Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Minä ja ystäväni, me päätimme liittyä kulttiin. Päätimme olla sosiaalisen paineen uhreja, löytää kultista ratkaisun meitä vaivaaviin ongelmiin, ja lopulta päätyä lahjoittamaan kultille suuret määrät rahaa, jota emme koskaan tulisi saamaan takaisin. Lisäksi aioimme vakuuttua siitä, että jokin suunnilleen yhtä epämääräinen kultti, josta oma kulttimme oli erkaantunut, oli pohjimmiltaan paha ja sitä vastaan pitäisi taistella kaikin voimin.
Ah ja voi! Olisimmepa tuolloin tienneet, kuinka vaikeaa kaikki on. Meillä ei vain ollut kunnolla kokemusta kulteista. Otimme vastaan ensimmäisen, jonka löysimme, ja se oli jonkinlainen maailman ja ihmisen ykseyttä korostava hyvän olon kultti. Löysimme sen eräästä katuojasta, jossa se pohti, miten kivaa olisi olla oma temppeli, jossa olisi lämmin takkatuli ja kaakaota iltaisin. Sitten se katsoi meihin suurilla ruskeilla silmillään ja polvemme olivat hyytelöä.
Alkuun kaikki vaikutti hyvältä. Sosiaalinen imu oli kova ja johtaja karismaattinen. Saimme tietää, että meistä pidettiin, mutta että emme olleet täysin tasapainossa ja että kultti voisi auttaa meitä löytämään itsemme. Meitä haluttiin auttaa. Tyttö, jolla oli pippuriset silmät, selitti, kuinka hän oli luullut aiemmin elävänsä onnellista elämää, mutta kultti oli avannut hänen silmänsä. Muutenkin ympärillämme oli paljon aukinaisia silmiä. Mekään emme pitäneet paljon silmiämme kiinni.
Ystäväni oli aina parempi pitämään keskustelua yllä, ja hän se alkuun alkoikin kartoittaa virheitä omissa ajatuksissaan. Hän sai alkoholista loistavan aiheen, kun minä vasta mietin, mikä ongelma minulla voisi olla. Eihän nyt voi valehdella ihmisille päin näköä, että on pahoinpidelty tai hyväksikäytetty tai jotain muuta. Sitä paitsi liian rankat ongelmat epäilyttävät hyväksyviäkin ihmisiä. Loppujen lopuksi keksin puhua siitä, miten vaikeaa minun on sitoutua. Opin, että se oli tuttua muillekin ja että se johtui todennäköisesti siitä, etten ollut tosissani hyväksynyt itseäni. Minä puhuin siitä, kuinka vaikeaa on olla rehellinen itselleen. Sydämet päikkyivät silmissäni.
Kultilla oli seitsemän kättä ja hauska, viuhuva häntä. Yksi näistä käsistä oli semmoinen nuori mies, ei varmaan paljon lukioikäistä vanhempi, joka uppoutui asioiden ytimeen ja jonka silmät säihkyivät. Olisi ollut anteeksiantamatonta esittää jotain niin hyväsydämiselle ihmiselle. Hän selitti, miten ihmisen olemisessa on kolme tasoa. Rakastuin häneen ensi näkemältä. Pyysin häntä kahville, teatteriin, rannalle heittelemään kiviä. Mihin vain! Ja hänellä tuntui aina olevan aikaa.
Aikoinaan hänet tultaisiin kutsumaan ulkomaille opiskelemaan, ja minä lähtisin hänen mukaansa. Matkalla törmäisimme junassa pariin interrail-tyttöseen, jotka saisivat meidät unohtamaan kaiken muun. Mutta eipä mennä asioiden edelle.
Minun ystäväni oli iskenyt silmänsä vaatimattomaan, emäntähenkiseen naiseen, joka oli tehnyt sämpylät istujaisiin. Kun muut puhuivat suunnitelmiaan siitä, kuinka temppeliin tarvittaisiin rahaa ja kuinka pitäisi aktiivisesti etsiä uusia jäseniä, ystäväni jutteli emäntänsä kanssa käsitöistä. Heillä oli paljon yhteistä ja paljon erilaista. Ystäväni oli kova bilettämään, emäntä käymään raveissa. Aika outoa, vai mitä? Ja sitten heillä oli yhteisenä asiana käsityö ja puutarhanhoito. He kertoivat hurjia juttuja siitä, kuinka salaatti kasvaa, ja nopeammin kuin ehtisit sanoa "meidän kissan hännässä on kilisevä kulkunen", ystäväni oli kutsunut emäntänsä bileseuraksi ja emäntä selitti ystävälleni, mistä tunnistaa hyvän hevosen.
Aikoinaan ystäväni pakenisi hänen kanssaan hevosilla läpi metsän. Oksat viuhuisivat heidän otsiensa ohitse ja kuola valuisi hevosten suista, kun he hoputtaisivat niitä kirimään yhä kauemmas takaa-ajajista. He lentäisivät yli purojen ja kivien, mutta kun he tulisivat perille, he ottaisivat valjaat hevosilta, syöttäisivät ne hyvin ja hoitaisivat. Heillä olisi mökki keskellä metsää, kaukana maailman humusta.
