Yö oli saapunut Diomiraan. Idästä noussut pimeys oli vähitellen hukuttanut kaupungin, virraten pitkin katuja ja kujia kuin vuorovesi, nousten yhä korkeammalle, kunnes jopa maagien tornien kirkkaiden huippujen loiste hiipui ja tukahtui. Suojaavan pimeyden turvin alkoivat yön olennot ryömiä ulos koloistaan. Varjoissa katuhuora levittää valkoiset säärensä asiakkaalleen; viereisellä kadulla narrinasuun pukeutunut tempuntekijä tanssittaa liekkejä kämmenellään. Kadunkulmassa kovaääninen kaupustelija myy rasvassa paistettuja, ei täysin laillisin keinoin hankittuja lihanpalojaan illanviettäjille, potkien samalla kulkukoiria kauemmas. Vastapäätä laiha kulkukauppias avaa viittansa paljastaen siitä roikkuvat epämääräiset ja joltisestikin epäilyttävät kokoelmat talismaaneja ja amuletteja kahden pysähtyneen ohikulkijan katseltavaksi. Tämä on yksi todellisuus.

Mutta yö on petollinen. Mikään ei ole niin kuin näyttää. Jos katsomme tarkasti, näemme myös toisen todellisuuden. Kirkkaiden valojen tanssiessa taikurin kämmenellä hänen ystävänsä notkeat sormet suorittavat omia, lähes maagisia riittejään käyden läpi katsojien taskut. Yritteliään duon onni on, heidän tietämättään, kuitenkin auttamattomasti lopussa. Kuuman liha kaupustelija kyllästyi jo vuosia sitten surkeisiin tienesteihinsä, ja ansaitsee nykyään öiset elantonsa kaupunginvartioston tarkkasilmäisenä ilmiantajana. Kahdesta varkaasta tiedossa oleva palkkio kirkastaa hänen silmänsä. Ja varjoisalla kujalla vaimostaan vieraantunut maanviljelijä kokee kirkkaan kivun leimahduksen ennen suurta pimeyttä huoran iskiessä sukkapuikon miehen silmän läpi. Nainen on tappanut jo monesti, kuvitellen joka kerran tappavansa veljensä, jolle kaikki naiset sisko mukaan lukien olivat vain vitunkantotelineitä.

Ei, yöllä mikään ei ole sitä miltä näyttää. Pimeydessä ja pimeässä yöllä on hampaat, ja kuten Liandrin Ser-Adai on juuri oppimassa, ne hampaat ovat terävät.

1.

”Katso, Thanadar!”, Liandrin sanoi poimiessaan yhden aivan erityisen upean amuletin kaulakorujen myyjän viitasta. Vaikkakin keskellä oleva kivi oli luultavasti pelkkää värjättyä lasia, kivestä säteittäin poispäin lähtevät, pienet metalliset kullanväriset höyhenet oli taottu yksityiskohtia säästelemättä. Liandrin roikutti korua sormestaan Thanadarin suodessa sille epäilevän silmäyksen. ”Se ei ole kultaa, Lin”, hän totesi viileästi, ansaiten syvästi pöyristyneen katseen pukinpartaiselta kaupustelijalta. ”Kas, herra hyvä, kaiketi suotte minnuun vakuuttaa, että vaikka en täysin tunnekaan näiden korujen epäilemättä sangen kun-ni-an-ar-voi-saa” – kauppias äänsi sanan huolellisesti - ”alkuperää, on jok'ikinen krumeluuri tehty taatusti parhaista saatavilla olevista materiaaleista. Kyl maar, ja justiinsa niin, hyvä herra!”, hän totesi painokkaasti nyökytellen, pukinparran hyppelehtiessä ylös alas kiivaan puhetulvan aikana.

