Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Pienessä kaupungissa oli pieni koulu, jonka portista käveli ulos erittäin turhautunut poika. Hän oli huonolla päällä, koska koulupäivä oli ollut tylsä, hänellä ei ollut potkulautaa ja tänään olisi vielä mentävä sukulaisvierailulle. Joistain sukulaisvierailuista hän pitikin, mutta nämä sukulaiset sattuivat olemaan sitä lajia, joka tarjoaa kahvia vanhemmille ja rapsuttaa pieniä leuan alta todeten samaan hengenvetoon hämmästyksensä kasvaneisuudesta ja kiellon koskea mihinkään.
Hän aisti, etteivät hänen vanhempansakaan olleet mitenkään hirveän innostuneita menemään vierailulle, mutta jos hän joskus yritti kysyä asian tiimoilta, nämä käyttäytyivät, ikään kuin kysymys olisi ollut asiaankuulumaton. Vanhemmilta ei siis saanut tukea vierailujen välttämiseen, oli vain kestettävä kuin mies - tai kuin kivi, pälkähti hänen päähänsä - tai sitten otettava ohjakset omiin käsiinsä ja olla menemättä kotiin ollenkaan. Itse asiassa jälkemmäinen vaihtoehto alkoi tuntua houkuttelevalta, kun sitä mietti hiukan pidempään. Lähteä omille teilleen vierailun ajaksi, miksipä ei... olisi kumminkin heitettävä reppu kotiin ja vaihdettava kenkiä vanhempien huomaamatta. Mutta voisihan tuo onnistuakin.
Hän päätti lähestyä kotiaan suunnasta, josta melkein varmasti pääsisi kellarioven kautta sisään tulematta huomatuksi. Kellarista pääsisi keittiöön, josta saattaisi kyetä luikahtamaan yläkertaan, jossa hänen huoneensa sijaitsi. Matka kellarin ovelle asti sujui kohtalaisen hyvin, vaikka talonmies oli jossain virkaintoisuuden puuskassa päättänyt taas korjata aidasta kulkuaukon. Hiivittyään hiljaa kellariin ja suljettuaan oven poika pysähtyi kuulostelemaan. Ilmeisesti äiti oli keittiössä tekemässä jotain. Harmillista, hän saattaisi joutua odottamaan vaikka kuinka kauan, ennen kuin pääsisi yläkertaan huomaamatta... samassa hän huomasi nurkassa lojuvat saappaat, jotka kävisivät loistavasti ulkojalkineiksi. Reppu sai jäädä siihen paikkaan, tarvitsemansa tavarat hän tunki taskuihinsa. Sitten vain saappaat jalkaan ja - täältä tullaan, vapaus!
Talon pihan puolelta pääsi suoraan puistoon, jota pitkin saattoi kulkea monien muiden talojen pihoihin joutumatta autotielle. Hän piti tällaisista reiteistä, koska ne olivat vaihtelevia, kauniita ja jollain tavoin salaisia verrattuna teihin: tiet teki tylsäksi jo se, että ne olivat _tarkoitetut_ kulkemiseen, ja niinpä niitä kulkemalla ei keksinyt mitään uutta. Puistotse pääsi myös erään hänen hyvän ystävänsä luo. He olivat sopineet käyttävänsä keskenään toisistaan itse keksimiään nimiä: hänen oma nimensä oli Ururu ja ystäväänsä hän kutsui Nioniuksi.
Nyt hän suuntasi kulkunsa taas Nioniun taloa kohden toivoen saavansa tästä seuraa tulevan iltapäivän retkilleen. He olivat tehneet tätä usein: viettäneet tunnin toisensa perään kuljeskellen ympäri lähitienoita, jutellen kaikenlaisesta ja löytäen aina uusia paikkoja. Koska hän oli salaa liikkeellä, Nioniuun piti tietenkin ottaa yhteyttä salaisesti. Niinpä Ururu kiipesi Nioniun talon pihapuuhun ja kurkisti varovasti sisään Nioniun ikkunasta. Huoneessa ei näkynyt ketään, mutta kattovalo oli päällä, joten Ururu otti käteensä puusta pienen oksan ja heitti sen ikkunaa vasten. Mitään ei tapahtunut, joten hän heitti vielä toisen oksan. Silloin Nioniu ilmestyi ikkunaan ja äkkäsi Ururun tiirailtuaan vähän aikaa ulos.
Nioniu avasi ikkunan. "Mikäs nyt on niin salaista?" hän kysyi. "Lähdin liikkeelle kertomatta vanhemmilleni, jotta saisin vältetyksi tylsän sukulaisvierailun", Ururu vastasi. Nioniu lähti ikkunasta, eikä Ururu ehtinyt kuin laskeutua puusta, kun Nioniu jo tuli täysissä pukeissa ulos. "Mihin mennään?" hän kysyi. Ururun päässä välähti ajatus. Hän sanoi: "Lähdetään matkalle. Mennään kauemmaksi kuin missä ollaan milloinkaan oltu." "Täysin pähkähullua. Sopii minulle", vastasi Nioniu naurahtaen.
