Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
(nettipäiväkirja 24.01.2024) Pelästyin oman luonteeni kehitystä, ja kuinkas sitten kävikään...
Jossain vaiheessa, tässä pari vuotta sitten, olin välillä ärtynyt ja turhautunut siitä, miten ihmisten vaatimukset ovat kovin epätasapainossa. Niille, jotka suostuvat yrittämään, kasataan aina lisää vaatimuksia, ja niille, jotka eivät tajua tai suostu ottamaan toisia huomioon, ei ole siitä oikeastaan mitään muita seurauksia kuin että muut ihmiset eivät jaksa yrittää saada heitä tekemään jotain hommia (ja siitä saattaa seurata ulos sulkemista).
Toisaalta, olin myös turhautunut siihen, miten vaikeaa on saada selville, onko tehnyt jotain väärin toisten mielestä -- vähän saman dynamiikan takia, siis siksi, että ihmisten konfliktinselvitystaito ja -jaksaminen on niin vähäistä. Ehkä te olette tottuneet elämään ikuisessa epäilyksessä, onko kukaan oikeasti rehellisesti teidän kanssanne omasta ilostaan, mutta minulle se on tajuttoman raskasta. En osaa elää maailmassa, jossa ihmiset teeskentelevät eivätkä suhteet ole aitoja ja sydämellisiä.
Nämä ongelmat tavallaan korjautuivat, koska sain tarpeeksi ympäristööni ihmisiä, jotka ovat iloisia. Se, että oma stressi on laskenut, auttaa myös paljon, kuten sekin, että löysin vaihteeksi työpaikan, jossa voin kunnioittaa työtovereitani ja pitää heistä.
Mutta joitain vaikeuksia on jäljelläkin. En luota ihmisiin niin paljon kuin pienempänä. Olen tullut kyllä paremmaksi hyväksymään sen, että melkein kaikilla on joitain ristiriitoja, joita he eivät halua ottaa puheeksi, mutta minulla on helpommin sellainen tunne, että näitä ristiriitoja on. Eikä pelkästä epäilystä ole juuri muuta hyötyä, kuin että se rasittaa.
Vielä selvempi ongelma on se, että kun olen osittain selvinnyt ikävyydestä ja nihkeydestä yksinkertaisesti kääntämällä huomiotani muualle, minun on vaikeaa sulattaa keskusteluita ja puhetovereita, jotka vetävät minua katkeruuteen ja valittamiseen. En tiedä mitä puhuisin sellaisessa tilanteessa, koska en halua ohittaa toisen katkeruutta olankohautuksella -- se ei tee oikeutta hänen tunteitaan kohtaan -- mutten halua myöskään ottaa sitä vakavasti, koska sitten joudun uppoutumaan asioihin, joiden käsittely on raskasta.
Vielä vaikeampaa on se, että katkera puhe on minusta usein epätotuudenmukaista. Katkeruus ja harmi ovat aitoja, mutta ne kanavoituvat tosi usein valitukseksi aiheista, jotka eivät ole se varsinainen ongelma ja pihvi. Vanhukset valittavat nuorista, vaikka heidän ongelmansa on useammin se, että he eivät koe saavansa kunnioitusta. Pyöräilijät valittavat talvikunnossapidosta, vaikka he oikeastaan haluavat lähinnä rakentaa omaa yhteisöllisyyttään. Jotkut valittavat siitä, miten toiset eivät osaa käyttäytyä, vaikka heidän harminaiheensa on se, etteivät he uskalla, osaa tai jaksa selvittää, miten varsinainen haitta saadaan korjatuksi.
Enkä tietenkään väitä, ettei tällaisesta saisi puhua! Enkä väitä, että valittaminen olisi aiheetonta. Mutta minulle tulee näistä keskusteluista epämukava olo. Kiemurtelen ja yritän olla kohtelias, mutta minun on vaikea rentoutua.
Loppujen lopuksi epämukavuuteni ehkä kumpuaa siitä, että pelkään omaa katkeruuttani enkä halua identifioitua kärttyiseksi. En halua, että minusta tulee vanhemmiten ikävä ihminen. En halua vihata eksiäni, enkä halua uskoa, että kaikki viat ovat muissa ihmisissä. En halua nähdä maailmaa epäonnistumisten rykelmänä. Enkä ole koskaan ollut kotonani yhteisöissä, jotka on rakennettu muiden halveksunnalle (paitsi ehkä jos en ole huomannut että näin on) :)
Mutta kyllä minua huolestuttaa sekin, että tällainen kielteisyyden välttely irrottaa minut täysin maailmasta. Että suljen silmäni kaikelta ikävältä ja pahalta. Ja etten pysty ottamaan toisten surua ja murhetta vastaan.
Mutta se, mihin oikein pyrin, ei ole muuttunut. Minä haluan, että ongelmiin puututaan. En halua vaientaa epäkohtia, mutta haluaisin, että niistä tehtäisiin nopeasti korjausmuistilista ja sitten puhuttaisiin siitä ja sen toteuttamisesta...