Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
(nettipäiväkirja 20.12.2015) Olen aikaisemminkin maininnut siitä, että perinteisten englantilaisten lastenlaulujen suosio muistuttaa cargo-kulttia: ikään kuin kehittyvien maiden vanhemmat ajattelisivat, että länsimaisten lastenlaulujen myötä lapset maagisesti oppivat kaiken muunkin länsimaisen sivistyksen, jonka myötä sitten tulee tietysti menestys ja kaikki muu hyvä. En tiedä, kuinka tämä pitää paikkansa Afrikan tai Etelä-Amerikan maissa, mutta ainakin kuhisevassa Kaakkois-Aasiassa olen nyt nähnyt tai kuullut noiden lastenlaulujen suosion niin moneen kertaan, etten voi epäillä sitä.
Indonesian-matkalla kiinnitin huomiota siihen, ettei noiden lastenlaulujen tarvitse edes olla kunnolla äännettyjä, että ne menevät kaupaksi. Kiinassa kuka tahansa vaaleaihoinen voi toimia englanninopettajana, koska totta kai vaalea iho ja täydellinen englannintaito maagisesti korreloivat. Slummien miljonääri -kirjassa päähenkilö on hyvin sivistynyt katulapsi, papin ottopoika vähän sattumalta -- ja tokihan muistetaan mainita, että pappi opetti hänet laulamaan "bää bää lampaani, anna villoja". Intiassa tietysti englannin taito on ollut "hienon väen" merkki vaikka kuinka pitkään, mutta miksi sama ilmiö näkyy myös Indonesiassa, joka on Portugalin ja Hollannin vanha alustamaa?
Olen toisaalta miettinyt, että yksi syy tähän ilmiöön on varmaan myös se, että enimmäkseen vanhemmilla ei ole mitään hajua siitä, mitä lapsille ylipäänsä kannattaisi opettaa -- opetettakoon siis samaa, mitä kaikki muutkin. Minun Numerot-e-kirjani lähti liikkeelle siitä, että olin niin turhautunut kirjoihin, joissa lukee "yksi banaani, kaksi leppäkerttua, kolme rumaa lammasta, neljä hapsenkakkiaista". Mutta jos vanhemmilta puuttuu visio, miksi näiden materiaalien tuottajatkin tyytyvät kopioimaan toistensa ajatuksen? Miksi Japanissa on tuotettu 101+n pottakirjaa, jossa ihastellaan pottaan tullutta kakkaa ja lauletaan pottalauluja?