Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Olipa kerran ystävysjoukkio. Ystävysten nimet olivat Reetta, Miro, Karim, Anna, Juho ja Katariina. Tämä seurue oli siitä erikoinen, että sen jäsenten ikähaitari oli selkeästi suurempi kuin monen muun piirin. En tiedä, miten heistä oli alun perin saattanut tulla ystäviä. Käytännössä voimme pitää sitä kosmisena sattumana.
Ystävyksillä oli yksi heitä kaikkia selvästi yhdistävä tekijä, joka oli puhe. Ilman puhetta he olisivat tunteneet huomattavasti vähemmän yhteenkuuluvuutta, koska tietoisuus toisten ajatuksista olisi jäänyt hatarammaksi. Kun kuuntelee toisen puhetta, syntyy pikku hiljaa vaikutelma toisen tuntemisesta. Tämä tunteminen puolestaan herättää ymmärrystä toisen tekemien valintojen ja tekojen suhteen, mikä on perusta luottamukselle. Ja ystävyksemme olivat kovia puhumaan. Tälläkin hetkellä Karim selittää Reetalle käsityksiään työnteosta ja velvollisuudentunnosta.
Niinpä ryhmäämme ei pitänyt koossa rakkaus, eikä sen paremmin tasainen tyytyväisyys, joka syntyy samanhenkisten seurassa; koossa pitävä voima oli pikemminkin keskinäinen kunnioitus ja se itsetyytyväisyys, jonka kokee tullessaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Myös eräänlainen ristiriitoja tasoittava kohteliaisuus oli monille heistä olennaista. Karim ja Anna olivat tässä suhteessa poikkeavimmat.
Katariina oli jonkinlainen asukasyhdistysaktiivi, joten voisin kertoa eräästä heidän keskustelustaan siivoustalkoissa. Mutta ehkä on parempi asettaa heidät ensimmäisessä tarinassa (lähes) puolueettomalle maaperälle ja kertoa heidän uimarantamatkastaan.
Uimarannalla oli aurinkoista. Miehet olivat ottaneet paitansa pois ja antoivat auringon hyväillä nännejään. Miro ja Karim rönöttivät selällään, toinen pyyhkeellä ja toinen suoraan hiekassa, ja Juho oli mennyt sivummalle hakemaan kioskilta juotavaa. Reetta ja Anna käyttivät bikineitä ja istuivat hiekassa miettimässä, kannattaisiko mennä veteen vai ei. Katariina oli pannut Miron kantamaan itselleen rantatuolin ja istui nyt siinä hyvin kevyessä mekossa. Hänkin katseli vettä arvioivasti.
Rannalla kävi melkoinen vilske. Monet olivat tuoneet mukanaan urheiluvälineitä ja liikkuivat hiekassa esitellen puolihuolimattomasti vartalonsa liikkeiden suloa. Lähellä oli lauma rantaleijonia, jotka tekivät Annaan syvän vaikutuksen mutta joiden ylettömän korskeaan, lihaksikkaaseen ulkonäköön Reetta ja Katariina suhtautuivat huvittuneesti. Pari paksureitistä tyttöä syötteli toisilleen lentopalloa. Tämä ei kirvoittanut kommentointia, mutta Karim nuolaisi huomaamattaan huuliaan ja Juho unohtui tuijottamaan heitä hymyssä suin. Vähän kauempana lauma ilmeisesti maahanmuuttajanuoria pelasi asfalttikentällä koripalloa ja piti kovaa meteliä.
Reetta: Jos en nyt mene, en mene ikinä.
Anna: "Sijaltain jos en nousisi, taivahan ota tykösi..."
Reetta: Jos vain joku tulee mukaan. Miro, tule.
Miro: Miksi minun pitää aina todistaa miehisyyttäni?
Reetta: Ja minun naisellisuuttani? Tule, kieltäytymisoikeutta ei ole.
Reetta ja Miro katsovat toisiinsa yrittäen arvata, milloin toinen lähtee liikkeelle. Yhtäkkiä he pinkaisevat yhtaikaa liikkeelle. Raskas hiekka pyrkii tarttumaan heidän jalkoihinsa ja kaatamaan heidät, mutta mitä pehmeämmältä alusta tuntuu, sitä lujempaa he pinkovat. Vedelle saavuttaessa Reetta aikoo hidastaa vauhtia, mutta Miro tarttuu häntä lujasti kädestä ja vetää, ei, ei anna hänen edes hiljentää vauhtiaan matkalla veteen. He kaatuvat veteen päistikkaa ja sitten ympärillä on vain humua.
Reetan ja Miron iloista läiskyttelyä katseli rannalta eräs auringosta nauttiva ja ilmeisen tuiterissa oleva ukko. Hän nautti juomastaan ja auringosta ilmiselvästi ja luuli jostain syystä Annaa ja juomanhakureissultaan palannutta Juhoa Reetan vanhemmiksi.
Ukko: Reipas tyttö teillä!
Juho: Jaa Reetta?
Anna: Ai mitä?
Ukko: Minullakin on suunnilleen tuon ikäinen... se on hieno tyttö. En ole nyt vähään aikaan tavannut, mutta kuva minulla tietenkin on... (näyttää lompakostaan) tuommoinen. Se on jo tuosta vähän kasvanut. Nätti tyttö, vai mitä?
Juho: No kyllä vain.