He valitsivat suunnan, jossa heille täysin tuntemattomat seudut olivat lähimpänä. Matka taittui alkuun leppoisasti, he juttelivat noita näitä ja poimivat mukaan ympäristöstä kaikenlaista rojua, joka sattui näyttämään kiintoisalta. Vähän ajan kuluttua he alkoivat tulla seuduille, joilla heille ei ollut enää tuttu jokainen oikoreitti eivätkä he tienneet, minkä pihojen läpi uskalsi kulkea ja minkä ei. Lopuksi, käveltyään pitkähköä tietä, joka oli tylsä eikä tuntunut milloinkaan loppuvan, he tulivat pienelle metsäaukiolle, josta lähti heidän kulkemansa tien lisäksi vain polkuja. Tämä oli heistä miellyttävää; metsä oli houkutteleva ja monet poluista salamyhkäisen ja jännittävän näköisiä.
Aukion reunoilla oli monia puita, jotka olisivat sopineet mainiosti majanrakennukseen. Ururu pisti muistiinsa, että tänne pitäisi jossain vaiheessa palata rakennuspuuhiin. Nioniu tutki ympäristöä ja huomasi, että lähistöllä oli puro ja pieni luola. Loistava paikka kerrassaan!
Lepäiltyään tarpeekseen he jatkoivat matkaansa pitkin polkua, joka näytti hyvin tallatulta, mutta jota reunustivat raskaslehtiset pensaikot, joiden oksat kaartuivat polun ylle saaden sen näyttämään holvatulta käytävältä. Maa oli täynnä juurakkoja ja polku puikkelehti isojen paasien välistä, ylitti muutaman laudasta tehdyn sillan, kulki kallionkielekkeellä ja päätyi lopuksi jylhähkön järven rantaan. Siellä he näkivät mökin, joka oli kaikkea muuta kuin tavallinen kaupunkilaisen kesämökki.
Mökki oli rakennettu vaihtelevankokoisista pölleistä, jotka oli ladottu seiniksi mikä mitenkin; raot oli tiivistetty sammalella. Mökissä oli kuisti, jonka toinen tukipylväs oli poikki, joten kuistin katto oli aivan vinossa notkollaan. Mökki näytti muuten vanhalta laholta pirtiltä, mutta siinä oli kummallinen torni, jossa oli muutama ikkuna, ja pihapuihin oli viritetty jokin ihmeellinen köysitikasrakennelma, jota pitkin pääsi puusta puuhun ja yksi tikkaista meni torniinkin.
Ururun ja Nioniun miettiessä, mahtoiko koko paikka olla hylätty, mökin ovesta astui ulos vanha mies. He olivat tarpeeksi kaukana ollakseen melkein varmoja, ettei heitä heti huomattaisi. He menivät kuitenkin mataliksi. Miehen käytöksessä ja hänen kädessään olevassa kepissä oli kumminkin jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Ururu ja Nioniu älysivät yhtäkkiä, että mies oli ilmeisesti sokea.
Samassa mies valpastui. "Onko täällä joku?" hän kysyi matalalla, soinnukkaalla äänellä. Ururu ei millään keksinyt, mistä mies oli huomannut heidän läsnäolonsa, mutta hänestä olisi ollut kiusallista pitkittää tilannetta, joten hän sanoi yksinkertaisesti: "On. Anteeksi, jos häiritsemme; tulimme tänne vahingossa." "No, mikäpä siinä, kunhan ette ole pahanteossa...", mies sanoi ja jatkoi puuhiaan. Hän haki kuistin vieressä olevasta tynnyristä vettä ja alkoi kaataa sitä pihamaan kasveille.
He katselivat sokean miehen puuhastelua. Tätä ei tuntunut ollenkaan haittaavan heidän läsnäolonsa. Mökin ja pihan erikoinen ulkomuoto loi osaltaan erikoista vaikutelmaa. He katselivat kiinnostuneina köysitikkaita ja miettivät, kuinka mielenkiintoista niissä olisi kiipeillä.
Mies meni takaisin sisään ja palasi hetken kuluttua ruoka-annoksen kanssa. Ururu ja Nioniu olivat varsin nälkäisiä, ja kun he aprikoivat, kehtaisiko pyytää ruokaa, mies sanoi: "Jos haluatte, ottakaa tekin; sitä on keittiössä." Heitä ei tarvinnut kahdesti kehottaa. He sanoivat nopeat kiitokset ja menivät keittiöön, jossa oli keittoa ja leipää. Sitten he tulivat ulos, asettuivat kuistin pöydän ääreen istumaan ja alkoivat syödessään jutella miehen kanssa.
Mies oli alkuun päästyään varsin puhelias, ja vaikka hänen puheistaan huomasi, ettei hän juuri liikkunut mökkinsä ulkopuolella, pojilla oli hauskaa hänen juttujaan kuunnellessa. Hän kertoi heille erilaisista kasveista ja kuinka ne muistuttivat erilaisia ihmisiä, mökin alkuperästä, katunäytelmistä, joita oli esittänyt nuorempana, ja siitä, kuinka Eurooppa kierretään jalkaisin. Sitten hän alkoi arvuuttaa pojilta nimeään. Hän esitti hankalia, monitulkintaisia vihjeitä jokaisesta nimensä osasta, kunnes pojat olivat pikku hiljaa saaneet hänen nimekseen "auringon kultaama varjoihin katoava sarvipää sammakko".
