Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Tämä artikkelin muoto on oma strukturoitu tekstini. Tämän wikin merkintäkieli (tekstimuotoilut) on heikompi, joten monet merkinnät eivät näytä kummoisilta.
Kieltä kommentoi jonkin verran myös maailmankatsomukseni.
Kielenfilosofiassa käydään edelleen taistelua kahden periaatteen välillä: kompositionaalisuus- ja kontekstuaalisuusperiaatteen. Nämä vastakkaisilta kuulostavat periaatteet määritellään suunnilleen näin:
kompositionaalisuus:: ilmaisun (tai ajatuksen, käsitteen...) merkitys määräytyy sen osasten merkitysten perusteella (eikä minkään muun). Toisin sanoen, jos meillä on ilmaus "AB", ymmärrämme sen merkityksen jos ja vain jos tiedämme, mitä ilmaus "A" tarkoittaa ja mitä ilmaus "B" tarkoittaa.
kontekstuaalisuus:: ilmaisun (tai ajatuksen, käsitteen...) merkitys riippuu siitä, missä yhteydessä sitä käytetään. Esimerkiksi ilmauksessa "AB" ilmauksen "A" merkitys riippuu siitä, mitä "B" tarkoittaa, ja päin vastoin.
Sanottakoon heti alkuun, että nämä kaksi periaatetta eivät ole toisilleen vastakkaisia. Tämä johtuu siitä, että kompositionaalisuus ei ole niin voimakas väite, kuin miltä se aluksi kuulostaa. Nimittäin vaikka kokonaisuuden merkitys määräytyisikin kokonaan osiensa perusteella, on silti mahdollista rakentaa miten käyttäytyvä merkitysjärjestelmä tahansa, kunhan kyseinen järjestelmä on täysin määrätty. Otetaan esimerkki:
Oletetaan, että meillä on ilmaus (merkki) "A", jolla on merkitys /a1/, kun sitä seuraa ilmaus "B" ja merkitys /a2/, kun sitä seuraa ilmaus "C".
Vaikka esimerkki kuvaa kontekstuaalista tilannetta, voidaan helposti rakentaa kompositionaalinen malli, joka selittää saman asian:
Olkoon ilmauksen "A" merkitys /a/, ilmauksen "B" merkitys /b/ ja ilmauksen "C" merkitys /c/. Yhdistetyn ilmauksen merkitys on osailmaustensa merkitysten funktio merge(/merk1/, /merk2/), jolle muun muassa
merge(/a/, /b/) = merge(/a1/, /b/) ja
merge(/a/, /c/) = merge(/a2/, /c/).
Yleistäen, aina kun on kontekstuaalinen sääntö, jonka mukaan ilmauksen (merkin) merkitys on yhdessä yhteydessä yhtä ja toisessa toista, voidaan tälle ilmaukselle muodostaa /yhdistelmämerkitys/, joka kokonaisuuksien merkityksiä tulkittaessa voidaan yksiselitteistää muiden osien merkitysten avulla. Eikä kompositionaalisuusperiaate edes kiellä aidosti monitulkintaisten ilmausten olemassaoloa.
Oikeastaan periaatteet eroavat toisistaan vain siltä osin, mitä pidetään ensisijaisesti merkityksenä. Kompositionaalisuusperiaatteen mukaan se on /a/, joka kontekstuaalisuusperiaatteen mukaan on _yhdistelmä A:n erilaisia merkityksiä_. Kontekstuaalisuusperiaatteen mukaan se on /a1/ ja /a2/, jotka kompositionaalisuusperiaatteen mukaan ovat _A:n merkityksen erilaisia realisoitumisia, kun A yhdistetään eri ilmauksiin_.
Kompositionaalisuusperiaatetta (ynnä muita komputationaalisen kielitieteen teorioita) on motivoinut seuraava ongelma: miten on mahdollista, että kieli (ja ihmisen ajattelu) pystyy äärellisestä määrästä sanoja (tai kokemuksia) muodostamaan potentiaalisesti rajattoman määrän ilmauksia (tai ideoita)? On esitetty, että kompositionaalisuus on ainoa, joka kykenee selittämään tämän piirteen ihmisen toiminnassa. Vielä rankemmin yleistäen on ehdotettu, että kompositionaalisuus (toiselta nimeltään generatiivisuus) on ainoa, mikä mahdollistaa minkäänlaisten äärettömien entiteettien käsittelyn.
