Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Uni koostui jaksoista, jotka kuvasivat ihmisen (minun?) kasvutarinaa tietynlaisessa valtiojärjestyksessä. Ne kolme jaksoa, jotka muistan, olivat jostain syystä käänteisessä järjestyksessä: nuorempana koetut asiat myöhemmin.
Ensimmäinen tapaus oli se, kun oltiin järjestelemässä viikonloppua tuttavien kanssa. Meitä oli aika monenlaisia. Ensinnäkin oli iso, parrakas mies, joka länsimaissa olisi varmaankin ollut motoristin prototyyppi. Hän nauroi ja hymyili aina, ja oli aina pompottamassa pienempiään. Toinen oli pitkänhuiskea nuori mies, joka oli hyvin tarkka oikeudenmukaisuudesta. Itse olin seurueessa kuuntelija ja pohdiskelija. Sitten seurueeseen kuului pari älykköä, jotka olivat varreltaan lyhyempiä mutta hyvin vantteria. Heitä ei kiinnostanut, mitä pitäisi tehdä, vaan miten se saadaan aikaan. Oli myös muutama pienikokoinen poika/mies, jotka iloisuudellaan ja hyväntahtoisuudellaan paransivat viihtymistä enemmän kuin ehkä tajuttiinkaan. Heitä ei juuri kunnioitettu.
Viikonloppuna oli tarkoitus saunoa, ja jokaisella oli omat tehtävänsä. Yksi haki kaikkien viinakorteilla alkoholia valtion varastosta, toinen hommasi makkarat mustasta pörssistä, kolmas kuljetukset ja niin edelleen. (Musta pörssi ei virallisesti kuulunut valtion toimintaan, mutta oikeastaan sen toimintaa tuettiin, koska se lisäsi kansan hyvinvointia.) Minulla oli kuitenkin palvelusta aika myöhään ja jouduin tulemaan jälkijunassa paikalle. Tätä varten neuvottelin parrakkaalta auton. Ajomatkassa oli jotain vaarallista: ehkä liikennesäännöt puuttuivat tietyllä tieosuudella? Parrakas rakasti omistuksiaan ja kuvaili, mitä kaikkea tekisi minulle, jos autolle tulisi harmia.
Mökillä puhuimme väkivallasta. Minä kysyin, miksi sitä tarvitsisi koskaan käyttää. Pitkänhuiskea sanoi, ettei vetäytyviä kunnioiteta ja että väkivaltaa tarvitaan pitämään kaikki siivoina. Parrakas oli hyvä esimerkki. Hän oli loistava tyyppi vertaisena, mutta saattoi kohdella heikompia hyvin välinpitämättömästi. Minä sanoin, että keskinäinen nahisteluhan johtaa vain siihen, että kaikki ovat suuttuneita toisilleen. Pitkänhuiskea sanoi, että viha ei välttämättä liity väkivaltaan. Jos joku hyökkää kimppuun, on hyvä panna kampoihin, ja jos haluaa pysyä hänen kanssaan ystävinä, pitää tappelun jälkeen hymyillä. Hymystä ihmiset tietävät, oliko tappelija tosissaan vai ei -- tai halusiko hän olla, mikä on ehkä tärkeämpääkin.
Parrakas oli tulossa tavalleen tyypillisesti runttaamaan ihmisiä puolihuolimattomasti. Hän juoksi muuta porukkaa kohden ja huusi, että mitä ne nysväkkeet siellä nysväävät. Hän oli paljon minua painavampi, mutta asettumalla sopivasti ja tukemalla itseni maahan sain hänet aina heitetyksi yli tai pysäytetyksi siten, että hänen vauhtinsa tuotti kipua hänelle. Ja hetken herkän vihollisuusarvioinnin jälkeen hän lopetti hyökkäyksensä ja tyyntyi. Tunsin itseni kovasti ryhmän jäseneksi.
Toisessa tapauksessa olin sydänystäväni kanssa viettämässä iltaa. Me puhuimme kaikenlaisesta: tytöistä, itsestämme, ja siitä, mitä meistä oikeastaan tulisi, mitä meiltä odotettiin. Huomasimme, että yhden vierasmajoitusmajan ovi oli auki. (Nämä majat olivat sitä varten, että ulkomailta tulleet vierailijat saataisiin majoitetuksi. Niitä saatettiin käyttää myös omien majoittamiseen asuntopulan aikana, mutta koska niitä valvottiin aika lailla, kukaan ei pitänyt niissä asumisesta.) Ovesta loisti kutsuva valo illan pimeyteen, ja sieltä kuului musiikkia, joka ilmeisesti soi radiosta.