"Oikein", huudahti mies, "oikein! Mutta se ei ole minun virallinen nimeni. Ja sitä paitsi se on liian pitkä käytettäväksi, joten jos haluatte kutsua minua lyhyemmin, voitte käyttää nimeä Estak." Hetken kuiskuteltuaan pojat päättivät kertoa hänelle omat salanimensä, eikä virallisia nimiä koskaan edes sanottu.
Sitten he alkoivat puhua köysitikkaista. Estak sanoi, että oli rakentanut ne kiinnostuksesta ja ettei ollut aivan varma, olisiko niissä joitain asioita hassusti: loppujen lopuksi, hänhän ei voinut nähdä, miten ne kulkivat. Hän pyysi poikia tarkistamaan, olivatko ne hyvin ja järkevästi rakennetut, ja pojat suostuivat innostuneina. Estak jatkoi kasviensa kastelua samalla, kun he kiipesivät puihin tutkimaan reitistön sopukoita.
Monen tunnin kuluttua Ururu ja Nioniu olivat väsyneitä ja saaneet puuhastella ja kiipeillä tarpeekseen. He sanoivat hyvästit Estakille ja lähtivät kotiin päin. Nioniu oli vielä tulossa Ururulle käymään, joten pojat saapuivat yhdessä Ururun kotiin lopen uupuneina. Kotona äiti moitti Ururua siitä, että hän oli unohtanut vierailupäivän. Pojat eivät verkkaneet päivän seikkailuistaan mitään.
Kun Ururu oli menossa nukkumaan, hän muisteli päivän tapahtumia ja Estakia. Hän ajatteli, kuinka tuolle mainiolle metsäaukiolle ehdottomasti pitäisi jossain vaiheessa rakentaa maja ja kuinka sinne voisi sitten vaikkapa kutsua Estakin vierailulle. Mutta hän ei mahtanut aavistaakaan, kuinka pian hänen suunnitelmansa tulisi toteutumaan.
Kävi niin, että eräänä päivänä Ururun isä tuli puhumaan hänelle. "Sekä minä että äitisi joudumme lähtemään työmatkoille samaan aikaan. Jompikumpi meistä voi ottaa sinut mukaan, jos haluat, mutta voit myös jäädä kotiin. Siinä tapauksessa, että jäät kotiin, naapuri on lupautunut antamaan sinulle ruokaa ja muutenkin auttamaan, jos tulee ongelmia. Ja tietenkin voit mennä myös ystävillesi käymään tai mitä vain haluat." Ururun ei tarvinnut kauan harkita. Mahdollisuus saada viettää aikaa oman päänsä mukaan monta päivää oli hänestä niin houkutteleva, että hän valitsi melkein heti kotiin jäämisen.
Vanhemmat jättivät hänelle järkyttävän määrän ruokaa ja rahaa, puhelinnumeroita, joihin voisi soittaa hätätilanteessa, ja ohjeita, kuinka talossa tuli olla heidän poissa ollessaan. Ururu suunnitteli jo mielessään, mitä hänen oli otettava mukaan, jos hän aikoisi rakentaa majan suunnittelemaansa paikkaan. Vanhempien lähdettyä hän keräsi nopeasti tarvikkeensa, puki päälleen, nappasi mukaan jotain syötävää ja lähti.
Matkan varrella hän hyräili kaikenlaista, juoksi aina välillä jonkin pätkän matkasta, pysähtyi välillä tutkimaan ojan pohjalla lepäilevää sammakkoa ja oli muutenkin erittäin hyvällä päällä. Nioniulle hän ei ollut kertonut aikeistaan: hänestä tuntui, että asia oli liian vakava ja juhlallinen jaettavaksi. Ehkä hän kertoisi joskus myöhemmin, paremmalla ajalla; nyt hän ei halunnut minkään pilaavan suunnitelmiaan.
Ururu ei ollut ottanut mukaansa minkäänlaisia majanrakennusaineita narua lukuun ottamatta, vaan arveli löytävänsä niitä rakennuspaikan lähistöltä. Työkaluja hänellä oli muutama, tärkeimpinä saha ja puukko. Hänellä ei ollut majan muodosta juuri mielikuvaa, mutta ajatteli, että siihen voisi ensin tehdä muutamia vaakatasoja, joiden välillä voisi kiipeillä, sitten ehkä kattaa tasot. Viimeiseksi voisi rakentaa jonkinlaisia reittejä tasojen välille ja ehkä lisätä jotain vähemmän tarpeellista mutta hauskaa, kuten naruilla laukaistavia ansoja tuntemattomien hyökkääjien varalle.