Vaikka kompositionaalisuusperiaate onkin mielestäni helposti paikkansa pitävä -- koska se ei väitä oikeastaan juuri mitään -- tässä ongelmanasettelussa on mielestäni jotain mätää. On triviaalia osoittaa, _ettei_ ihminen pysty tuottamaan tai ymmärtämään rajatonta määrää ilmauksia, ei tietenkään aktuaalisesti (ihminen kuolee, ennen kuin ehtii käsitellä rajattoman määrän ilmauksia) muttei potentiaalisestikaan: ihminen ymmärtää rajallisen määrän merkkejä, ja koska ihmisen ymmärtämien lauseiden monimutkaisuudelle on ylärajansa, näistä merkeistä syntyy rajallinen, joskin hyvin suuri, määrä yhdistelmiä.
On mielenkiintoisempikin väite kompositionaalisuuden välttämättömyydestä, jonka mukaan ylipäänsä minkään uuden, ennalta harjoittelemattoman ilmauksen muodostaminen / ymmärtäminen edellyttää jonkinlaisen kompositionaalisuuden olemassaoloa. Tämä on intuitiivista: jos olemme käyttäneet ilmauksia "A" ja "B" aikaisemmin, mutta ensimmäistä kertaa ilmausta "AB", eikö tämän ilmauksen käyttämisen kyky perustukin ymmärrykselle siitä, kuinka "A":n ja "B":n merkitykset yhdistetään?
Valitettavasti kokemus ei puolla näin yksinkertaisen mallin olemassaoloa. Onhan selvää, että minkälainen tahansa kompositionaalisuuden perusfunktio merge/2 onkin, se on suunnattoman monimutkainen ja ihmiset osaavat käyttää sitä eri määrin -- joillekuille on vaikeampaa ymmärtää "outoja ilmauksia" kuin toisille, ja eri ihmiset osaavat käyttää kieltä eri määrin luovasti eri diskursseissa. Vaikuttaa siltä, ettei voida olettaa jonkin ennalta tunnetun, yleisen yhdistelyfunktion olemassaoloa.
Pikemminkin väittäisin, että uusien ilmausten muodostus ja tulkinta perustuu niiden _osien_ tavalle yhdistyä muihin ilmauksiin, ei jonkin yleisen yhdistelyperiaatteen ennalta tuntemiselle. Esimerkki:
Oletetaan, että ilmaus (merkki) "A" liittyy perässä tuleviin ilmauksiin säännön merge-post-A(/seur. ilmaus/) avulla, ja ilmaus (merkki) "B" liittyy edellä oleviin ilmauksiin säännön merge-pre-B(/edell. ilmaus/) avulla. Käsitykset näistä säännöistä ovat muodostuneet merkkien "A" ja "B" aikaisempien käyttöjen perusteella. Tällöin uuden ilmauksen "AB" merkitys saadaan sovittamalla yhteen merge-post-A(B):n ja merge-pre-B(A):n arvot.
Miten nämä arvot sovitetaan yhteen? Kielen ominaisuus tuntuu olevan, etteivät ne ole yleensä ristiriidassa ollenkaan. Ristiriitatilanteet ovat tyypillisesti esimerkkejä epäkielellisistä ilmauksista (kuten "karhu kauha") tai monitulkintaisuuksista ("time flies"). Tavallista kuitenkin on, että tällaisessa tilanteessa molemmat ilmaukset (merkit) ovat paradigmaattisia toistensa suhteen, kuten vaikkapa tyypillinen tekijä ja tyypillinen teko, tai tyypillinen määre ja tyypillinen määritettävä.
Kognitiotieteessä puhutaan paljon rekursiosta, vaikka (tai juuri siksi, että) termin merkitys on hämärä. Sillä tarkoitetaan suunnilleen samaa kuin kompositionaalisuudella, paitsi että se on laajennettu formaalien ja luonnollisten kielten ulkopuolelle matematiikkaan, musiikkiin ja ylipäänsä kaikkeen, minkä voi jossain laajassa mielessä katsoa muodostavan symbolijärjestelmiä. Näissä rekursiolla tarkoitetaan nimenomaan sitä osaa kompositionaalisuudesta, mikä mahdollistaa potentiaalisesti äärettömän määrän ilmauksia:
Rekursio on tilanne, jossa ilmaus (tai kaava, biisi tms.) voi jonain osanaan sisältää samoja tai samanlaisia ilmauksia.
