Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Olivatpa kerran ihmiset.
Ihmiset elivät, olivat ja tekivät kaikenlaista. Joitain asioita he tekivät sattumalta, joitain siksi, että ne tuntuivat hyviltä, ja joitain siksi, että uskoivat niiden olevan hyviä, hienoja, ihmeellisiäkin. Ja nämä viimeksi mainitut, uskoon perustuvat tekemiset olivat kaikkein mielenkiintoisimpia.
Kerron muutaman esimerkin, jotta varmasti ymmärrätte, millaisista asioista on kyse. Moni ihminen uskoi, että lojaalisuus oli hienoa. Eräs heistä ei koskaan päästänyt irti ystävistään, ei, vaikka ystävä syöksyisi taloudelliseen ahdinkoon tai jäisi kiinni murhasta... niin, ei edes, vaikka ystävä loukkaisi verisesti häntä. Ja häntä arvostettiin, ainakin luotettavuudesta, vakaudesta, siitä, että häneen saattoi tukeutua niin hyvinä kuin pahoina hetkinä.
Moni uskoi, että omillaan pärjääminen on hienoa. Onneksi käytännöllisyys antaa usein rajat itsenäisyyspyrkimyksille. Silti muutama tahtoi eroon, paitsi suorasta riippuvuudesta tukijoista, myös taloudellisesta riippuvuudesta yhtään kenestäkään. Muutama meni niin pitkälle, että hankki ensin omakseen tarpeeksi, että pystyi sillä säilymään hengissä, ja sen jälkeen tuli toimeen omillaan. Tietysti omistusoikeuskin on tällöin kiinni ympäröivän yhteiskunnan laista, mutta kukapa haluaisi ryöstää omissa oloissaan toimivaa omavaraistaloutta?
Kaikki usko ei kohdistu näin käytännöllisesti. Monet unelmoivat rakkaudesta. Rakkaudesta voi nauttiakin, tietysti, mutta on aina vähän uskon asia, mitä rakkaus lopuksi tuottaa ja miten siihen kannattaa panostaa. Harva alkaa rakkauden tarjoutuessa miettimään etuja ja haittoja, punnitsemaan tunteen kantavuutta ja vertailemaan vaihtoehtoja. Useimman ajatus on: nyt väylä on auki, edessä on jotain valtavaa, on mentävä! Ja jotain suurta edessä yleensä on, jos ei ehkä aina juuri sitä, mitä odotti. Ja sitä suuremmaksi se käy, mitä enemmän siihen uskoo.
Kaikki rakkaus ei kohdistu ihmisiin. Maailmastakin voi hullaantua, voi seota sen kauneuteen. Voi pelkän uskonsa ja oman elämänvoimansa varassa ratsastaa maailman aallonharjalla, katsoa ihmisten hyökyjä kuin meren vaahtopäitä, sulkea silmänsä kun maailman tuuli puhaltaa vasten kasvoja, ja maata selällään, kun maailman tähdet tuikkivat loputtomassa syvyydessä. Loppujen lopuksi se on vain elämää, liikkuvaa ilmaa ja pieniä valoja kaukaisuudessa, mutta ihminen lisää siihen kauneuden olemalla paikalla, kokemalla. Kuka voi kiistää sen hienoutta, mitä toinen kokee?
Ja niin kaikesta tulee muistoja. Vanhat ihmiset tarkastelevat elämäänsä kuin kokonaisuutta, josta enimmäkseen tietää, millainen siitä tuli. Jotkut katselevat taannoista intoaan ja iloaan inhoten, katuvin mielin: pitikö sitä niin iloita, mitäpä sitä silloin tiesi? Useat kaihoavat sitä uskoa, joka antoi merkityksen kaikelle tuntemattomalle. Moni ei tunne vieläkään tietävänsä kovin paljon, ja uskominen vain on syytä ohjata niille, joilla puhtia riittää.
Mutta mikä tästä kaikesta tekee niin suurta? Mikä on sen todellinen sisältö, että pidät kädestä sitä yhtä ihmistä öisellä kujalla? Mitä merkitsee kylmän veden virtaaminen jalkojen ympäri, kun olet noussut aamupesulle teltalta kylmissäsi? Onko kynttilän valossa jotain erikoista, kun talven hiljaisuudessa uskoudut ystävällesi? Onko jotain ihmeellistä siinä etäisyydessä, jonka joudut kulkemaan hankkiuduttuasi rannattomaan erämaahan?
Ja missä muussa sitä merkitystä sitten olisi? Miten voisi määrittää, mikä on merkityksellistä ja mikä ei? Onneksi joka ihmisellä on itsensä antamaan merkityksiä asioille... menneille tai tämänhetkisille. Ja kun oikein katsoo, se valtavuus on joka puolella, joka paikassa asia, joka odottaa, että sinä annat sille merkityksen. Ole maailmalle uskollinen.