Liandrin huokaisi ja pyöritti silmiään kauppiaan ja Thanadarin uppoutuessa hädin tuskin sivistyneeseen väittelyyn kullan ulkoisista tuntomerkeistä ja olemuksesta. Thanadar osasi holhoavine ja ylimielisine asenteineen toisinaan olla todellinen maanvaiva. Liandrin epäili, ettei ikinä saisi tuskallisen käytännönläheistä veljeään ymmärtämään haluavansa korun pelkästään siksi, että piti sitä kauniina. Tosin, Liandrin ajatteli hymynkare suupielissään, ei hän osannut sitä aivan itselleenkään selittää. Oli tietyllä tavoin huvittavaa ajatella, kuinka monta kertaa hän oli varkaana vaarantanut henkensä tietämättä edes kunnolla miksi. ”Ja ilman Olidammaran oikea-aikaista apua viimeisin yritys ei olisi jäänyt pelkkään henkensä vaarantamiseen.”. Nopeasti vilahtanut ajatus sai lievän puistatuksen kiirimään pitkin selkäpiitä; muistot kammottavista epäkuolleiden koruvartijoiden irvistävistä kasvoista temppelistä, niiden laahustavien askeleiden kaiku ja nuuskinta, kun ne olivat etsineet häntä. Se oli ollut niin lähellä, niin lähellä... ”Niin kirotun huoleton ja huolimaton!”, hän muisti ajatelleensa jälkeenpäin.

Liandrin havahtui ajatuksistaan yhä kovemmiksi käyvään väittelyyn Thanadarin ja kaupustelijan välillä. Kauppiaan silmät olivat suurentuneet huolestuttavasti, ja punehtuneet posket vielä korostivat silmänvalkuaisten liikettä. ”Herra hyvä, te olette hjaltia! Mitä te tiedäte kivistä ja koruista! Kääppiöt olla parempia, te tuntea vain puuta. Ja teitin tappauksessa luulen, et te tunnette niistakiin vain juurta, kyl maar!”. Vaikka Thanadarin kasvoilla häilyi edelleen ivallinen ilme, hänen sormensa nykivät, ja Liandrin huomasi vihreissä silmissä virtailevan tummuuden. Vaaran merkit olivat ilmeiset. Vaikka Thanadar olikin aina vaikuttanut hallitsevan magiansa, Liandrin pelkäsi, että hän tullessaan yhä mahtavammaksi vähitellen kadottaisi suhteellisuudentajunsa, ja unohtaisi kuinka suunnatonta vauriota voisi saada aikaan matalan tason loitsuillaankin. Niinpä Thanadarin avatessa suunsa epäilemättä pistävän vastaukseen Liandrin tarttui lujalla otteella hänen ranteestaan: ”Thanadar! Riittää. Anna olla jo. Jatketaan matkaa.” Thanadar käännähti ärtyneen näköisenä – Liandrin ote oli luja – ja vastalauseet välkähtelivät hänen silmissään. Kiitäväksi hetkeksi vihreät silmät lukkiutuivat siniharmaisiin, jonka jälkeen Thanadarin suu puristui tiukaksi viivaksi, ja hän nyökkäsi lyhyesti, sallien Liandrinin johdattaa itsensä muutaman askeleen katua edemmäksi, kauemmas puhisevasta kauppiaasta. ”Rauha?”, Liandrin kysyi kulmakarvaansa kohottaen. ”Rauha”, Thanadar sanoi vilkaisten kuitenkin vain nopeasti Liandriniin, ja käänsi sitten katseensa eteenpäin kadulle. ”Kelpaa minulle”, Liandrin totesi ja päästi irti veljensä ranteesta, kohauttaen samalla mielessään harteitaan veljensä murjotukselle. Puolhaltiana hän oli yhtä pitkä kuin veljensä, ja olisi pystynyt vahvempana tarpeen tulleen vetämään vastahakoista isoveljeään, mutta oli iloinen, ettei vielä ollut joutunut turvautumaan moiseen. Murjottava Thanadar saattaisi olla jopa jossain määrin helpompi seuralainen tutustumisretkellä öiseen Diomiraan, hän mietti virnistäen itsekseen.

