Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
(Päiväkirja)
Tänään minulle syntyi pari lasta. En ole vielä päättänyt, mitä tekisin niillä. Ainakaan en aio olla sellainen isä, joka sanoo lapsilleen, kun nämä kirmaavat hänen luokseen imettäjältä: "Olettepa te ihania, sitten kun tulette isoiksi, isä opettaa teidät laskemaan!" Ei, sen sijaan saatan sanoa vaikkapa: "Olettepa te isoja, sitten kun tulette ihaniksi, matematiikka opettaa teille isyydestä!" Niin minä varmaankin sitten sanoisin.
Kauppahallissa oli tänään myytävänä siikaa. Menin ostamaan sitä, vaikken syökään kalaa (enkä muutakaan lihaa). Ostaminen ei ollut ollenkaan niin helppoa kuin voisi kuvitella, sillä sanoinkuvaamattoman vastenmielinen kalanlöyhkä lehahti jo ovelta vastaan. Taistellen tieni läpi sen kattoon asti kohoavasta muurista pääsin vihdoin pöydälle, jossa siiat olivat -- loppumaisillaan, kuten sain huomata. Kyynärpäätaktiikkaa soveltaen karkotin turhat mummut tieltäni ja kahmin syliini jäljellä olevat siiat. Siitä alkoikin uusi helvetti. Kalat tahrivat minutkin inhottavaan löyhkäänsä. Pyörtymäisilläni pääsin raikkaaseen ulkoilmaan, joka karkotti edes osan mukanani leijuvasta löyhkästä. Koko loppupäivän sain kuulla huomautuksia ystäviltäni.
Tänään oli itsenäinen olo.
Päätin leipoa piparkakkuja, olihan sentään adventti. Taikinan valmistaminen sujui ihan vaivatta isoäidin perintökeittokirjan mukaan, tosin pettujauhoja ei löytynyt lähimarketista. Kehottivat korvaamaan ne sahajauhoilla.
Jouduin sahaamaan kirjahyllyni pieniksi kuutioiksi ennen kuin jauhoa oli tarvittava määrä. Taikinan jäähtymistä odotellessa soitin gramofonilla Toivo Kärjen kultaisimpia iskelmähittejä. Kun taikinan kaaviloimisen aika tuli, kohtasin todellisen ongelman: kaulimestani oli katkennut kädensijatanko. Päätin ratkaista ongelman työntämällä etusormeni päädyissä oleviin reikiin, jotka kädensijojen puuttuessa ammottivat tyhjillään kuin eläkeikää lähestyvän virastotyöntekijän laatikosta löytyvä koskenkorvapullo. Ryhdyin myhäillen puuhaan, mutta voih! Sormeni juuttuivat kiinni.
Tarvitsin talonmiehen irrottamaan kaulimen käsistäni. Sain puoli desilitraa sahajauhoa toimituksen kylkiäisenä.
Tänään katsoimme TV-Maailmasta, mitä ohjelmia on tulossa. Alleviivasimme kiinnostavimmat ja ympäröimme ne, jotka olivat ajankohtaisimpia. Sitten luimme ShowView-lukulaitteellamme kaikkien olennaisten ohjelmien koodit.
Sen jälkeen aloimme pelata tammea. Sitten joimme teetä. Lopuksi aloimme lukea. Puoli yhdeksän aikoihin huomasimme, että yksi kiintoisista ohjelmista oli juuri alkamassa. Niinpä teimme popkornia ja asetuimme sohvalle keskustelemaan. Naapurilla kuulosti olevan televisio auki.
Sitten meitä alkoi nukuttaa, joten taitoimme sohvan ala-asentoon. Siinä halailimme ja suutelimme. Kyllä elämä on kummallista ilman televisiota.
Kävin pitkästä aikaa irkissä, eikä siellä tapahtunut mitään.
Myöhemmin päivällä kävin ostamassa kaupasta parsakaalia. Luulin, että olin jo pakannut sen kassiini, ja lähdin kaupan ovesta ulos. Kotona kuitenkin huomasin, ettei kassissa ollut kaupan kuitin lisäksi mitään. Kuitti taas väitti, että olinkin ostanut purukumia. Tarkistin housujeni taskut, ja toden totta, purukumipakettihan siellä oli.
