Olipa kerran tyttö, joka halusi, että hänen maailmansa oli tehty kokonaan mansikoista. Niiden pinnalla hän halusi loikoilla, niiden rönttien varjoon suojautua kuumina päivinä; mansikoita hän halusi aamiaisekseen ja niillä hän halusi arkkunsa peitettävän.
Tyttö opetteli ystävineen mansikkaista kieltä. Ei voinut sanoa vain "moikka", vaan parempi oli sanoa "herkullista huomenta". Ei sanottu "olipa hauskaa tänään", vaan todettiin reippaasti että "tämä päivä oli maailman makoisin". Seurustelukumppaniensa kanssa tyttö oli joskus rauhallisesti kainalokkain, mutta mansikkain nimessä piti suhteisiin kuulua myös kihelmöivää kosketusta. Vain silloin oli sydän täydessä sykkeessä ja elämä eheä, kun kullan kämmenet nostattivat poskille mansikoiden helakan punan.
Tyttö laittoi hiuksensa koronaletille ja lisäsi lettiin sitruunamelissaa ja mansikankukkia. Ja keväisinä päivinä, kun lintujen laulu täytti kunnaat ja kukkulat, tyttö kulki lempeälle lammelle, salon salaiseen sopukkaan, riisui vaatteensa ja laskeutui veden hyväiltäväksi.
Niin kului aika ja kuluivat aikakaudet. Voisi kuvitella, että jossain vaiheessa tulee vaihtelu, ettei pysty olemaan mansikkainen ikuisesti. Mutta tyttö oli arkkityyppi, ikuisen ajatuksen ilmentymä. Hän on yhtaikaa kaikkialla, missä aikuisten askel on kerkeä ja lapsia laulattaa.