Sisarukset ehtivät edetä kadun ihmisvirrassa muutamia metrejä, kun Liandrin äkkiä tunsi jotain. Ilmassa oli äkkiä kuin uusi, vaikeasti määriteltävä eksoottinen tuoksu ja maku. Oli kuin pitkät ohuet sormet olisivat lempeästi kosketelleet hänen selkärankaansa, ja samalla, hyvin hämärästi mielensä perukoilla, hän tajusi kaupungin ympärillään uudella tavalla: sen elävät olennot, rakennukset, jopa itsensä maan. Kaikkien teot ja kohtalot yhteenkietoutuneina, kuin verkkona, joka tempoili ajan virrassa kurkottaen kohti lukemattomia tulevaisuuksia. Liandrin tunsi verkon kesyttömän sykkeen; sen kaoottisen voiman ja potentiaalin, joka kumpusi kaikesta siitä, mitä voisi olla. Rajattomien mahdollisuuksien mahdin. Ja jo kääntyessään katsomaan taakseen hän tiesi Olidammaran voiman väreilevän jossain hyvin lähellä.

Kenelle tahansa muulle iltainen katunäkymä olisi näyttänyt mitä tavallisimmalta.Tulilyhtyjen valo tanssi ihmisten kasvoilla, joista monet olivat pysähtyneet kadun keskivaiheille seuraamaan, kuinka paikalle sattunut yövartio rauhoitteli alkamaisillaan ollutta juoppotappelua. Vielä äsken valoja kämmenellään tanssittanut maagi oli liukumassa sivukadulle nuori, yksinkertaisesti pukeutunut nainen käsipuolessaan. Lihapaloja kauppaava katukauppias piti ruokataukoa syöden kasvissämpyläänsä. Liandrin hädin tuskin huomasi mitään tästä: hänen silmänsä etsiytyivät kuin luonnostaan kohti Olidammaran mahdin lähdettä, joka hohkasi omaa voimaansa kuin kuu tähtitaivaalla.

Se oli kolikko. Vaikka Liandrin ei silmin erottanutkaan sen kuviointia, hän tunsi kyllä kenen kasvot siihen oli painettu. Ohikiitävän hetken aikaa kolikko kimmelsi lyhtyjen loisteessa kuiskien äärettömistä mahdollisuuksista – kunnes kämmen, jolla kolikko oli, äkkiä puristui nyrkiksi, ja sujahti viitan taskuun. Liandrin räpäytti silmiään Olidammaran todellisuuden kaiun hävitessä. Ja nostaessaan katsettaan Liandrin huomasi äkkiä tuijottavansa riipusten kaupustelijaa silmiin.

Heti kohdattuaan Liandrinin katseen kaupustelija virnisti hieman ilkeästi, iski silmää ja teki oudon, lähes tervehtivän eleen kädellään. Samantien hän kääntyi nopeasti, ja astui viitta hulmahtaen läheiselle sivukadulle, tehden nopean, kutsuvan eleen kädellään. Liandrin ei epäröinyt hetkeäkään, vaan singahti miehen perään. Ilman raskasta haarniskaansa painolastina, pukeutuneena vain yksinkertaisiin matkustusvaatteisiinsa hän tiesi saavuttavansa miehen pian. Kuka hyvänsä hän olikaan, hän oli selvästi Olidammaran suosiossa, ja oli ilmeistä, että hänellä oli sanoma Olidammaralta.

Tunsiko Liandrin jotain lähtiessään liikkeelle? Huomasiko hän silmäkulmastaan ehkä epämääräistä liikettä, outoa väreilyä? Kuin jotain oikeaa olisi ollut väärässä paikassa, väärään aikaan? Mahdollisesti. Mutta mieli, joka on vain sydämenlyönti sitten nähnyt vilauksen toisesta todellisuudesta ja tuntenut sattuman voiman maailmankaikkeudessa, ei aina ole kaikkein luotettavin havaintojen suodatin. Muistellessaan myöhemmin taaksepäin tähän hetkeen Liandrin olisi varma, että hän näki jotakin. Liikettä. Kuin varjon vilahduksen. Normaalisti tämä olisi laukaissut hänen mielessään vähintäänkin kaikuvan varoitushuudahduksen – ja mahdollisesti sarjan kirkkaita valoja – mutta senhetkisessä tilassaan Liandrinin mieli luokitteli ilmiön varsin vähäpätöiseksi. ”Tarkempia tutkimuksia ei vaadita. Harmitonta. Eteenpäin”, hänen alitajuntansa kuiskasi.