Menimme varovasti sisään: jos majavartija olisi sattunut kiertämään juuri tältä kohdalta, hän olisi todennäköisesti kieltänyt. Sisällä istui kaksi tyttöä, jotka juttelivat keskenään, laittautuivat ja kuuntelivat radiota. Kumpikaan ei ollut varsinaisesti kaunis, mutta molemmat olivat hyvin naisellisia: pienikokoisia, pyöreärintaisia, pehmeitä joka puolelta. He pelästyivät hiukan, kun näkivät meidät, mutta olivat silminnähden ilahtuneita. Juttelimme heidän kanssaan siitä, mistä he olivat tulossa, eikö heitä huvittanut mennä turistien tansseihin, mitä he tykkäsivät maastamme ja niin edelleen. Töistämme emme puhuneet, ja hekin puhuivat vain vähän. He olivat ilmeisesti aika rajuja tyttöjä siinä mielessä, etteivät he kaihtaneet tappeluita, rikollisia puuhia tai sekoilua. Me emme yrittäneet olla yhtään sen rajumpia kuin olimmekaan, mutta saattaa olla, että tytöt arvasivat meidät eräänlaisiksi taistelijoiksi.
Illan mittaan tietysti seksin todennäköisyys nousi, ja tytöt jakautuivat siten, että vaaleatukkainen oli ystävälleni, tummatukkainen minulle. Kun olimme hajaantumassa yksityisempiin huoneisiin, tummatukkainen lähti käymään vessassa (useimmissa vierasmajoitusmajoissa, kuten tässäkin, vessat olivat keskitetysti yhdessä rakennuksessa). Mutta hän ei koskaan palannut. Sain kuulla majanvartijalta epävirallisesti, että tytön oman maan hallitus (Ranska muistaakseni) halusi evätä tytöltä lisääntymismahdollisuudet, koska hänellä oli rikollistausta. Maa siis määräsi tiettyjä ihmisiä seksikieltoon eugeneettisin perustein ja tyttö oli lähetetty pikapostissa takaisin kotimaahansa. Meidän maallamme ei toki olisi ollut mitään sukupuoliyhteyttä vastaan ja vartija valitteli sitä, että asia oli käynyt ilmi. Tämä unijakso loppui, ennen kuin sain selville, pääsikö ystäväni sänkyyn vai ei.
Kolmannessa jaksossa olin lapsuuteni treenipaikassa. Kyseessä oli eräänlainen lapsisiirtola, jossa lapset tekivät itse oikeastaan kaiken. Aikuiset kävivät silloin tällöin katsomassa, että paikassa näytti siltä kuin kuului. Kaikki tiesivät, mitä heidän piti tehdä: meillä oli ruoanlaittovuorot, tiskausvuorot, lämmitysvastuuvuorot, siivousvuorot ja niin edelleen. Lisäksi kaikkien päivärytmiin kuului monta tuntia "treeniä" päivässä, joka oli tappelua leikkiaseilla ja aseitta, trampoliineilla pomppimista, kiipeilyä ja niin edelleen.
Suinkaan kaikki yhteiskunnan lapset eivät eläneet tällä tavalla. Monet elivät syntyperheissään, suurin osa kasvatusperheissään, ja lisäksi oli siirtoloita, joissa aikuisten ohjaus oli säännöllistä ja opetuksellista. Meidän siirtolamme oli erillään kaikesta, eikä siellä juurikaan käynyt ulkopuolisia.
Tuolla elinympäristöllä oli taipumus kasvattaa lapsista aika kesyttömiä, omaa valtaansa hakevia. Minun valtani tuli siitä, että kostin kaikille minua loukkaaville tai häiritseville rankasti ja kaikki tiesivät sen. Olin toisaalta siirtolan asukeista ajattelevimmasta päästä ja keksin joskus spontaaneja uudelleenorganisointeja, jotka silloin tällöin helpottivat elämäämme ja joskus taas osoittautuivat huonoiksi ajatuksiksi.
Eräs, mitä pohdiskelin luonnollisesti myös, oli meidän elinympäristömme tarkoitus. Joskus teini-iän kynnyksellä (11-vuotiaana ehkä) tajusin, että siirtolan oli tarkoitus kasvattaa meistä jonkinlaisia sissitaistelijoita. Olimme jo hiukan aiemmin huomanneet, että siirtolan aluetta ympäröivät kyltit. Opittuamme venäjää, ranskaa ja englantia tajusimme, että niissä luki: "Rauhoitettu luostarialue. Olkaa hyvät älkääkä kulkeko tätä kautta." Silti turisteja joskus pölähti siirtolaamme. He yleensä näkivät vain harjoitusvälineemme (trampoliinit, telineet ja niin edelleen) eivätkä ehtineet ihmettelemään aikuisten puutetta tai huomaamaan siirtolan kovaa rutiinia. Heille meidän yhteiskunnallinen kanssakäymisemme oli lasten nahistelua, treenimme leikkiä (kuten se oli siirtolan pienimmille asukkaillekin) ja työpalveluksemme näkymätöntä.
