(nettipäiväkirja 05.03.2015) Olen viime aikoina alkanut kiinnittää huomiota siihen, että hyväksyntä on oikeastaan aika huolestuttava termi. Aina, kun jossain on hyväksyntöjä (hyväksyntiä?), se on oire siitä, että tehdään jotain turhaa tai älytöntä.
Se hyväksyntätyyppi, josta puhun, on peräisin hierarkkisesta firmamaailmasta. Kun joku tekee jotain, hän vie suunnitelman tietenkin hyväksyttäväksi ja alkaa sitten toteuttaa, kun on oikein yhdessä todettu, että hyvähän se on. Kuulostaa tutulta, eikö? Mutta oikeasti asian valmistelija on yleensä se, jolla on selkein näkemys asiasta; kysely ja neuvottelu on hyvästä, mutta ei ole oikeastaan mitään hyötyä sisällyttää prosessiin yhtä porrasta (johtajaa?), joka tajuaa asiasta vähemmän ja jonka ainoa tehtävä on joko sanoa ei tai olla sanomatta.
Hyväksynnät houkuttelevat, kun ihmisiin ei luoteta: tulee turvallisempi olo, kun kukaan ei pääse suoraan tekemään mitään vaan aina pitää vakuuttaa joku muu. Samoin, jos ei jakseta miettiä, mitä saa tehdä ja mitä ei, epämääräisyyden voi lakaista maton alle vastuuttamalla tekemisten hyväksynnän jollekulle. Tällöin ei tarvitse tietää, onko hyväksyjällä ollenkaan järkevät kriteerit vai ei. Toivottavasti ymmärrätte, että kummassakin tapauksessa hyväksynnät saavat aikaan vain sen, että ei... saada mitään aikaan.
Firmakulttuurista hyväksynnät ovat levinneet moneen yhteyteen. Tunnen monta tietoteknistä työkalua, joiden keskeinen ominaisuus on jonkinlainen työnkulku, johon voi konfiguroida hyväksyntäportaita. Parhaat näistä ovat mielettömän muokattavia: voi olla vaikka työnkulku, jossa ensin haetaan suosituksia, sitten enemmistöhyväksyntä asiantuntijaraadilla, sitten vielä pääjehu päättää. Mieletön määrä ihmisiä, jotka voivat sanoa "ei", mahtavaa! Näin saadaan laskujen maksamiseen, tutkimusaineiston käyttöönottoon tai vaikkapa artikkelin julkaisemiseen virallisilla sivuilla niin monta välivaihetta, että siihen saattaa kestää viikkokaupalla. Parhaassa tapauksessa se ei toteudu koskaan.
Mikä on vaihtoehto? Se on ns. pehmeä turvallisuus, jossa asioita ei estetä ennalta, mutta niiden korjaaminen ja ongelmien huomaaminen tehdään helpoksi. Laskuja voi periä takaisin, tutkimusaineiston käytön kieltää jälkikäteen ja julkaistua artikkelia korjata. Omituisia laskuja voi etsiä vertaamalla aiempiin laskuihin, tutkimusaineistojen käyttöä voi seurata kyselemällä, millaisia julkaisuja niiden perusteella on tehty, ja kirjoituksia voi seurata käyttäjäpalautteen perusteella.
Hyväksyntä on hyvä siinä tilanteessa, jossa on tarkoituskin pyörittää byrokratiaa. Sellainen on vaikkapa hyväksyntä-äänestys.