Tyypillisen esimerkin rekursiosta muodostaa esim. selittävä sivulause: mihin tahansa ilmaukseen, myös selittävään sivulauseeseen, voi lisätä selittävän sivulauseen "koska"-konjunktiolla.
Vaikka rekursion käsite on määritelty kohtuullisen hyvin laskennan teoriassa, jossa ilmauksen /samuus/ ja /samanlaisuus/ ovat hyvin määriteltyjä, luonnollisessa kielessä se edellyttää tuekseen kielioppi- yms. teorioita, joiden luomat /funktionaaliset kategoriat/ antavat hyvin määritellyt samankaltaisuusluokat mutta ovat aina jonkin verran mielivaltaisia. Seurauksena samastakin järjestelmästä, kuten suomen kielen kausatiiveista, voi antaa sekä rekursiivisia että ei-rekursiivisia kuvaksia: rekursiivisessa kuvauksessa kausatiivi on mihin tahansa verbiin, myös kausatiivilla muodostettuun verbiin liitettävä ilmaus (merkki, morfeemi), ei-rekursiivisessa on ennalta määrätty jokin tietty määrä tasoja, joille kausatiivia voi käyttää, ja jotka kaikki katsotaan omiksi muodoikseen -- esimerkiksi, että on olemassa muoto "ajatatuttaa" muttei muotoa "ajatutatuttaa". Käytännössä mielivaltaisen pitkiä rekursioita ei edes käytetä, eikä suomea äidinkielenään puhuva välttämättä osaa edes muodostaa mielivaltaisen syviä kausatiivimuotoja puhumattakaan siitä, että ymmärtäisi, mitä ne tarkoittavat.
Sinänsä on hienoa huomata, että rekursio on moniin (symboli-)järjestelmiin liittyvä piirre. Aivan eri asia kuitenkin on väittää, että rekursiivisuus on jonkinlainen perustavanlaatuinen inhimillistä toimintaa ja/tai ajattelua kuvaava periaate, ja vielä hurjempaa on väittää, että ihmisen kaikki rekursiiviset taipumukset ovat pohjimmiltaan _yksi kyky_, kyky "rekursioon". Koska rekursio on kuitenkin verrattain epämääräisesti määritelty ja koska ei ole itsestäänselvää, että erilaisilla rekursioksi kutsutuilla asioilla on juuri mitään tekemistä toistensa kanssa, väitteen merkitystä on vaikea ymmärtää. Mikä pahempaa, on vaikea kuvitella, miten sen paikkansapitävyyttä voisi testata, ja lisäksi testaamista varten joudutaan ihmisen ajattelun luonnollisista järjestelmistä luomaan formaalisia järjestelmiä, mihin sisältyy aina jonkin verran mielivaltaisuutta.
Mieluummin haluaisin selittää ihmisen kyvyn rekursiota muistuttaviin ilmiöihin -- edelleen, mielivaltaisen syviä rekursioita ei kukaan ihminen pysty käsittelemään -- kahdella kyvyllä, jotka ovat sukua toisilleen ja joista vallitsee laajahko yksimielisyys, että ihmisillä ne ovat. Toinen niistä /syntaktinen substituutio/, toinen tällaisen substituution /allegorinen ymmärrys/.
Substituutio tarkoittaa hyvin yksinkertaista asiaa: ilmauksesta (kaavasta, ...) yksi osa korvataan jollain muulla. Substituutio on hyvin perustava osa kielen oppimista: kun on käyty muutamia substituutioesimerkkejä, kuten "auto on punainen", "paita on punainen" ja niin edelleen, ihminen oppii luomaan muita "/X/ on punainen" -muotoisia virkkeitä. Tällainen syntaktinen substituutio edellyttää lauseen rakenteen ymmärtämistä jollain tavalla. Jos lisäksi ymmärtää, mitä yhteistä on erilaisilla tilanteilla, joissa sanotaan, että "... on punainen", voidaan katsoa, että ihmisellä on ymmärrystä ilmauksen "on punainen" merkityksestä. Tämän merkityksen soveltaminen uuteen tilanteeseen on se, mitä kutsun allegoriseksi ymmärrykseksi, ja joka on substituution tuloksena olevan lauseen merkitys.
Syntaktinen substituutio riittää rekursiivisten muodostelmien selittämiseen, ja koska allegorinen ymmärrys riittää substituutioiden merkitysten ymmärtämiseen, se selittää myös rekursiivisten muodostelmien merkityksen. Rekursio johtuu siitä yksinkertaisesta seikasta, että tietyt substituutiot mahdollistavat saman substituution tekemisen uudelleen ja uudelleen:
Valitaan esimerkkiskeemaksi "on hyvä /X/" (tässä järjestyksessä, jottei tarvitse pelleillä sanajärjestyksien kanssa). Tämä tuottaa seuraavanlaisia virkkeitä:
On hyvä kirja.