Ukko: Lapset kasvavat hirmuista vauhtia... minä muistan vielä, kun se oli sellainen tyllerö. Aina menossa, reipas kuin mikä. Niin kasvavat kovaa vauhtia, eikä kukaan tiedä sanoa, mitä niistä tulee. Kun eivät joutuisi kovia kokemaan.
Juho: Aina ne isiään taitavammiksi tulevat, sen olen huomannut.
Katariina: Lapset ovat suurin siunaus.
Ukko: Minä en niistä siunauksista, pitäkööt papit siunauksensa... kippis! Saako olla teillekin?
Juho: Mitäs meistä, meillä on omat juomat.
Ukko: Pitääpä varmaan mennä minunkin hakemaan lisää.
Ukkelin lähdettyä tiehensä tulevat Reetta ja Miro vedestä. Heidän ihollaan kimaltelevat vesihelmet. Reetta pusertaa kaksin käsin vettä tukastaan ja Miro hyppii hassun näköisesti ravistellakseen liian vedet itsestään. Juho osoittaa loittonevaa ukkelia ja Reetta katsoo tämän perään.
Juho: Tuo piti sinua meidän lapsenamme.
Reetta: Ei tahdo pystyssä pysyä. Hassu ukkeli!
Karim: Känniläinen mikä känniläinen. Mitä niitä joka paikkaan tunkeekin.
Reetta: Hengittikö liikaa sinun happeasi? Ei kai sinun rantaonnesi ole humalaisesta rikki?
Karim: No ei nyt toki. Mutta ei minua kiinnosta niiden elämäntarinoita kuunnella.
Katariina: Onko oikeus olla kuuntelematta?
Miro: Kai sellainen oikeus on oltava. Jos ei halua olla jonkun kanssa tekemisissä, ei hänen tarvitse kuunnella minua eikä minun häntä. Eikä siihen pitäisi kenelläkään olla nokan koputtamista.
Anna: Kyllä ihmisen pitää sääliä tuntea!
Juho: Tässäpä mielenkiintoinen lähtökohta. Miksi oikeus on juuri olla kuuntelematta, eikä saada kuuntelijoita? Sanoit, ettei kahden ihmisen tarvitse olla tekemisissä keskenään. Mutta eikö siinä ole kyse ihmisten oikeudesta olla kertomatta, eikä ihmisten oikeudesta olla kuuntelematta?
Miro: Mitä sitten ehdotat, sitäkö että pitää jäädä kuuntelemaan jokaista kadunkulmassa horisijaa?
Juho: Avautuminenhan on antamista. Jos et ota puhetta vastaan, ylenkatsot toisen lahjaa. Siispä ainakin kohteliaisuus vaatii kuuntelemista.
Miro: Mutta hyvä kuunteleminen on myös antamista, eikä ole kohteliasta vaatia toiselta kunnon kuuntelemista.
Reetta: Siispä kunnon lopputulos vaatii venymistä molempiin suuntiin.
Miro: Se kuulostaa oikeudenmukaiselta. Silloin ihmiset tekevät hyvin, jos puhuvat avoimesti, mutteivät odota toisilta ymmärrystä.
Anna: Mutta Katariina puhui myös säälistä. Eihän aina ole niin, että ihmiseltä voi odottaa kohteliaisuutta. Kohteliaisuus on niiden herkkua, joilla on valinnanvaraa elämän suhteen.
Miro: Tarkoitatko, että kuunnelluksi tuleminen olisi sellainen perustarve, johon ihmisellä on oikeus? Miksipä ei... Mutta kuka siitä on vastuussa?
Anna: Sinä, minä, jokainen.
Karim: Eihän tällaisesta mitään tule, jos jokainen on velvollinen ymmärtäen kuuntelemaan sitä ressukkaa, jota elämä potkii. Minusta tämä kuva säälistä on sitä paitsi säälittävä. Jos minulla olisi asiat huonosti, haluaisinko, että minua kuunneltaisiin säälistä? Mitä iloa siitä on?
Anna: Miksi halveksia sääliä? Jokainen on säälin tarpeessa joskus. Te puhutte, ikään kuin ihminen olisi riippumaton, teoreettinen olento. Kuitenkin ihmisten ylpeys on vain ohut pintasilaus, ja alla on haavoittuvainen lapsi.
Juho: Pojilla on puheissaan vinha perä. En ole nähnyt säälin parantavan ketään. Säälillä voi ehkä oppia elämään, mutta kapeaa elämää se on, jossa itsekunnioitus on ihmiseltä riistetty. Säälin varassa eläminen vie ihmiseltä viimeisenkin mahdollisuuden siihen oman elämän hallintaan ja valitsemiseen, josta pojat puhuvat.
Katariina: Ei kunnon sääli virtaa kuin ylemmältä syntiselle, vaan se tulee suoraan sydämestä, ihan aidosta ilosta olla toisen kanssa tekemisissä.
Karim: "Kaikki, mitä tarvitset, on rakkaus."
Katariina: Vaikka niin, jos sitä niin haluat kutsua; ja tarvitseehan sen lisäksi ihminen ruokaa vatsaansa, juomaa ruumiin virkistykseksi ja pieluksen päänsä alle. Siinä se aika lailla sitten onkin.
...
kategoria: mytologia kategoria: filosofia kategoria: keskeneräiset