Minä kuljin vuoren viertä
niin kuin usein ennenkin.
Minä löysin koiran sieltä,
ihmisenkin tapasin.
Minä löysin reitin,
taitoin matkan,
aina paremmin;
silti joka reitin päästä jatkan
aina takaisin.
Minä olen kuin unelma
oman itseni, nuoremman.
Melko hyvin onnistuin arvaamaan
mitä minussa rakastan.
Minä tunnen sinut,
tunnen tavat,
tunnen maailman.
Sitä minulta myös odottavat
ne tiet, joita koluan.
En tiedä, miksi ihmisiä
kohtaan aina keveämmin.
Ehkä, jos siinä ei häviä,
ei myöskään käy tarpeihin.
Ehkä, kun on vahva,
kun ei pelkää,
ei kohtaa sydämin?
Vielä vähän aikaa pysähdelkää!
Teidät tavata tahtoisin.
Voi olla, ettei maailmassa
minun panostani tarvita.
Voi olla, ettei olemassa
ole kummoista pointtia.
Mutta onhan tunteet,
onhan tarpeet,
on halu kohdata.
Pitää ehkä vielä jonkun arkeen
taikoja loihtia.
(Aiempi vähän samasta aiheesta on muistojen laulu.)