On hyvä tuoli.
On hyvä saada syödäkseen.
On hyvä, että aurinko paistaa.
Mahdollisten /X/:ien joukko on siis varsin suuri. Eritoten, koska se sattuu sisältämään "että"-konjunktiolla mielivaltaiset lauseet, voidaan muodostaa substituoimalla seuraavanlaisia virkkeitä:
On hyvä, että on hyvä, että aurinko paistaa.
On hyvä, että on hyvä, että on hyvä, että aurinko
paistaa.
Kyky substituutioon riittää siis täydelleen selittämään rekursion. On siis turhaa olettaa ihmisillä olevan kyvyn rekursioon, koska paljon ilmeisempi kyky substituutioihin selittää tämän.
Jos substitutionaalisuus oletetaan perustavanlaatuiseksi kielelliseksi rakennusperiaatteeksi, selittyy myös samalla, minkä takia useimmat kielelliset rakenteet ovat helposti kuvattavissa kontekstittomilla kieliopeilla, vaikkeivät kaikki. Kontekstittomien kielioppien säännöt ovat nimittäin substituutioiden yksi ilmeisimpiä alajoukkoja. Substituutio kuitenkin mahdollistaa muunkinlaisia rakenteita, kuten "sekä /X/ että /Y/", tai "ei ... /X/-kaan ...", joita on hankalampaa kuvata kontekstittomilla kieliopeilla.
Epäilen, että rekursioon ynnä muihin hienoihin käsitteisiin rakastuminen johtuu siitä luontaisesta kunnioituksesta, jota ihminen tuntee _ääretöntä_ kohtaan. On hyvin kiehtovaa ja mielenkiintoista alkaa miettiä, miten tilaltaan ja ymmärrykseltään (ja ajaltaan!) rajalliset ihmiset kykenevät käsittelemään äärettömyyteen liittyviä asioita.
Pelkäänpä, että vastaus on liiankin ilmeinen. Äärettömyyksiä nimittäin käsitellään _säännöillä_. Useimmat ihmiset miettivät tietoisesti äärettömyyttä ensimmäistä kertaa pohdiskellessaan kokonaislukujen ominaisuuksia. Jotkut muistanevat fiiliksen, joka lapsena tuli, kun jossain vaiheessa tajusi, että kokonaisluvut eivät lopu ollenkaan. Tämä havainto hyvinkin todennäköisesti johtui havainnosta, että _jokaiselle kokonaisluvulle on muodostettavissa toinen kokonaisluku, joka on sitä isompi_. Tämä on _sääntö_ ja itse asiassa nähtävissä yksinkertaisena substituutiona: "/X/:lle on olemassa /Y/, joka on sitä suurempi". Äärettömyyden käsite seuraa vain siitä, että ymmärtää, että substituutioon kelpaa mikä tahansa luku.
Tämän pohjalta pitäisi olla ilmeistä, että ihmisten kyky käsitellä ääretöntä perustuu ihmisten luontaiseen kykyyn muodostaa sääntöjä, joka taas perustuu ihmisten luontaiseen kykyyn yleistää. Ihmisen kannalta hyvin monet tiedot käsittelevät ääretöntä: klassista esimerkkiä lainataksemme ihmisen kannalta esim. sääntö "kaikki korpit ovat mustia" koskee ääretöntä määrää korppeja, vaikka todellisuudessa korppeja olisikin maailmassa äärellinen määrä. Samoin kuin lukuja, joihin kaikkiin ei toki elämänsä aikana törmää (niitähän on äärettömästi), on olemassa ääretön määrä kuvitteellisia korppeja, joista vain osa varsinaisesti aktualisoituu ihmisen maailmassa. Lasten kielellistä kehitystä seuratessa voisi jopa väittää, että ihmiset ovat luonnostaan teoreetikkoja ja luopuvat yleisimmistä teorioistaan pikku hiljaa oppiessaan ymmärtämään maailman vivahteita.
kategoria: filosofia kategoria: kieli
elakim: Hyvää tekstiä, jossa eksplikoidaan nätisti muutamia itseänikin viime aikoina mietityttäneitä seikkoja.
Pikalinkit: