Pelaajien hahmoilleen kirjoittamat epilogit tulevat tänne luettavaksi. Antavat varmasti henkilökohtaisemman kuvauksen siitä mitä kampanjan tapahtumien jälkeen sankareille tapahtui, minne kulkivat ja mitä tekivät kuin viimeisen pelikerran lopussa ollut yleisepilogi. Nauttikaa! (Sivu päivittyy sitä vauhtia kun pelaajat jaksavat kirjoitella). -Blue_Hill

“There's power in stories, though. That's all history is: The best tales. The ones that last. Might as well be mine.”

Epilogi: Titos

Jadevaltias oli kaatunut ja varjo Minkain yllä karkoitettu, sekä mikä tärkeintä Onien ote heikennetty, ainakin toistaiseksi. Puolentoista vuoden muutos, jonka paitsi Golarion, myös Titos oli kokenut oli jotain käsittämätöntä. Jälkimmäisen kasvu maalaispojasta seikkailijan kautta sankariksi. Titos mietti, kuinka monen asian suhteen epävarmuus olikaan karissut. Hiekkasärkässä poika osasi toimia portsarina, mutta nyt oli kyvykäs keisarinnan henkivartijaksi. Nainen, Ameiko Kaijitsu, tai nykyisemmin Keisarinna Amatatsu, jota hän ei ollut uskaltanut lähestyä kuin unelmissaan oli suostunut hänen kosintaansa. Ajallisesti matka ei ollut pitkä, mutta monen muun asian suhteen se totisesti oli. Karavaani, joka ylitti Maailman Kruunun, sen tarina olisi saatettava kirjoihin.

Titos ymmärsi olleensa etuoikeutettu matkatessaan Sandrun karavaanissa. Syntyneet ihmissuhteet tulisivat kestämään koko elämän, Ameikon lisäksikin. Nazrak Gunlaosta oli kasvanut Titokselle eräänlainen opas, auttava veli, jonka käsiinsä hän oli uskonut elämänsä ja niin tekisi vastaisuudessakin. Pohjoisen Vartijan titteli ei olisi voinut mennä paremmalle henkilölle. Halla Sigrundintyttären lähtöä Titos sulatteli pitkään, mutta lopulta Ameikon kanssa jutellessaan ymmärsi, että Halla ei olisi Halla ellei hän olisi tehnyt kyseistä ratkaisua. Titos oli valmis asettumaan hetkeksi aloilleen uuteen kotiin, Hallan viikinkiveri veti kohti uusia seikkailuja, ja hänen kotiaan. Kesti kuitenkin kauan ennen kuin nämä kaksi puhuivat toisilleen seuraavan kerran, ja pitkään se vaivasi Titosta. Ameikosta ei liene yllättävää sanottavaa, Titos oli kuolettavien koitosten, ja jopa kuoleman rajamailla käymisen myötä ymmärtänyt, ettei pohjimmiltaan halaja muuta kuin asettua lopulta aloilleen, niin paljon kuin se seikkailijoilta onnistuu, kyseisen naisen kanssa. Matkalta löytynyt suurin aarre olikin, että Titos ei ollut yksin ajatuksineen. Sormus, jossa jadenvärinen ja ruskametallinen lohikäärmeet kietoutuvat hiljalleen toisiinsa kuvasi näiden kahden matkaa. Vaikka kansan juhlaa ei milloinkaan pidetty, tietty karavaani todisti lähipiirinä tapahtumaa, ja niin se oli tarkoitettu.

Hiekkasärkän Sandru, Shalelu ja Koya jäivät Titoksen elämään esikuvina, kukin omalla tavallaan läheisistään huolehtivalla tavalla. Sandrulla se oli karisman ja karskiuden tie, Shalelulla tarkkailu ja toiminta kun taas Koya oli viisas ja harkitseva. Ilman heitä matka tuskin olisi onnistunut, puhumattakaan loppuratkaisusta. Oman mainintansa ansaitsi myös Spivey, joka onneksi ei jättänyt Titosta rauhaan lasipalloineen, vaikka poistuikin lopulta kohti Varisiaa karavaanin mukana. Pieni keijukaisolento oli valloittanut paikan Titoksen sydämestä.

Muutkin karavaanin jäsenet Titos hyvästeli vastentahtoisesti. Ulfen kansaan tutustuminen, etenkin Hallan kautta, oli tuonut nuo Pohjolan tytöt ja pojat lähelle hänen sydäntään. Tietenkin myös Bevelek ja Vankor ansaitsivat Titoksen mielessä kirkkaan sijan, kuskeista oli kasvanut uskalijaita seikkailijoita.

Yksinäisestä kaupungista mukaan liittynyt Miriya oli lyhyestä mukanaoloajastaan huolimatta Titokselle tietynlainen hengenheimolainen, josta syystä menetys otti erityisen koville. Jo silloin Titos päätti kunnioittavansa Miriyan muistoa palauttamalla hänen esineistönsä Lohikäärmeluostariin heti kun se olisi mahdollista, ja Nazrak lupautui jo tällöin matkaan mukaan. Nyt mahdollisuus alkoi jo lähestyä.

Minkain noustessa jaloilleen mietti Titos kaikkea valtion rapistumiseen johtanutta, ja ymmärsi tehneensä oikein säästäessään Renshii Meidan. Jadevaltias toki oli tehnyt hirmutekoja ja vääryyksiä, mutta kaiken takana oli kuitenkin oni; Anamurumon jonka Titoksen ystävä Halla Sigrundintytär viimeisessä taistelussa lopetti. Tuon kaiken korjaamiseen menisi aikaa, mutta sitä Titos ja Ameiko olivat valmiit antamaan. Ameiko hoiti hallinnollista puolta, Titos auttoi mielellään kenttätyössä, ja niin kahden vuoden ajan Kasaista käsin Minkain elpyminen alkoi. Samalla Titos työsti teosta, jonka pohjasi Hallan hänelle jättämiin muistiinpanoihinsa matkasta. Kolmiosaisen teoksen nimeksi tuli Jadevaltias ja Ruosteinen Lohikäärme, joka elävästi kertasi koko matkan Hiekkasärkän asukkaista Minkain pelastajiksi.

Oma lukunsa Titoksen tarinaan tuli asioiden saavutettua tilan, jossa hänen ja Ameikon oli mahdollista irrota hetkeksi hallintovelvollisuuksista. Nazrak ja Shalelu olivat saapuneet pääkaupunkiin, ja suunnitelmana oli saavuttaa Tian Xian länsiosan Lohikäärmetemppeli, jossa kunnioittaa Miriyan muistoa. Matka Lohikäärmeluostariin, halki koko Tian Xian, on tarina joka on kerrottava erillään Jadevaltiaan tarinasta, mutta sanottakoon että nelikkomme, joka luuli kohdanneensa kaiken, kohtasi kahden vuoden matkansa aikana paljon enemmän kuin pystyivät käsittämään. Yhteistyöllä he selvisivät matkan vaaroista, sekä iloista, ja matka oli kaikkinensa onnistunut. Lohikäärmeluostarissa Titos vietti hetken tutustuen luostarin toimintaan sekä opetukseen, ja ajatus Vapaan Nyrkin Tyylin herättämisestä alkoi kypsyä. Lopulta kuitenkin kutsu kävi takaisin, Amatatsu Ameikoa kaivattiin jadevaltaistuimelle, ja niin toverit palasivat Minkain Kasaihin.

Kun aikaa Jadevaltiaan kaatumisesta oli kulunut kahdeksan vuotta, siunattiin Keisarillista perhettä perheenlisäyksellä. Kaksospojat saivat kummisedikseen Nazrakin ja Sandrun ja seuraavaksi syntynyt tytär kummitädikseen Hallan. Titoksen kutsu Hallalle näihin ”tehtäviin” oli ensimmäinen heidän kunnolla käymänsä keskustelu sitten viime näkemän, ja tunteet olivat pinnassa monestakin syystä.

Jälleennäkeminen oli ikimuistoinen viikinkilaivan vihdoin lipuessa Kasain satamaan, ja vanhojen, jo kymmenen vuoden takaisien seikkailujen muistelu jo tarinalta tuntuvan kirjan äärellä painui ystävien mieleen.

Ja niin kaunis tarina sai jatkoa, rauhan ja vaurauden, sekä kuitenkin sopivien seikkailujen myötä.

Olisi väärin sanoa, että tarina missään vaiheessa loppuisi, sillä todelliset eeppiset tarinat jäävät elämään. Ja niin jäivät myös kaksi lohikäärmettä karavaaneineen.

Epilogi: Halla

Tämä on saaga Halla Korppitukasta, pohjoisen viikingistä ja kilpineidosta, Sigrundin tyttärestä, hänestä joka tunnetaan myös nimellä Ravnhar, Käärmeensurma, tuhannen laulun laulaja.

Hän kulki Hiekkasärkän Titos Ruosteisen, Minkain Keisarinnan suojelian ja Varisian lohikäärmeen rinnalla, ja taisteli Nazrak Gunlaon, valkoisen roninin ja Minkain valkean haukan toverina. Hänen seurassaan kulki myös kauppiaita, sotureita ja tietäjiä monien kansojen joukosta.

Hän taisteli Varisiassa hiisiä ja jätinpenikoita vastaan. Kalsgardissa hän kohtasi Jäätyneen Varjon salamurhaajat, petolliset viikinkisoturit ja jättimaagi Thorborgin. Hän ylitti tovereidensa kanssa Maailman Kruunun, ja kohtasi taotun soturin Miriyan, kylmäkuolleiden armeijan ja Pakkashengetär Katiyanan sekä pohjolan hirveät Morozkot. Tällä matkalla Vegsundvaag, kylmä käärme kohtasi lopun mahtavan Sovngarde-miekan edessä. Maailman toisella puolella hän kävi kaupungeissa jonka tornit peittivät auringon ja joidenka valtiaat olivat kaikki-voipia. Hän kulki mahtavan Henkien Metsän lävitse ja surmasi hiidenpeikkoja ja jättimaageja henkien tornissa. Hän kulki Minkain lävitse taistellen jadevaltiaan joukkoja ja ansoja vastaan, kävi tuonelassa tapaamassa menneitä keisareita ja taisteli Jadevaltiasta vastaan.

Mutta kaikki nämä teot jäävät häpeään ja kalpenevat yhden rinnalla. Hän auttoi Ameiko Kaijitsua, Minkain laillista hallitsijaa saamaan valtaistuimensa takaisin ja kostamaan sukunsa puolesta. Minkain mahtavan valtion keisarinna Ameiko kulki Hallan kanssa Varisiasta yli maailman reunan mystiseen Minkain maahan, ja he olivat ystäviä ja ase-tovereita.

Ameikon istuuduttua Jadeistuimella kaukaisessa Kasaissa, jatkoi Korppitukka matkaansa kohti länttä. Hänen sydämensä halusi jäädä toverien ja rakkaimpiensa luokse, mutta veri veti kohit länttä ja uusia urotekoja. Hänen kanssaan kulki Kelda Häräntappaja, viikinki Hallan tapaan ja Kincaid, palkkasoturi ja opas. Hän kulki läpi Lohikäärmemaiden, kohtasi ihmeitä ja taisteli hurjissa taisteluissa hämähäkki-demoneja, hiidenpeikkoja ja kaukaisen idän kivisotureita vastaan. Vasta kun hän saavutti läntisen meren rannat, hän nousi laivaan ja matkasi kohti kotia, Kalsgardia. Merellä hän kulki vuoden, näki kaukaisten Kalifikuntien kultaiset kaupungit, etelän sumuiset ikimetsät ja lopulta hän saapui Sisämeren piiriin.

Hän vei veneensä Hajotetun Lahden rannoille ja kohtais perheensä. Hän surmasi kaksintaistelussa isänsä, mutta Amora-siskoa hän ei löytänyt. Hän nimesi itsensä Jaarliksi ja keräsi huskarleja korppilippunsa alle. Hallan tarina kaikui simasaleissa kautta maan, ja monet tulivat tapaamaan häntä. Hallasta tuli kunnioitettu soturi ja haluttu liittolainen. Mutta Korpintukan veri veti merille, seikkailuihin ja ryöstöretkiin. Hän surmasi ennen matkaansa kylmälinnormi Viggvyrdin kaksintaistelussa, ja uhkasi, että palatessaan hän saisi oman valtakunnan.

Kymmenen vuoden jälkeen Halla Korppitukka, Käärmeensurma ja Hajonneen Lahden Skaldi palasi Minkain rannoille 3 laivan kanssa, jossa hän kohtasi vanhat toverinsa ja ystävänsä.Titoksen ja Keisarinna ameikon lapsista toisen suojelijaksi nimitettiin Halla. Tytär pääsisi laivan kannelle, tuntemaan merituulen suolaisen puuskeen kasvoillaan, kantamaan miekkaa ja kilpeä ja kulkemaan metsissä ja saloissa, vuorilla ja soilla, valiten oman polkunsa ja elämään vapaasti.

Näin ei pääty Halla Korppitukan, Sigrundin tyttären saaga kuunaan, vaan laulut ja tarinat kaikuvat simasaleissa ikiaikoihin.