Tässä vaiheessa unta aloin jo tajuta, mikä oli se ihanneyksilö, johon yhteiskuntamme pyrki. Mutta tajuatteko te?
Heräsin erään tuttavani ja lasten vierestä. Olimme ilmeisesti nukkuneet sikin sokin yhdellä leveällä patjalla. Tuttavallani oli sellainen naisten silkkiyöpuku, jossa on tilavat housut ja mukava paita (vähän taisteluharjoitusasun mallinen mutta eri materiaalista). Hän näytti aivan uskomattoman houkuttelevalta siinä, ja heräsi, kun hyväilin hänen rintojaan. Harrastimme seksiä. Hupaista oli, että seksin aikana lapset heräilivät yksi kerrallaan ja lähtivät muualle asuntoon leikkimään.
Myöhemmin aamulla näin unta, että tyttäreni oli tuonut hyllyihini jostain "lisäosia": pyöriä, joilla niitä voi liikutella edestakaisin, kynttilänpidikkeitä, johtokujia. Eräs mielenkiintoisimmista oli hyllytikkaan kärkeen lisättävä sirkka, joka varoitti sirittämällä, jos hylly oli kaatumassa tai jos siitä varastettiin jotain.
Näin merkillisen unen, jossa joku valtaaja oli bustattu ja murtauduimme hänen kotiinsa varastamaan hänen läppärinsä, jossa oli olennaisia tietoja. Toivoin, että murto hoidettaisiin pikemminkin nopeasti kuin äänettömästi, mutta jahkailu oli melkoista ja jossain vaiheessa paikalle tuli naispoliisi. Vakuutimme poliisille, että olimme talossa "vain katselemassa" eikä mitään ollut viety. Hän halusi ottaa henkilötietomme ylös ja meidän oli lähdettävä liikkeelle. Kävin vielä hakemassa sisältä läppärin ja tuhoamassa tosi discreetisti muutamia papereita, ja sitten lähdimme kävelemään talolta ja mietin, mihin läppärin voisi piilottaa siten, ettei poliisi huomaa. Kaiken kaikkiaan salaileminen yhdessä viiden tyypin kanssa oli oikeastaan aika hauskaa.
Poikani kertoi nähneensä pahoja unia. Unessa olimme olleet (minä ja lapset) jossain kotona tms., ja siellä oli ollut dinosaurus, joka aikoi syödä kaikki. Tämä dino oli ilmeisesti aluksi häkissä, mutta sitten häkin alaosa jäätyi (tai häkin sisältö muuttui jääksi) ja dinosaurus muuttui luurangoksi. Jään sisällä oleva luuranko ei liikkunut, mutta kun jotkut rikkoivat jäätä kivillä, luuranko pääsi vapaaksi ja alkoi jahdata kaikkia. Poikani meni vessaan piiloon, mutta siitä ei ollut apua; sitten hän lähti ulos. Sinne ei dino sentään seurannut.
Olin hengaamassa jollain kaupalla, kun paikalle tuli jokin pakettiauto, jonka sellainen kyrmyniskaisen näköinen korjaus-Reisga ajaa tussautti päin postilaatikkoa ja sitten vielä jotain kaupan lastauskonttia. Aluksi näytti siltä, että kyseessä oli vahinko, mutta äijä jatkoi vain ajamistaan viileän vittumainen hymy huulilla ja sivuilleen katsomatta. Siinä vaiheessa, kun oli runtattu vielä yksi henkilöauto, aloin olla huolissani lasten turvallisuudesta enkä halunnut jättää tuon jässikän ymmärryksen varaan, ettei syyllisty tappoihin. Kiipesimme yksille kiviportaille -- pakettiautolla kun ei pääse portaita ylös -- ja rupesimme soittamaan poliisia paikalle.
