(nettipäiväkirja 04.12.2024) Kirjoitin pari päivää sitten chatissa kavereille tällaisen selityksen:
Mulle isänmaallisuus on vähän sellainen "ubi bene, ibi patria" -henkinen, ympäripyöreä tunne. Osaan arvostaa "kotimaani" (valtiorajoista riippumatta) hyviä puolia, koen itseni myös pohjoismaalaiseksi ja eurooppalaiseksi, mutta olen oikeastaan kotonani myös nomadina. Ihan naurettavaahan se on, mutta mun teki mieli Sveitsiin mennessä lauleskella Edelweißia ihan niin kuin mun tekee mieli laulaa Setä Hermannin valssia kun katselen hyvinvoivaa, viljavaa suomalaista peltoa.
Pohjimmiltaan kyse on fiilistelystä: kun juodaan, lauletaan juomalauluja, kun saunotaan, lauletaan saunalauluja, kun on talvi, lauletaan rati-riti-ralla ja kun on itsenäisyyspäivä, lauletaan Olet maamme armahin Suomenmaa (mahdollisesti sen lounasravintolaversio). Ei maa-alueeseen kiintyminen musta oo olennaisesti pahempaa kuin muu oman puolen pitäminen; keskeistä on, miten sitä "omaa" ylennetään ja nostetaan jalustalle. Tapahtuuko se polkien muita? Onko kerho vaikea liittyä? Yritetäänkö jäsenistä tehdä keinotekoisesti väitteitä pelkän jäsenyyden perusteella? Onko kyse ylpeydestä, tyhmänylpeydestä vai kopeudesta? Yritetäänkö omanarvontuntoa pönkittää jäsenyydellä?
Jos mun pitäis kuvailla sellaista isänmaallisuutta, joka on mun mielestä turvallista, ensimmäisinä tulee ehkä mieleen sellaiset sanat kuin ilo ja onni. En halua että isänmaallisuus on keneltäkään pois tai että kukaan tuntisi olonsa suljetuksi ulos; haluan yksinkertaisesti fiilistellä sitä, että niin surkeaa räntäsadetta (ja niin loputonta makean veden tarjontaa) kuin Suomessa saa kokea harvassa muussa paikassa.
Ja silti pidän vuorista enemmän.