Lähdin takaisin kauppaan kimpaantuneena tapauksesta, mutta kadulla tuli vastaan tuttu hörhö, jonka kanssa jäin juttelemaan. Hän sanoi nähneensä minut irkissä ja tehneensä purukumitempun kiusallaan.
Tapasin tänään hississä aivan asiaankuulumattoman tyypin. Hän huomasi, että tarkkailin häntä, ja pyysi, etten kiinnittäisi häneen mitään huomiota. Minua kuitenkin kiinnosti, kuinka niin asiaankuulumaton oli saattanut eksyä hissiin, ja tarkkailinkin häntä korvakäytäviä myöten.
Loppujen lopuksi oli helpotus, kun hissin ovet avautuivat pakokaasuiselle parkkitasanteelle. Parkkitasanteita yhdistivät toisiinsa ajettaviksi tarkoitetut rampit, jotka kohosivat spiraalin tavoin ylemmäs ja ylemmäs, aina hallintotasolle saakka. Jokaisen kunnon kaupan ylimmässä kerroksessa on nimittäin muutama toimisto, joista lankeaa panoramanäkymä yli koko kaupungin, ja jossa johtajat voivat rauhassa juoda stressikupillisensa kahvia, joka on aivan yhtä hyvää kuin heidän liikkeensä kahvilassakin.
Tuntui absurdilta, että hissiin oli eksynyt asiaankuulumaton juuri, kun olin menossa parkkitasanteelle. Kahta niin epätodennäköistä asiaa ei voi tapahtua yhtaikaa. Siispä jomman kumman oli täytynyt tapahtua aikaisemmin.
Seuraavalla kerralla, kun menin hissiin, se oli tyhjä.
Tänään töissä sattui mielenkiintoinen tapaus. Minun oli mentävä puhumaan osastomme sihteerille, mutta kun olin laskeutumassa portaita, hän tulikin vastaan. Asia selvitettiin portaissa, ja koko ajan hän joutui seisomaan toinen jalka toisella, toinen toisella portaalla. Hihittelin tätä pitkään jälkeen päin.
Tänään ei tapahtunut mitään erikoista. Tosin kun menin yliopistolla vessaan, joku huohotti viereisessä kopissa erityisen äänekkäästi. Kysyin häneltä väliseinän läpi, oliko hänellä jokin hätä. Vastaukseksi hän kertoi merkillisen tarinan äänellä, joka kuulosti siltä, kuin hänellä olisi ollut suussaan vessapaperitollo:
"Muinaisessa Virossa, kun ihmiset olivat nuoria ja vetreitä, toisilla oli paremmat oltavat kuin toisilla. Ja ne, joilla oli huonommat oltavat, vaativat tietysti oloihin muutoksia. Sitten, kun olot oli muutettu, ne, joilla oli aluksi ollut paremmat oltavat, olivat tyytymättömiä, kun taas huonoista oloista tulleet tunsivat olonsa tyytyväisiksi. Mutta heidän lapsensa eivät enää muistaneet koko asiaa."
Olimme yhtä mieltä siitä, että kertomus oli tavattoman humoristinen. Hohottelimme suureen ääneen, kunnes kolmannesta kopista joku kysyi, mitä vessassa oikein oli meneillään.
Mikrotason yksityiskohdat vaikuttivat tänään elämääni. Hotelli Tornin huipulla sijaitsevaan otsoniin kuuluva happiatomi tönäisi toista otsoniin kuuluvaa happiatomia, ja tuloksena oli - pitihän se arvata - kolme happimolekyyliä kahden otsonin sijaan. Tämäkin olkoon todistuksena siitä, että loppujen lopuksi useamman osapuolen suhteet eivät ole yhtä pysyviä kuin kahden osapuolen.
Joka tapauksessa tästä muutoksesta oli seurauksena, että syntyneet happimolekyylit singahtivat paineesta eri suuntiin aiheuttaen mikroskooppisen ilmavirtauksen, joka pani katolla rauhallisesti sadetta ottamassa olleen hiekanjyvän liikkeelle ja alas katonreunalta. Ja sitten se osui edelläni kulkevan ihmisen päähän. Tämä sanoi "au" ja pomppasi; ja pitkään ihmettelin, mikä tämän oli aiheuttanut, kunnes syy selvisi.