Ja niin tapahtui, että Liandrinin astuessa eteenpäin hän ei huomannut selkäpuolelleen ilmestynyttä, itsestään erkanevaa identtistä kaksosta, joka liikkui kuten Liandrinkin, eteenpäin. Mutta siinä missä Liandrinin kasvot olivat kääntyneet kohti puoleensavetävää sivukatua, katsoivat kaksosen kasvot päinvastaiseen suuntaan, kohti Thanadarin selkää. Kiitävän hetken ajan Liandrin näytti olevan puolikas maailmankaikkeuden täydellisimmistä siamialaisista kaksosista. Näky kuitenkin pirstoutui välittömästi jälkimmäisen naisen ikään kuin virratessa erilleen ensin olleesta: pää erottui päästä, pakara pakarasta, pohje pohkeesta. Vielä yhden askeleen ajan identtisten naisten fyysisiä olemuksia yhdistivät vasempien jalkojen kantapäät oikeiden jalkojen ottaessa askeleen eteenpäin; vale-Liandrin kohti Thanadaria, Liandrin poispäin. Sitten vasen jalka seurasi oikeaa. Identtisten viittojen liepeet tarrasivat hetken ajan toisiina, erkaantuivat. Vale-Liandrin liikkui sulavasti Liandrinin paikalle jurottavan Thanadarin vierelle samanaikaisesti, kun Liandrin eteni kohti sivukujaa, pujahtaen sen varjoihin. Kaikki oli ohi sekunneissa, jonka jälkeen kadulla näkyi vain yksi Liandrin suuntamassa kohti kaupunkia, vierellään Thanadar, joka oli autuaan tietämätön pikkusiskonsa sen hetkisestä olinpaikasta.

Aivan täysin huomiotta Liandrinin kaksiintuminen ei toki tapahtunut: sen näki juuri kohdalle sattunut maanviljelijä Dan Tedinpoika, jonka silmät sattuivat harhailemaan hetkeksi pois kahta kovaäänistä juoppoa toisistaan erossa pitelevistä kaupunginvartijoista. Tuntemattoman kauniin naisen (”Typykän”, Dan ajatteli) peilikuvan äkillinen ilmestyminen pyyhkäisi juoppojen katselun aikaansaamaan pilkallisen ja vahingoniloisen hymyn pois Danin kasvoilta kuin avokämmenisku, tuoden tilalle lähes koomiseen hämmästyksen ilmeen. Hetken ajan Dan tiesi tulleensa hulluuksi. ”Se oli siinä. Kiitos ja hei. Hullu kuin huussinrotta” vilahti hänen mielensä perukoilla. Sekunnin puolikasta myöhemmin hänen isoisänsä ääni, kuin ruoskan isku: ”Dan! Mää tiesin kyllä, ettet sää tän kyllän välkyin oo, mut luulin mun Teedin ees hieman takoneen järkeä sun pollaan! Se on pelekkää jumaltenkiroamaa taikurimaakarointia ja pumhuukia, se o kaik' mitä se o. Ei kummempaa mitä toi jonklööripuoskari just äsken teki tosa kadunkulmassa. Ny suoristat sen heinäseipääs' mitä sanot selkärankakses! Äläkä sää sekkaannu ollenkaa tollasiin, toi o velehojen hommaa jos mikä. Sää tiedät mitä mä sanoin niist, eiks?” Danin jo hämmästyksestä kiristymään alkaneett lihakset rentoutuivat. ”Älä sekaannu velehojen asiohi, ku ne on ylpeit ja äkkipikasii”, hän henkäisi itselleen, melkein tuntien isoisänsä tupakantuoksuisen hengityksen.

Päästyään yli muutaman hetken kestäneestä hämmennyksestään Dan havaitsi typyköiden suunnistavan eri tahoille. Toinen katosi kujalle yhdessä viitan hulmahduksessa toisen liittyessä edellä kävelevän haltiavelhon (”velehon!”) seuraan. Dan tunsi lievää helpotusta, kuten aina taikatemppujen päättyessä; hän kiusaantui asioiden edessä, joita hänen lujasti käsinkosketeltaviin asiohin perustuva selkeä maailmankuvansa ei pystynyt selittämään. ”Mutta onpahan tässä tarinaa pojille kerrottavaks”, hän ajatteli, tuntien nyt jo ylpeyttä nerokkuudestaan ja mielenlujuudestaan. ”Tajuaisi ehkä neki, että tämän miehen viikate ei ole tylsimmästä päästä, eiei!” Vaikka hänen vaimonsa kyllästymiseen asti muuta jaksoikin väittää.

