Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Koko avioliiton ajan tein aika paljon kompromisseja -- sopimuksia, joissa luopuu jostain itselleen arvokkaasta saavuttaakseen jotain toista itselleen arvokasta. Uskollisuuslupaus on hyvä esimerkki tällaisesta. Minä olen aika sopeutuvainen ihminen, pystyn helposti asennoitumaan moniin erilaisiin ratkaisumalleihin. Siksi monet kompromissit eivät koskeneet sitä, tehdäänkö jotain ja missä määrin vaan yleensä kokonaisia tapoja järjestellä elämä.
Kompromissien aikaansaamiseksi olen tottunut antamaan vähän enemmän periksi kuin toinen, ihan yksinkertaisesti siitä syystä, ettei kompromissin muodostamiseen kuluisi niin paljon aikaa. Oikeastaan systeemi toimi aina siten, että minä ehdotin ristiriitatilanteissa erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja, joista vaimoni valitsi jonkin. Luonnollisesti tämä johti siihen, että elämämme oli minulle "kelpaavista" vaihtoehdoista melkein aina se vähiten mieluisa.
Koska olin tällä tavoin aina antanut periksi, minulle oli todellinen järkytys, kun tajusin, miten kykenemätön vaimoni oli vastaavaan. Kun liikkumavara (eli minun jaksamiseni ja aikani) oli mennyt niin vähäiseksi, etten enää ehdottanut vaimolleni yhtään miellyttävää vaihtoehtoa, ei häneltä löytynyt kykyä sen paremmin ehdottaa mitään sopivia ratkaisumalleja kuin asettua minun asemaanikaan -- hän vain itki ja parkui omia menetettyjä etuisuuksiaan. Jälkikäteen ajatellen en voi oikeastaan syyttää häntä siitä, ettei hän huomannut kompromisseissa valintojensa edellyttävän minulta myönnytyksiä. Voin olla vain vihainen itselleni siitä, etten asettanut hänelle riittävän tiukkoja ehtoja paljon, paljon aikaisemmin. Luotin siihen, että hän osaisi tulla samaan tapaan vastaan, kun tarve olisi. Mutta häneltä ei puuttunut vain tahtoa, vaan hän ei ihan oikeasti osannut.
Noiden kompromissisopimusten purkautuminen oli minulle suunnaton helpotus. Tämänhetkisessä tilanteessa joudun tekemään aikaisempaa vähemmän niin työtä, lastenhoitoa kuin toisen tukemista. Lisäksi saan päättää asuntoni sisustuksesta ja minulla on vähemmän kotitöitäkin hoidettavana. Kaikissa näissä minä olin mielestäni se antava osapuoli. Ja vaikka kompromissit olivat minulle epäedullisia, niiden tekeminen ei silti ollut helppo ja nopea prosessi.
Kaikesta tästä on minulle jäänyt aikamoinen epäusko kompromisseja kohtaan. Olen ymmärtänyt, että useimmat ihmiset eivät elämäntilanteissaan näe, millaista heidän elämänsä olisi voinut eri valinnoilla olla, eivätkä siksi osaa arvostaa niitä asioita, jotka he ovat saaneet. Olen oppinut olemaan hirveästi korostamatta omia hyviä tekojani, ja siksi muille tekemieni myönnytysten huomaaminen jää toisten tehtäväksi.
Vaimoni saattoi olla aika äärimmäinen tapaus tässä suhteessa, mutta joka tapauksessa, jos haluan varautua muiden ymmärtämättömyyteen, en ole keksinyt kovin miellyttäviä vaihtoehtoja:
Jotenkin luonnostani olen valinnut viimeisen vaihtoehdon, vaikka tulin nyt vasta pukeneeksi sanoiksi, mistä oikein on kysymys. Se, ettei tee ollenkaan kompromisseja, on aika hurjaa. Se tarkoittaa mm., ettei ole valmis sietämään keneltäkään mitään epämiellyttävää. Tämä ei tarkoita, että kyseisten ihmisten kanssa lakkaisi olemasta kokonaan tekemisissä, mutta kylläkin, että heistä hommautuu eroon aina, kun he alkavat ärsyttää. (Yksi ratkaisumalli olisi sanoa ihmisille aina, kun nämä ovat ärsyttäviä, mutta sekin on aika raskasta molemmille osapuolille enkä ole vielä jaksanut kokeilla.)