Aukiolle saavuttuaan hän kävi vauhdikkaasti töihin käsiksi. Ensimmäiseksi hän kartoitti alueen vielä uudelleen, ja löysi puun, joka haaroittui sopivasti ja oli tarpeeksi syvällä metsässä, ettei maja näkyisi aukiolle. Sitten hän alkoi kerätä ympäristöstä puita ja oksia. Jotkin hän poimi maasta, mutta tärkeisiin tehtäviin, kuten tukipuiksi, hän kävi sahaamassa syvältä metsästä nuoria puita, ja yritti valita ne sellaisista paikoista, ettei kukaan huomaisi. Lopulta hän liitti oksat puihin ja puut yhteen narulla tiukasti. Narua kului enemmän, kuin hän oli odottanut: hänen mukaan varaamansa määrä, joka oli tuntunut reippaanpuoleiselta lähtiessä, oli melkein kulunut, kun hän lopetti ensimmäisen, noin kolmen kertaa kolmen metrin kokoisen, tason sitomisen.
Ururu katseli hetken kättensä työtä, istui selkä puunrunkoa vasten ja kuunteli lehtien havinaa tuulessa. Sitten hän alkoi siistiä tasoa: poisti puukolla törröttäviä pikkuoksia ja pahimpia epätasaisuuksia. Työ sujui alkuun hyvin, mutta yhtäkkiä puukko lipsahti, ja hän sai sormeensa melkoisen haavan.
Alkuun hän säikähti pahasti, mutta päätti sitten nopeasti mennä Estakin luokse ja pyytää apua. Hän kiipesi alas niin nopeasti ja varovasti kuin pystyi ja lähti juoksemaan Estakille vievää polkua pitkin yrittäen samalla painaa vuotokohtaa sormillaan. Polku tuntui paljon pidemmältä kuin se oli tuntunut viime käynnillä, mutta viimein hän saapui järven rantaan.
Estak ei ollut kotona. Ururu koputti ovelle ja odotteli, mutta vastausta ei kuulunut. Hän päätti mennä sisään joka tapauksessa, koska joitain sidetarpeita haavaan oli melkein pakko saada. Hän kiersi mökin ympäri ja huomasi erään ikkunan, joka oli hieman raollaan mutta haassa. Ikkunan auki näprääminen oli hankalaa raajarikkona, mutta lopuksi hän kumminkin pääsi sisään.
Keittiöstä löytyi harsoa sidetarpeeksi. Ururu teki siitä tiukanpuoleisen kääreen haavansa ympärille ja sitoi päälle solmun. Hän mietti, pitäisikö jättää Estakille viesti käynnistään, ja kuinka hän sen tekisi, jos Estak ei voisi nähdä kirjoitettua viestiä... jotenkin hänestä tuntui tosin, että Estak tietäisi joka tapauksessa hänen käyneen. Ururun miettiessä, miten Estakille saisi viestityksi, ettei hän ollut yrittänyt käydä salaa, hänen silmänsä osuivat raollaan olevaan oveen, josta pilkotti alaspäin vievät portaat ja hento valonkajo.
Ururu jähmettyi, ja jännitys virisi hänen vatsanpohjassaan. Oli jo outoa, että mökissä oli kellari; tosin mökki ei muutenkaan ollut aivan tavallinen... toiseksi, jos Estak tai joku muu oli siellä, hän epäilemättä olisi kuullut Ururun koputuksen, ja päättänyt syystä tai toisesta olla menemättä avaamaan. Lisäksi mökissä ei näyttänyt olevan sähköjä eikä Estak tarvinnut valoja, joten tuntui epätodennäköiseltä, että jonnekin olisi muuten vain jätetty palava lyhty, päre, kynttilä tai soihtu.
Niinpä Ururu lähti hiipien ovelle ja portaita alas. Portaat olivat pidemmät, kuin hän oli olettanut, lievästi kiertyvät ja varsin epäsäännölliset. Valon hohde seinillä vahvistui, ja hän yritti kurkistella eteenpäin, jottei tupsahtaisi varomattomasti näkyville. Viimein hän tuli tilaan, jossa portaat liittyivät lyhyen käytävän päähän; käytävästä haarautui kaksi pimeänä ammottavaa ovea heti portaiden alla ja toisessa päässään käytävä haarautui vielä kahdeksi.
Ururu ei todellakaan uskaltanut ohittaa noita kahta portaiden juuressa odottavaa ovea eikä mennä niiden lähellekään. Hän olisi ehkä lähtenyt hiippailemaan takaisin päin, mutta juuri silloin, aivan odottamatta, oikeanpuoleisesta ovesta käveli ulos olio, jollaista hän ei ollut milloinkaan aiemmin nähnyt.
Otus näytti melkoisen yllättyneeltä eikä kovin vaaralliselta. Kuitenkin ryppyinen, kivenmurikan näköinen otsa, valtavan suuret korvalehdet ja melkein maahan asti ulottuvat kädet ja jalat, jotka muistuttivat norsun jalkoja, saivat aikaan sen verran hätkähdyttävän vaikutelman, että Ururu jähmettyi paikoilleen. Joko tunne oli molemminpuolinen tai otus jäi tuijottelemaan häntä kiinnostuksesta; joka tapauksessa kumpikaan ei liikahtanutkaan. Loppujen lopuksi Ururusta alkoi tuntua niin kiusalliselta, että hän tervehti otusta, kun ei parempaakaan keksinyt.