Aika pian sen jälkeen, kun olimme tutustuneet kulttiin, aloimme puhua siitä tuttavillemme. Kerroimme, kuinka meille olivat auenneet asiat uudella tavalla ja pyysimme heitä tulemaan mukaan tapaamisiin. Seurasi esimerkiksi hauska tilanne, kun eräs tuttavani tuli tapaamiseen, jossa pelattiin eräänlaista Trivial Pursuit -peliä, jossa oli kuitenkin aiheena erilaisia filosofisia kysymyksiä. Tuttavani pärjäsi pelissä erinomaisesti ja innostui täysin. Vielä kotimatkallakin hän toisteli omia vastauksiaan. Lupasin antaa hänelle seksiä, jos hänkin liittyisi kulttiin, ja hän oli aivan myyty. Joukkomme kasvoi näin, huomaten ja huomaamattomasti.
Mutta missä oli painostus? Missä olivat suuret henkilökohtaiset uhraukset? Tokihan melkein kaikki vapaa-aikamme meni kultin asioihin ja kaikki tulomme siihen, että painatimme uskonnollista taidetta ja kirjallisuutta, mutta miksei meiltä vaadittu mitään muuta? Miksemme joutuneet ostamaan kultin tuotteita omaan piikkiimme ja myymään niitä eteenpäin omalla riskillämme? Missä olivat ahdistus, tunne riittämättömyydestä toisiin verrattuna, vaivihkainen eroavien mielipiteiden kuoliaaksi vaikeneminen?
Ystäväni oli otettu kultin "teatterivastaavaksi" omasta ehdotuksestaan. Hän muotoili näytelmiä, jotka kertoivat suurista totuuksista ja siitä, kuinka kaikki voivat löytää ne, jos vain pysähtyvät miettimään itseään ja tekojaan. Ystäväni oli ehkä vähän liiankin innokas hommassaan ja hänen produktionsa paisuivat megalomaanisiksi virityksiksi, joihin oli värvätty kaikki viimeistä kulttilaisen lapsen tarhakaveria myöten tekemään lavasteita, lainaamaan rekvisiittaa, myymään lippuja, soittamaan taustamusiikkia ja tekemään ääniefektejä. Tuotannot olivat välillä niin suuruudenhulluja, että rakas johtajamme alkoi väsyä kaikkeen organisointiin, mikä niihin liittyi. Mutta lipputuotot olivat hyvät, ja vaikka käsikirjoitus jätti usein toivomisen varaa, vain sydämettömimmät ihmiset kehtasivat olla pitämättä meidän hyökkäävän hyväntuulisesta puuhastelustamme.
Kulttimme uskoi seurustelun perustuvan sielujen yhteyteen, ja koska kultissamme sielut olivat mahdollisimman hyvässä harmoniassa, oli luonnollista, että seurustelukumppanit etsittiin enimmäkseen kultin piiristä. Olin jokseenkin epävarma, kenen kanssa minun sieluni resonoi parhaiten, ja sorruin hienoiseen haureuteen näiden sympaattisten ihmisten kanssa. Onneksi jossain vaiheessa kulttimme johtaja huolestui tilanteestani ja neuvoi minua välttämään kaiken energiani tuhlaamista. Löysimme ratkaisuksi selibaatin, joka tietysti auttoi minua myös olemaan kantamatta vastuuta teoistani. Mutta minä itkin vuolaasti ja selitin, että he kaikki olivat minulle äärettömän tärkeitä ja etten ymmärtänyt kunnolla omia tunteitani. Eikä kukaan ollut loppujen lopuksi minulle kovin vihainen, sillä ymmärsiväthän he, etten minä ilkeyttäni ollut leväperäinen vaan siksi, että he kaikki olivat minulle niin hirveän tärkeitä.
En oikein tiedä, tajusinko ikinä, mikä kultissa oli pohjimmiltaan pointtina. Kunnioitin äärettömästi oppi-isiämme, mutta en tajunnut heidän kirjoituksiaan... Mutta olihan tietysti hyvä, että joku oli jaksanut miettiä asiat oikein. Kun me tähtisilmäpojan kanssa törmäsimme junassa niihin tyttöihimme, niin kultti alkoi hävitä pikku hiljaa mielistämme. Ensin vain vähän mutkistimme matkaamme, että olisimme heidän seurassaan vähän pidempään. Mutta ennen kuin huomasimmekaan, olimme päätyneet Ranskaan uimarannalle, jolta Atlantti avautui rajattomana edessä. Linnut kirkuivat ja tuuli tuiversi tyttöjemme hiuksia. Ja me riisuimme vaatteemme sekä kalliilla ostamamme riipukset, kultin symbolit, ja pulahdimme veteen tyttöjemme kanssa.
atehwa: suuret unelmat korvautuvat pienillä