Liandrin eteni varjoisia kuja pitkin, seuraten kolikon kaikua: yhä kauemmaksi valaistun kadun ihmisvilinästä, syvemmälle yön syövereihin. Oikea, vasen, oikea, oikea. Aluksi mietona tuntunut, mutta pian voimistunut jätteiden löyhkä kietoi hänet hetkeksi syleilyynsä koko voimallaan; lämmintä, kosteaa, pistävää, mätää. Vasen, oikea, vasen. Lemu jäi taakse, heikkeni ja haaltui. Kaksi kookasta kissaa sähisi hänelle, varoittaen tulemasta lähemmäksi niiden juhla-ateriaa, päätöntä rotan raatoa. Suoraan. Pysähdys. Röttelöiden välinen kuja aukesi pienelle, talonrähjien ympäröimälle joutomaaniitylle. Toiselle puolelle aukeaa tavallista kunnianhimoisempi slummin asukas oli pystyttänyt aidan, rajaten itselleen oman takapihan. Sittemmin kunnianhimo vaikutti hiipuneen, ja suurin osa aitapuista oli taipunnut, lahonnut tai katkennut. Liandrin ei senhetkisessä tilassaan kuitenkaan ollut niinkään kiinnostunut aidasta, vaan sen ympäröimästä alueesta: pihaa hallitsevien kahden puun varjoissa seisoi huppupäinen hahmo odottavassa asennossa, vasen käsi lanteilla. Heikon yöllisen tuulenvirin ja sivulta päin tulevan, nousevan kuun valon ansiosta rihkamakauppiaan kirkkaat vaatteet olivat saaneet tumman, liikkuvan kuvioinnin lehvästön varjoista. Tuulen kuiskiessa heinikossa Liandrin lähti astelemaan kohti hahmoa.

Saavuttuaan aidan luokse Liandrin seisahtui tarkastelemaan vastapeluriaan. Toisella puolen aitaa hupun peittämä pää kallistui. Hetken aikaa yön ainoa ääni oli niityn heinäsirkkojen siritys. Lopulta vaatteiden kahauksen säestämänä kaupustelija teki kutsuvan eleen vasemmalla kädellään.

”Etkö aio tulla yli, papitar?” Ääni oli sointuva ja puhetapa sulava, ei lainkaan kuten kauppiaan kadulla nenäänsä puhuma murre. Liandrin oli varma, että hupun kätkemillä kasvoilla kareili huvittunut hymy. ”Mahdollisesti, jos saan nähdä kasvonne, arvon lordi”, Liandrin vastasi, tavoitellen kujeilevaa ja kepeää äänensävyä. ”Varmaan ymmärrätte, että kaltaiseni hieno nainen ei yöllä voi noin vain hypätä tuntemattomiin puutarhoihin muukalaisten kanssa?” Tällä kertaa äänessä oli ilman epäilyksen häivääkään huvittenuisuutta. ”Papitar hyvä! Seurasit minua juuri halki vähintäänkin epäilyttävien kujien, joita kunnialliset ihmiset eivät edes uskalla ajatella tähän aikaan yöstä... Ja nyt, kun olet näin lähellä saalistasi, alatkin kainostella? Totisesti, te naiset olette kuin vuorovedet!”

Liandrin tunsi ärtymyksen ja syyllisyyden piston: ”Miksi tosiaankin syöksyin tänne?” Muisto kolikosta tuntui alkavan hiipua. ”Sieltä päin, mistä minä tulen, sitä kutsutaan terveeksi järjeksi” hän sanoi, terävämmin kuin oli tarkoittanut.

Sekunnin murto-osan liian pitkä hiljaisuus, huppupäisen hahmon liikahdus. ”Vai niin; ymmärrän.” Edelleen kepeästi. Mutta kepeys kuulosti hieman liian kepeältä, hieman liian oi-eikö-meillä-olekin-hauskaa. ”Ja olen pahoillani, että rohkenin epäillä arvon neitoa kevytmieliseksi naiseksi! Tiedämmehän molemmat, ettette toki ole sellainen. Anon anteeksiantoanne!” Hahmo kumarsi teatraalisen syvään, astui askeleen eteenpäin varjoista, ja laski huppunsa.

Liandrin tarkasteli miespuolhaltian kasvoja. Korkea otsa, kapea nenä, erottuvat poskipäät. Pähkinänruskeat hiukset oli palmikoitu lyhyelle poninhännälle haltiasoturien suosimaan tapaan, lukuunottamatta muutamaa hiusta, jotka heiluvat otsalla yötuulessa vapautensa huumaamina. Huulet olivat täyteläiset, ja Liandrinin katsellessa kaartuivat toisesta suupielestä samanaikaisesti sekä ilkikuriseen että ivalliseen virnistykseen. Ohuiden kulmakarvojen alla raskasluomisten ruskeiden silmien valpas katse tuntui kipinöivän sekä huvittenuisuutta että haastetta. Puoleensavetävät kasvot, jotka varsin hyvin tiesivät sen itsekin.

”No niin, uskonsisar, katsokaa minua sellaisena kuin olen”, puolhaltia totesi levittäen kätensä suurieleisesti. Viitassa kiinniolevat korut kilisivät. ”Äitini nimesi minut Gailthieliksi, ja sitä nimeä käytän aina, kun en jaksa keksiä uusia, tai olen ympäripäissäni. Palveluksessanne!” Toinen kulmakarva kohosi, suupieli kaartui ylöspäin. ”Ja nyt, arvon neito, on jäljellä enää yksi kysymys: tuletteko tänne, vai tulenko minä sinne? Aika kuluu, ja meillä on paljon puhuttavaa.”

Liandrin ei ollut sokea mieskomeudelle; hänen sydämensä syke oli vielä levoton, ihmisverensä kuuma. Nuoruudessaan, A-Chi-Ra’an mantereella, jolloin päivät olivat lamauttavan kuumia ja vain yöt todellista elämää, hän oli oppinut kohtaamaan rakkauden öiset mysteerit ensin viattoman hämmentyneenä, sitten innokkaasti, tasaantuen lopulta lämpimään ja odottavaan uteliaisuuteen. Palattuaan Diomiraan yhdessä veljensä kanssa tilaisuudet nauttia miesten huomiosta olivat kuitenkin olleet harvat. ”Eikä vähiten jadesilmäisen, holhoavan vartijani vuoksi. Miksipä en voisi tänä iltana nauttia vaihteeksi hauskasta ja mutkattomasta seurasta?” Väläyttäen Gailthielille virnistyksen, Liandrin sanoi: ”En ymmärrä itsekään, miksi epäröin niin pitkään”, ja hyppäsi aidan yli. Koska aita ei vaikuttanut tukevan gasellimaisia yhden käden varassa tehtyjä yliheilautuksia, Liandrin tyytyi hyppäämään tasajalkaa, laskeutuen toisella puolelle siroon niiauksen. ”Liandin Ser-Adai palveluksessanne, arvon kauppias”, hän sanoi hymyillen ilkikurisesti. ”Teillä oli hyvin mielenkiintoinen talismaani esillä kadulla taannoin, ehkäpä saan nähdä sen uudelleen?”

”Aikanaan, vakavamielinen uskonsisareni”, Gailthiel totesi hammasrivi pimeydessä välähtäen, astuen muutaman askeleen lähemmäksi. ”Amuletti, johon viittaat, ei ole aivan keskinkertaisin hely, ja sen paljastaminen vetää helposti puoleensa… huomiota. Muidenkin kuin Olidammaran seuraajien. Malttakaa siis mielenne vielä hetki, kaunis neito, ma pyydän!”, huudahti Gailthiel äkkiä teennäisesti, ylikorostettujen käsien heilahdusten ja kumarrusten kera.

”Enpä tiedä”, Liandrin totesi samaan aikaan sekä ilkikurisesti että haastavasti Gailthielia katsoen, nojautuen käsillään ja keskivartalollaan takana olevaa aitaa vasten (varovasti) ja asettaen nilkkansa ristiin. ”Kokemukseni mukaan miehet usein lupaavat paljon, mutta pystyvät pitämään lupauksistaan vain vähän… Miten mahtaa olla sinun laitasi, uskonveli? Mitä ajattelit tarjota ajankulukseni, kun odotan tätä lupaamaasi suurta spektaakkelia?”

Gailthiel hymähti ja astui lähemmäs, ollen vain kolmen jalan päässä Liandrinin edessä. Liandrin näki selvästi miespuolhaltian tummissa silmissä kipinöivän nyt muutakin kuin viileää huvittuneisuutta. Hädin tuskin havaittavan hiljaisuuden jälkeen Gailthiel sanoi hiljaa, melkein kuin itsekseen: ”Olet melkeinpä veroiseni kaupanhieroja, Liandrin Ser-Adai.” Sitten hän hymyili lämpimästi, ja ojensi molemmat kätensä kämmen ylöspäin kohti naista. ”Ah ja voi, voisinpa tarjota sinulle jotain muuta ajankulua, mutta käteni ovat tyhjät, joten voin viihdyttää sinua ainoastaan kertomalla… yhteistyötarjouksesta, joka minut on valtuutettu tekemään.

Liandrin levitti silmänsä niin suuriksi ja viattomiksi kuin arveli pystyvänsä: ”Yhteistyötarjouksesta?”, hän kysyi kiusoittelevasti. ”Kyllä”, Gailthiel vastasi, nauliten katseensa Liandrinin silmiin. Liandrin saattoi melkein tuntea ilman sähköistyvän ympärillään. ”Olen täällä suorittamassa varsin arkaluontoista tehtävää varsin korkealle taholle, ja tarvitsisin juuri kaltaistanne apua. Vain Olidammaralle vihkiytynyt voi minua auttaa.” Ponnistaen itsensä irti aidasta, Liandrin suoristautui ja yhtenä sulavana liikkeenä laski kätensä miehen ojennettuihin käsiin ja otti askeleen eteenpäin. Heidän kasvonsa olivat enää vain jalan päässä toisistaan. ”Hyvä on, Gailthiel.”, Liandrin sanoi pehmeästi, mutta edelleen kiusoitellen. ”Saattaisin olla kiinnostunut kuulemaan tarjouksestasi, jos amuletti kerran pysyy edelleen viittasi kätköissä. Ken tietää, ehkä voisin jopa olla kiinnostunut työskentelemään kanssasi. Ymmärräthän, etten kuitenkaan voi suin päin sitoutua, vaikka kanssasi työskentely olisi epäilemättä… miellyttävää. Kerro toki lisää tarjouksestasi.” ”Totta kai, arvon neito”, mies mutisi pehmeästi kumartuen yhä lähemmäs, yhä lähemmäs kiehuvine silmineen… ”Mutta tässä tulemme luottamuksen käsitteen äärelle”, hän kuiskasi Liandrinin korvaan. Liandrin tunsi miehen parransängen poskeaan vasten, hänen tuoksunsa, hänen hengityksensä lämmön ja oman sydämensä sykkeen. ”Aika on rajallinen, neito, ja tarvitsen jonkun, johon voin luottaa ja joka luottaa minuun… ehdoitta. Suostuisitko siis avukseni, mitään tietämättä, vain omaa vaistoasi seuraten, mahdollisuuteen tarttuen?”

Hetken aikaa yö oli täysin hiljainen. Vai kuuluiko sittenkin sydämen syke lujempaa pienen hetken verran? Sitten: ”Ymmärräthän, että koska me naiset olemme kuin vuorovesi, varmin vastaus jonka yön pimeydessä voin sinulle antaa, on: ehkä”, henkäisi Liandrin hiljaa Gailthielin korvaan. ”Hyvä”, mies mutisi, suukotellen hellästi Liandrinin poskea, edeten kohti suuta. Hänen kätensä irtaantui Liandrinin siroista sormista ja lähti nousemaan hitaasti ylemmäs pitkin naisen kylkeä. ”Oikein hyvä.” Sitten käsi puristui nyrkiksi, ja iski täydellä voimalla Liandrinin oikeaan rintaan.

Mekanismin wiki pyörii PmWikin päällä ulkoasunaan UnStrapped