Otus mörähti vastaukseksi ja lähti löntystelemään poispäin. Vähän matkan päähän päästyään se käännähti katsomaan Ururua ja viittasi kädellään seuraamaan. Ururu mietti, pitäisikö pikemmin lähteä karkuun, mutta uteliaisuus esti. Lopulta hän lähti otuksen perässä vasemmanpuoleiseen kauempana olevista käytävistä. Käytävän varrella oli siellä täällä lyhtyjä valaisemassa, ja vaikka käytävästä erkanikin pieniä pimeitä sivukäytäviä, Ururua ei kovin paljon pelottanut. Otus tuntui jostain syystä varsin vaarattomalta, ja itse asiassa yksin käytävistössä olisi tuntunut paljon ilkeämmältä liikkua.
Käytävä vei huoneeseen, jonka seinät olivat täynnä hyllyjä. Otus murahteli ja osoitteli hyllyillä olevia tavaroita: patsaita, pulloja, vanhoja kirstuja. Se näytti selittävän jotain, mutta Ururu ei tietenkään ymmärtänyt sen puheesta mitään. Se katsoi häntä kysyvästi, ja hän pudisti varovasti päätään. Otus murahti, lappoi hyllyltä syliinsä joitain esineitä, ja lähti toiseen käytävään. Ururu katsoi käytävään, johon otus oli mennyt, totesi sen pilkkopimeäksi ja päätti mielummin lähteä pois.
Kun Ururu kiipesi portaita ylös, hän kuuli jonkun liikkuvan yläkerrassa. Hän pysähtyi. Vähän ajan kuluttua Estakin ääni kuului portaiden yläpäästä: "Onkos siellä joku?" Tämän jälkeen Estak päästi samankaltaisen murahdussarjan, jollaisia otuskin oli käyttänyt. Ururu vastasi nimellään. Vähän aikaa Estak oli hiljaa, sitten hän sanoi selvästi yllättyneellä äänellä: "Mitenkä sinä sinne olet joutunut?"
Ururu kertoi edesottamuksistaan juurta jaksaen Estakille. Alussa tämä oli hieman äreän näköinen, mutta pikku hiljaa ilme suli hymyyn. Erityisen huvittuneelta Estak vaikutti, kun Ururu kertoi yhteentörmäyksestään otuksen kanssa. Ururun lopetettua hän sanoi: "Todennäköisesti törmäsit Gremiin - niin häntä kutsuvat hänen ihmistuttavansa. Voi olla, ettei hän ole ikinä nähnyt ihmislapsia. Hänen kaltaisensa elävät maan alla."
Estak kertoi Ururulle näistä olennoista, joita hän itse nimitti möhveröiksi, ja niiden tavoista. Ururu olisi pitänyt hänen kertomustaan puhtaana satuna, ellei hän itse olisi sattunut näkemään yhtä tällaista oliota. Möhveröt, Estak kertoi, elivät enimmäkseen melkoisen piilossa, eristyksissä syrjäisissä paikoissa maan alla, mutta niillä oli joitain yhdyskuntia lähempänäkin ihmisasutusta - ja läheisen järven alla sattui olemaan yksi. Estak sanoi työskennelleensä möhveröiden kanssa pitkää aikaa, pitävänsä niitä hauskana porukkana, ja että Ururukin todennäköisesti pitäisi niistä. Sitten hän kysyi Ururulta, haluaisiko tämä tulla yöllä juhlaan, joka pidettäisiin lähimetsässä.
Juhlat kuulostivat Ururusta jännittäviltä, joten hän sanoi tulevansa. Estak kehotti häntä tulemaan mökille kymmeneltä illalla. Ururu suostui, mutta muisti samalla, ettei hänellä ollut kelloa, ja huomautti siitä. Niinpä Estak kuvaili hänelle, minkä värinen iltarusko todennäköisesti olisi kello kymmenen aikaan.
Odotellessaan iltaa Ururu kävi hakemassa kotoaan huopia, pressun majaan katoksi, lisää ruokaa, hiukan luettavaa ja pienet kärryt, joilla hän kuljetti tavarat. Sitten hän kulutti paljon aikaa järjestellessään tavaroitaan majassa. Siinä vaiheessa, kun hän alkoi olla tyytyväinen lopputulokseen, aurinko oli jo laskemassa. Ururu lähti nopeasti liikeelle, koska hän ei ollut varma, etteikö kello ollut jo ylikin kymmenen. Mökille päästyään hän huhuili Estakia, mutta vastausta ei kuulunut. Sitten hänen takaansa kuului tömähdys, ja kun hän hätkähtäen käännähti ympäri, hän näki Estakin hypänneen puussa roikkuvalta köysitikkaalta. "Taisit säikähtää", sanoi Estak hymyillen vinosti.