Iltalehdissä povattiin tänään Kekkoselle menestystä presidentinvaaleissa. Höh, eihän hän ole edes ehdokas.
Kävin tänään suutarissa. Hän katseli kenkääni, käänteli sitä, kurkisti sisään, nosti irronneen sisäpohjasuojan, nyrpisti nenäänsä ja sanoi: "Tämähän on aivan mäsä. Tärkeistä asioista pitää pitää huolta." Toivoni jo menettäneenä kysyin, eikö sittenkin voisi sitä saada korjatuksi. "Tottakai, parin päivän kuluttua se on valmis, maksaa siinä viisikymppiä", kuului vastaus.
Aiheestakin tunsin itseni kulutushysteerikoksi, koska minulla oli niin vähän uskoa kengän elämään. Minä olen vasta nuori ja alan oppia.
Aseman katolla pyöri enkelikello.
Valoshow'ihin ja tapahtumiin tottuneena helsinkiläisenä en tietenkään kiinnittänyt siihen mitään huomiota -- teeskentelin, etten ollut edes nähnyt sitä, vaikka todellisuudessa enkelien varjot olivat välähdyksenomaisena mielikuvana muistini pinnalla.
Olin juuri menossa kotiin, ja yritin kiirehtiä raitiovaunuun. En kuitenkaan juossut siihen, kävelinpä vain tarmokkaasti. Suojatietä ylittäessäni minun piti odottaa punaisia valoja ja sitten vielä sopivaa taukoa autotulvassa, jotta pääsin ylittämään. Sillä aikaa minut ohitti eräs kärryä perässään vetävä mummeli. Närkästyin moisesta vihjailusta.
Sain tänään tietää, kuinka vaarallista voi olla kulkea Nokian pääkonttorissa pelkät villasukat jalassaan. Joku oli bongannut minut, ja ottanut ilmeisesti yhteyttä ylöspäin, sillä kännykkääni tuli soitto Nokian työterveysosastolta: "Päivää, täällä se ja se, oletteko potenut masennusta tai onko teillä ollut muita ongelmia viime aikoina?"
Kun laskee kaikki ne asiat, jotka eittämättä osoittavat, kuinka masentunut ja ongelmainen olen ollut viime aikoina, tulee väistämättä siihen tulokseen, että joku hullu tässä jutussa kyllä nyt on.
Vaikka eläisi kuinka tavanomaista elämää (mitä en kyllä väitä tekeväni), siitä löytyy aina jotain sellaista, mikä oikeasta kulmasta tarkasteltuna on osoitus jostain mielentilasta. Kuvitelkaapa, että eläisitte muuten samanlaista elämää kuin nytkin, mutta olisittekin juuri mielisairaalasta lomautettu potilas. Kuinka vaikeaksi se saattaakaan elämän tehdä!
Tänään ei tapahtunut mitään erikoista.
Syrjäkaduilla on elämää, joka piiloutuu, kun kaduilla kuuluu äänekäs askelten kopse ja menestyjät puhuvat kännyköihinsä kulmista kääntyessään. Vasta sitten, kun lumi tupruaa sankkana ja hiljaisena maahan, eivätkä sitä ole kulkijat muuttamassa loskaksi, nousee monesta kellarinikkunasyvennyksestä pieniä päitä - kurttuisia, partaisia päitä, joiden pipo näyttää pikemminkin perityltä kuin hankitulta.
Nämä päät, tai oikeastaan niiden omistajat, eivät juuri arastele ihmisiä hiljaisina päivinä. Ne keskustelevat aikojen muuttumisesta keskenään ja menevät joskus kellarihuoneistoihin juomaan terästettyä teetä, ja jokaisella niistä on mukanaan pieni pussi, missä on toinen toistaan epäilyttävämpiä seoksia linimenteiksi erilaisiin kolotuksiin. Ollessaan hyvällä ja puheliaalla päällä ne sallivat kenen tahansa liittyä seuraan ja kertovatpa innostuneina matkoistaankin.
Nyt vasta kunnolla satoi lunta. Aamuvarhaisella könysimme tsaarin talleille ihmettelemään. Mielikuvitukseni loihti kattopartaan alle vartijan, joka sammutteli yölyhtyjä ja sadatteli katolta puuskin niskaan tupruavaa lunta.
Pikalinkit: