Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Peikkojen sukukunta oli aikoinaan suuri ja mahtava, ja peikkojen kuninkaan valta ulottui yli koko maanpiirin. Kuningas valittiin ikivanhan perinteen mukaan, jossa vanhan kuninkaan kuoltua peikot kerääntyivät kaikista maailman kolkista vanhaan hallintopaikkaan selvittämään seuraavan kuninkaan käräjillä.
Menettely oli seuraavanlainen: Ensin halukkaat asettuivat ehdokkaiksi. Ei-halukas ehdokas voitiin pakottaa mukaan kisaan, mikäli hän oli paikalla ja ehdokkuutta kannatti vähintään kolme viidennestä käräjillä olevista. (Tätä sääntöä oli käytetty kuuluisilla vuorenhuipun käräjillä erään vaikutusvaltaisen mutta vihatun peikon tappamiseksi.) Tämän jälkeen tiputettiin pois ehdokkaat, joita vastusti yli kaksi viidennestä paikalla olevista; ja loput tappelivat keskenään, kunnes vain yksi oli jäljellä.
Mutta peikkojen valta oli hupenemassa. Peikot olivat huolissaan; mutta koska he asuivat niin hajallaan, kukaan ei ihan älynnyt, kuinka pahaksi tilanne oli päässyt. Ihmisten leviäminen teki peikoille hankalaksi pitää yhteyttä toisiinsa. Kuningasta syyteltiin siitä, että hän suhtautui liian passiivisesti sukukuntaa koskevaan uhkaan.
Pikku hiljaa kuitenkin levisi sana, että kuningas keräsi sotajoukkoa valtaamaan peikoille edes yhden kunnollisen, kokonaan oman, asuinalueen. Monet tuliluontoiset peikot innostuivat tästä kovasti ja kuninkaan armeijaan ilmoittautui paljon, paljon peikkoja. Armeija jäi kuitenkin pienemmäksi kuin oli toivottu. Kuningas suuttui ja lähti armeijoineen värväämään kaikki pelkuritkin mukaan; mutta peikkojen luku oli käynyt todella vähäiseksi. Niistä muutamista, jotka olivat mieluummin menneet piiloon unohtumaan kuin tulleet taistelemaan ihmisten kanssa, he eivät löytäneet jälkeäkään.
Niin armeija lähti vihdoin liikkumaan avoimesti. He hyökkäsivät erään ihmiskuninkaan maille, joka tiedettiin erityisen vihamieliseksi peikoille. Seurasi hurjia taisteluita, joissa molemmat puolet kärsivät vakavia tappioita. Peikot olivat edenneet valtakunnan ytimeen ja piirittivät kuninkaan linnaa. Linnasta tehtiin aina silloin tällöin vastahyökkäyksiä, mutta peikot torjuivat ne onnistuneesti, ja tilanne alkoi näyttää tukalalta ihmisille.
Mutta silloin tapahtui jotain odottamatonta. Koko piiritetty linna lensi pirstaleiksi, ja sen osat, hirret, kivenmurikat ja karkeat tiilet, lensivät uskomattomalla voimalla ympäriinsä. Kivet ruhjoivat ainakin puolet peikkojen piirittävästä armeijasta, ja perässä tulivat kaikki ihmismiehet, jotka epätoivon vimmalla hakkasivat peikkoja lakoon, minkä pystyivät. Ja kaiken yllä lensi lohikäärme, jonka ihmiset olivat vanginneet ties kuinka kauan aikaa sitten, ja joka sekopäisenä kylvi tuhoa ympärilleen päästyään vihdoin irti. Ihmisten kuningas oli mieluummin tuhonnut kaiken mahtinsa kuin hävinnyt peikoille.
Niin kävi, että tästä taistelusta ei selvinnyt hengissä juuri kukaan. Peikkojen vanha kuningas kuoli armeijansa mukana. Niinpä tuli uusien käräjien aika, vaikkei vanhan kuninkaan hovista ollut enää ketään kutsumassa sitä koolle.
Taistelusta oli selvinnyt yksi peikko, nimeltään Ahttin (oikeasti nimi oli jotain muuta, mutten nyt muista), joka oli kunnostautunut taistelussa suorastaan sankarillisesti ja joka oli mielestään arvollinen peikkojen uudeksi kuninkaaksi. Hän matkusti vanhaan hallintopaikkaan ja asettui odottamaan muita tulijoita. Ennen pitkää paikalle tulikin eräs peikko, nimeltään Hjuun (tämäkin nimi oli oikeasti jotain muuta). Hjuun oli yksi niitä, jotka eivät olleet noudattaneet kuninkaan kutsua; hän oli tumma, synkkä, lyhyehkö ja omista asioistaan huolta pitävä peikko.
Sitten odotettiin muita tulijoita. Päivät venyivät viikoiksi ja viikot kuukausiksi, mutta ketään ei vain tullut. Ahttin ihmetteli, missä kaikki viipyivät. Hän halusi lähteä etsimään heitä, mutta Hjuun oli ehdottomasti sitä mieltä, että uusi kuningas oli valittava heti, ennen kuin ruvettaisiin mihinkään selvitystöihin. Ahttin ällistyi, sillä hänelle ei ollut tullut mieleenkään, että Hjuun ehkä haluaisi asettua ehdokkaaksi. Näin todella oli; Hjuun katsoi olevansa sopiva kuninkaaksi ja aikoi asettua ehdolle.
Nyt oli suuresta taistelusta kulunut puoli vuotta ja talvi oli lähestymässä. Vaikka kuninkaan valitseminen kahden peikon käräjillä olisi perinteiden halveksimista, niin olisi valinnan viivyttäminenkin; ja niin Ahttin ja Hjuun ryhtyivät kahdestaan käräjille.
Molemmat asettuivat ehdokkaiksi; sitten Hjuun tiputti Ahttinin pois (Hjuunhan oli enemmän kuin kaksi viidennestä paikallaolijoista). Ahttin hämmästyi, sillä tiputussääntö oli tarkoitettu käytettäväksi tilanteessa, jossa tyhmä mutta älyttömän vahva vastustaja uhkasi paremman kuninkaan valintaa. Niinpä Ahttinin täytyi tiputtaa Hjuun pois, muutenhan tämä olisi valittu taistelutta. Nyt ehdokkaita ei taas enää ollut. Tällaiseen tilanteeseen ei perinteessä ollut varauduttu.
Nyt Ahttin ärsyyntyi, sillä tilanne oli seuraava. Käräjiltä ei voinut lähteä pois, sillä Hjuun ei halunnut viivyttää käräjiä eikä voinut tietää, vaikka joku olisi vielä tulossa. Toisaalta kuningasta ei voinut valita, koska Hjuun ei päästänyt Ahttinia taistelemaan kanssaan. Ahttin kysyi Hjuunilta, eikö tämä kävisi taisteluun, ja Hjuun kieltäytyi. Hjuun tarjosi Ahttinille yhteiskuninkuutta, mutta Ahttin kieltäytyi.
Sitten, aivan varoittamatta, Ahttin kävi hirveästi karjaisten Hjuunin kimppuun. Seurasi taistelu, jossa vuoret järisivät ja vanha hallintosali (joka oli itse asiassa puolittain vuoren sisässä) sortui ja murentui lohkareiksi. Ahttin oli vahvempi, mutta Hjuun selvästi osasi joitain salaperäisiä keinoja, sillä aina kun Ahttin luuli murskanneensa vastustajansa, tämä olikin jossain muualla. Ja lopuksi kävi niin, että kun Ahttin vihan vimmoissaan iski seinää, jonka edessä Hjuun oli vielä hetken aikaisemmin ollut, seinä sortui ja Ahttin jäi alle.
Nyt Hjuun oli yksin käräjillä ja ainoa ehdokas. Hän kruunasi itsensä ja lähti etsimään muita peikkoja. Mutta vaikka hän kuinka etsi ja etsi, hän ei löytänyt enää yhtäkään. Hän kulki pitkin maita ja mantuja miettien, mihin kaikki peikot olivat hävinneet. Ennen pitkää hänen tuli suorastaan ikävä Ahttinia, joka oli viimeinen peikko, jonka hän oli tavannut. Hän palasi vanhan hallintopaikan luokse ja tuijotti pitkään kohtaa, jossa Ahttin oli jäänyt kivivyöryn alle. Hän istui ja mietti, istui ja mietti.
Yksinäinen, alamaiseton kuningas oli paikoillaan niin pitkän aikaa, että muuttui kiveksi. Siellä kukkulalla hän vieläkin nököttää, vastapäätä vanhan vastustajan hautautuneita jäänteitä. Sillä niin oli, että Hjuun oli se, mitä peikoista jäi jäljelle, kun Ahttin oli kuollut. Hjuun, ja pieni lammikko paikoilleen unohtunutta taikaa.