Ennen kuin he lähtivät liikkeelle, Estak keräsi puutarhastaan kaksi valtavaa korillista kaikenlaista syötävää - "viemisiksi", kuten hän sanoi. Ururu sai kannettavakseen toisen koreista, ja sitten lähdettiin matkaan. Reitti oli kummallinen: minkäänlaista polkua ei ollut näkyvissä, mutta kulkuväylä oli koko ajan avonainen ja selkeä, ikään kuin aluskasvillisuus ja pusikot olisi siirretty pois väylältä. Estak johdatti heitä varman tuntuisesti eikä tuntunut tarvitsevan kosketusta mihinkään osatakseen eteenpäin metsässä. Hämärä alkoi laskeutua ja Ururu kompastella, mutta hän teki parhaansa pysyäkseen Estakin perässä.
Yhtäkkiä he tulivat metsäaukiolle, jolla oli paljon litteitä kivipaasia. Niille oli kasattu kaikenlaista oksista kiviröykkiöihin ja hedelmistä mattoihin, mutta mitään elollista ei ollut näkyvissä. Estak meni yhdelle hedelmäpaasista ja laski vihanneskorinsa siihen; Ururu seurasi hänen esimerkkiään. Sitten he istuutuivat maahan.
Ururua jännitti paljon ja hän kysyi Estakilta, missä kaikki muut juhlavieraat olivat. Estak sanoi: "Tulevat kohta", ja alkoi soitella pajupilliä, jonka hän oli vetänyt esiin jostain vaatteittensa kätköistä. Vähän aikaa soiteltuaan hän antoi Ururun kokeilla, ja sitten hän opetti muutaman sävelmän Ururulle.
Kun oli jo melkein niin pimeää, että puiden alla ei erottanut juuri mitään, alkoi joka puolelta kuulua ääniä. Osa niistä oli kimeitä, osa möreitä, joukossa oli muutama soinnukaskin. Ne lähestyivät, ja niiden sekamelska muistutti melkein laulua. Sitten aukion kaikilla laidoilla syttyivät soihdut yhtaikaa, ja niiden valossa Ururu näki ensimmäistä kertaa muut juhlavieraat. Ne olivat sekalainen joukko erilaisia otuksia, joista osa muistutti hänen aiemmin päivällä näkemäänsä möhveröä, osa oli laihoja ja hirveän pitkiä, monet taas vain päästäisen kokoisia, ja jotkin osasivat lentää.
Otukset parveilivat aukiolle ja toivat mukanaan valonlähteitä, joita kiinnitettiin kaikenlaisiin paikkoihin. Ne olivat kovin touhuissaan, eivätkä oikeastaan näyttäneet kiinnittävän juuri mitään huomiota Estakiin ja Ururuun. Estak oli taas ottanut pillinsä ja soitteli sillä jotain, mistä Ururun oli vaikea saada selvää otusten mölinässä. Osa otuksista toi vielä lisää ruokaa ja monilla oli soittimen näköisiä välineitä mukanaan.
Torven ääni leikkasi ilmaa. Se kuului ensin metsästä heidän istuskelupaikkansa takaa, mutta sitten yhä useammilta puolilta, ja lopuksi metsä pauhasi torvien ääntä. Otukset näyttivät rauhoittuvan ja jäivät paikoilleen. Aukion laidoille ilmaantui tavattoman isoja otuksia, jotka kulkivat kahdella jalalla, kantoivat torvia ja tömisyttivät maata kulkiessaan. Ne jäivät laidoille ja puhaltelivat vuoronperään eri korkeudelle viritettyjä torviaan niin, että lopputuloksena oli sävelmä, joskin hiukan erikoinen.
Jossain vaiheessa jotkut otukset alkoivat rummuttaa melodialle tahtia, ja vähän ajan kuluttua pillien soittajat liittyivät mukaan. Estak antoi Ururulle pillinsä ja Ururu yritti pysyä soitossa mukana, mutta rytmi oli perin vaikea. Hänellä oli kumminkin hauskaa, ja sitä paitsi meteli oli niin kova, ettei kukaan hänen soittoaan kumminkaan kuullut.
Musiikki loppui vielä nopeammin, kuin oli alkanut. Ururu huomasi juuri ajoissa lopettaa soittonsa muiden soittajien tauotessa. Esiin astui möhverö, joka selitti murahduksillaan jotain. Aina välillä se kutsui kädellään viittaamalla jonkun yleisöstä luokseen; kutsuttu tuli, sanoi jotain ja sai osakseen suosionosoituksia. Lopulta möhverö alkoi puhua ihmisten kielellä, ja osoitti sanansa Ururulle: "Myös sinä taidat olla uusi täällä. Olet tervetullut joukkoomme. Tulehan tänne ja esittäydy." Ururu, joka oli tähän mennessä katsellut kaikkea kuin unessa, häkeltyi. Hän tunsi Estakin töytäisyn selässään ja huomasi kävelevänsä puhujamöhverön luokse. Päästyään perille hän katsoi tätä kysyvästi. "Sano mitä vain, kunhan sanot jotain", sanoi möhverö hänelle hiljaa. Ururu tervehti kuulijoita ja sai osakseen valtavat suosionosoitukset.
Kun puheista oli päästy, alkoi syönti, laulu ja tanssi. Ururulla oli ehtinyt tulla melkoinen nälkä, eikä häntä tarvinnut kahta kertaa kehottaa syömään. Saatuaan syödyksi pahimman nälkänsä pois hän ajautui keskustelemaan pienen otuksen kanssa. Otus ilmoitti nimekseen Atuam ja puhui niin epäselvästi, että Ururu sai selvää vain juuri ja juuri. Lisäksi se väitti kivenkovaan, että maailma on suuri puu. Ururu, joka suurimman osan ihmisistä tapaan uskoi, että maapallo on pyöreä planeetta avaruudessa, ajautui pitkään väittelyyn aiheesta. Keskusteluun liittyi muitakin, mutta yksikään ei tuntunut olevan samaa mieltä muiden kanssa siitä, minkä näköinen maailma oikein oli.
Jossain vaiheessa keskustelu alkoi siirtyä jollekin kielelle, jota Ururu ei osannut, joten hän siirtyi sivuun ja meni katselemaan ympärilleen. Joka paikka oli täynnä keskustelevia, tanssivia, syöviä ja soittavia otuksia. Lopulta Ururu päätyi ryhmään, jossa jokin aika lailla tiikerin näköinen otus kertoi maailmanympärimatkastaan. Piirissä tarinankerrontavuoro siirtyi jokaiselle vuorollaan, ja joidenkin tarinat olivat hyvinkin suurisuuntaisia, kun taas joidenkin tarinat olivat lyhyitä kaskuja hassuista tilanteista, joihin he olivat joutuneet. Omalla vuorollaan Ururu kertoi typeristä sukulaisistaan ja sai kaikki ympärillä nauramaan.
Myöhään yöllä Estak tuli Ururun luokse ja sanoi olevansa lähdössä. Ururu arveli, ettei osaisi takaisin mökille ilman Estakin apua, joten hän lähti samaa matkaa Estakin kanssa. Hän kompasteli vielä enemmän kuin tulomatkalla, oli melkein säkkipimeää. Estakia valonpuute ei tietenkään haitannut.
Kun he olivat saapuneet Estakin mökille, Estak kysyi Ururulta: "Aiotko asua lähistöllä pitkäänkin? Voisit tulla aamulla auttamaan minua kasvien kastelussa ja sellaisessa. Voitaisiin syödä aamiaista yhdessä." Ururu kertoi vanhempiensa matkasta ja suostui Estakin pyyntöön. Sitten hän meni majalleen ja kävi nukkumaan puussa ensimmäistä kertaa elämässään. Yö oli lämmin ja hän nukahti melkein heti oksien natinaan tuulessa.
Seuraavina päivinä Ururu kävi tavalliseen tapaan koulussa, mutta meni iltaisin käymään Estakilla ja tapasi paljon juhlissa saamiaan ystäviä. Näitä kävi mökillä aina silloin tällöin, useimmiten kellarikäytävän kautta. Jotkut niistä opettivat Ururulle kaikenlaista tunnelien rakentamisesta mattojen värjäämiseen, ja lisäksi Estak opetti Ururulle pajupillinsoittoa ja kasvimaan hoitoa. Estak tarjosi ruokaa Ururulle vastineeksi puutarhatöissä auttamisesta, joten Ururun ei oikeastaan olisi tarvinnut käydä kotonaan, mutta hän kävi kumminkin aina välillä katsomassa, ettei mitään kummempaa ollut tapahtunut. Muutaman kerran hän kävi myös naapureilla näyttäytymässä, jotteivät nämä alkaisi kummastella.
Neljäntenä päivänä Ururu kutsui Nioniun majaansa. Hän ei uskaltanut yrittääkään kertoa Nioniulle viime päivien tapahtumista, joten aika kului majan esittelyssä, erilaisissa leikeissä ja syödessä. He menivät myös Estakille käymään. Estak kertoi heille kaikenlaista viime päivinä tapahtunutta, eikä ollenkaan epäillyt kertoa möhveröiden ja muiden otusten kuulumisista. Nioniu ilmeisesti ajatteli Estakin kertovan satuja, mutta kuunteli hyvin tarkkaavaisesti. Estak aloitti asioista, jotka liittyivät vain möhveröiden omiin asioihin eivätkä liittyneet mitenkään häneen itseensä, mutta lopuksi alkoi kertoa juhlista, joissa Ururu oli ollut. Kun hän pääsi kohtaan, jossa Ururu kutsuttiin eteen sanomaan jotain, Nioniu hönkäisi Ururulle: "Olitko _sinä_ siellä?" Ururu nyökäytti päätään. Siitä alkoi sellainen kysymysten tulva, että keskustelu jatkui iltamyöhään saakka.
Nioniu ei ehkä muuten olisi uskonut sanaakaan Estakin ja Ururun jutuista, mutta kesken juttelun paikalle pölähti möhverö, joka näytti niin hämilliseltä heihin törmätessään, että Ururua nauratti. Se antoi Estakille mukanaan tuomansa kirjan ja luikahti nopeasti takaisin kellariin Nioniun tuijottaessa.
Estak käyttäytyi melkein, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän näytti kirjaa ja sanoi: "Tämä muuten on teille. Pyysin möhveröitä hankkimaan tämän teitä varten." Sitten hän haki kynttilän, jotta pojat näkisivät paremmin, ja ojensi kirjan Ururulle. Kirja oli ilmeisen vanha ja käsin kirjoitettu. Ensimmäisella aukeamalla oli jonkinlainen sisällysluettelo, josta Ururu ei saanut paljon tolkkua. Sitä seuraavalla oli joitakin reseptejä. "Mikäs tämä on?" Ururu kysyi. "Tämä on unien kirja. Te ette ole varmaan aiemmin tällaista nähneetkään", sanoi Estak.
Pojat tutkivat kirjaa kummissaan. Vähintään puolet siitä oli täysin lukukelvotonta, jotain omituista töherrystä vailla sen kummempaa muotoa; joissain kohdin oli vain erilaisia piirroksia, jotka esittivät kaikenlaista kummallisista olioista pyörteisiin kaavioihin; mutta siellä täällä oli kohtuullisen selkeästi kirjoitettuna jokin kappale, esimerkiksi: "Huuda melko lujaa ja pomppaa hassun näköisesti."
Kun pojat olivat lukeneet jonkin aikaa, Estak sanoi: "Minun täytyy pitää kirja täällä, jottei se vain huku, mutta saatte tulla lukemaan sitä milloin haluatte. Voin myös yrittää selittää sen epäselviä kohtia teille." Sitten hän hyvästeli pojat ja nämä lähtivät Ururun majalle nukkumaan. Nioniu oli sanonut vanhemmilleen jäävänsä Ururulle yöksi.
Sinä yönä Ururu näki epätavallisen unen. Unessa hän oli kallionkielekkeen reunalla ja hänen kasvojaan vasten tuuli kovasti. Taivas oli tumma ja sävyltään lähempänä punaista kuin sinistä, ja sekä hänen takanaan että allaan kallion juurella kasvoi silmänkantamattomiin jatkuva tumma metsä. Jotenkin kaikki hänen ympärillään liikkui ja muuttui, ja tuuli ujelsi pyörteillessään puunrunkojen seassa.
Yhtäkkiä edessäpäin näkyi kirkas valopiste. Se oli jotain hohtavaa, joka oli tulossa häntä kohden ilman läpi. Sen vauhti oli melkoinen ja hohde kirkastui kirkastumistaan. Se oli ehtinyt hänen lähelleen, ennen kuin hän oli edes ehtinyt kummemmin miettiä, mikä se oli. Valo suli hänen ympärilleen ja yhtäkkiä hän näki kaiken ympärillään pienintä piirrettä myöten.
"Mitä sinä tarvitset?" kuului matala ääni valosta. Ururu ei osannut vastata. Hän räpytteli silmiään ja sanoi: "En tiedä." Valo himmeni, lähdepiste hävisi. Ururun ympärillä oleva metsä kohahti ja kun hän katsoi maahan eteensä, jokin näkymätön piirsi siihen ringin. Sitten Ururu heräsi.
Seuraavana iltana Ururu meni yksin Estakin luokse. Hän oli aikonut kertoa unestaan ja kysyä Estakin mielipidettä siitä, mutta Estak ei ollutkaan kotona. Sen sijaan unien kirja oli avoinna pöydällä; näkyvissä oli aukeama, jolla oli jotain runon tapaista. Ururu käänsi yhden sivun, ja silloin hän näki edessään melkein tarkasti jokaisen viimeöisen unensa tapahtuman, osan piirrettyinä, osan kirjoitettuina, ja mukana oli sellaistakin, mitä hän ei ollut ehtinyt huomata, mutta jotenkin tiesi todeksi.
Ururu luki kirjaa jännittyneenä, uskaltamatta melkein liikahtaakaan, ja niin jotkin kirjan kummalliset muodot ja kuviot alkoivat näyttää hänelle merkitystään. Hän luki kirjaa pitkään, ja kun hän sulki sen, hän oli aivan uuvuksissa. Mutta nyt hän tiesi, mitä hänen unensa oli tarkoittanut.
Kun Ururun vanhemmat palasivat, Ururu ei oikein voinut kertoa heille mitään, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän tyytyi kertomaan majanrakentamisesta ja koulussa oppimistaan asioista. Vanhemmat olivat tyytyväisiä, kun hän oli pärjännyt niin hyvin omin päin, ja elämä jatkui radallaan.
Ururu kävi aina joskus ehtiessään Estakin luona ja ymmärsi kirjasta joka kerralla hieman enemmän. Metsäotusystäviinsä hän törmäsi silloin tällöin, aina omituisissa syrjäisissä paikoissa ja kun hänen seurassaan ei ollut ketään. Ja kaiken kaikkiaan Ururu eli oikein monipuolista ja mukavaa elämää, mutta hän tiesi, että jossain vaiheessa hän todennäköisesti tulisi muuttamaan metsäystäviensä seuraan. Sellainen vaihe tulikin hänen elämäänsä, kun hän oli melkein aikuinen, mutta se on toinen tarina.