Epämääräisiä stressiunia, jotka olivat siitä hassuja, että useimmissa stressin aihe oli se, pääseekö paikasta toiseen tarpeeksi nopeasti. Yhdessä yritin polkupyörän kanssa löytää optimaalista reittiä kauppakorttelin läpi, jonka olisin osannut läpäistä kävellen; toisessa yritin ehtiä bussipysäkille, kun oli liikaa kannettavaa; ja kolmannessa olin yhdessä kolmesta tupaten täynnä olevasta 17-bussista (tai 71, ei pysynyt unessa ihan samana) ja yritin varmistaa, että bussi jossain vaiheessa lähteekin jonnekin. Bussi vain veteli rundeja lähellä päättäriä, ilmeisesti kerätäkseen lisää väkeä tai ärsyttääkseen jo sisällä olevia. Itse asiassa bussin päätepysäkki oli jossain hietalahden torin liepeillä, ja se ajoi edestakaisin hietalahden ja kuutosen päättärin väliä, paitsi että kuutosen päättäri olikin jossain puistossa, jossa oli lasinkeräyspiste ja lähistöllä kuorsasi puliukkoja.
Korttelinläpäisyunesta tuli mieleeni kaksikin unta, joista lienen unohtanut kertoa tänne. Molemmat muistuttivat ympäristöltään tätä läpäistyä korttelia. Fiilis oli siltä väliltä kuin italialaisessa ja turkkilaisessa pikkukaupungissa: kuluneet, likaiset paikat, paljon pieniä kujia, kissoja ja puluja nurkissa, komeat rakennukset, jotka on jokin liikeyritys rakennuttanut "komean tähden". Erilaisia takapihoja ja pieniä kulkureittejä, joista on vähän epäselvää, missä kulkee julkisen ja yksityisen raja. Ensimmäinen aikaisemmista unistani sijoittui ehkä turkkilaiseen tai marokkolaiseen pikkukaupunkiin, jossa oli aina hirveä määrä ihmisiä ja joukkoliikenne oli niin kaoottista, ettei säännönmukaisuuksia ollut havaittavissa. Olin porukan kosmopoliitti ja yritin luotsata ystäviäni tässä kiehuvassa ihmispuurossa. Toinen aikaisemmista unistani sijoittui johonkin Tukholman tapaiseen, hyvin järjestettyyn mutta isoon ja kylmään kaupunkiin, jossa myös näkyivät kulumisen jäljet. Uni keskittyi valtavan metroasema-kauppakeskus-asuinkorttelikompleksin opetteluun ja edestakaisin kuljeskelemiseen. Toisessa kerroksessa oli huonosti myyviä liiketiloja, jotka melkein kaikki olivat tyhjillään. Siellä pojat pelasivat jalkapalloa ja heittelivät superpalloja. Metroasema oli sekin näkemisen arvoinen, kolmikerroksinen. Itse asiassa nyt, kun tarkemmin ajattelen, kyseessä taisi olla jokin Helsingin metroverkon laajennus, jolla pääsi Espooseen asti. Ja Espoosta, kuten kaikki tiedämme, on illalla vaikeaa päästä pois... (muistin juuri kolmannen unen).
Unessa, jossa yritin ehtiä bussipysäkille, olin muuten isäni seurassa. Keskustelin hänen kanssaan niitä näitä ja valehtelin, että olin aikoinani Istanbulissa pestautunut kolmeksi päiväksi kauppa-apulaisen hommaan. Itse asiassa luulin puhuvani totta, mutta asiaa tarkemmin selittäessäni tajusin, ettei se voinut pitää paikkaansa: 12-vuotiaana kauppa-apulaiseksi ihonvärillä, joka kaupanpitäjille huutaa "asiakas! asiakas!"?
Eräs uusi perhetuttavamme kutsui minut ja lapset käymään illalla. Matkalla kuitenkin huomasin, että kello oli puoli kaksitoista ja lasten olisi jo pitänyt olla nukkumassa, koska oli torstai.
Voivoi, olipa taas unia. Ensinnäkin näin unta, että ex-vaimoni oli uudestaan raskaana minulle. Suurin osa unen sisällöstä koostui oudosta ongelmanasettelusta. Synnytys haluttiin käynnistää, koska laskettu aika oli mennyt pari viikkoa sitten. Mutta laskettu aika oli määritetty joskus raskauden ihan alussa (jostain syystä emme olleet käyneet UÄ:ssä), ja jo silloin se oli laskettu paljon aikaisemmaksi kuin ex-vaimoni oli luullut. Niinpä yritimme saada jotakuta uudelleenarvioimaan lasketun ajan, jottei lasta pakotettaisi syntymään keskosena. Oli yllättävän vaikeaa saada vanhempien hössötykseen tottuneita kätilöitä kuuntelemaan ollenkaan.
Toisessa unessa menin vanhalle ala-asteelleni. Tässäkin unessa minulla oli jonkinlainen vastuullinen ja luotettu miehen rooli. Päädyin nimittäin mukaan jollekin jokiretkelle, jonka yksi opettajista päätti tehdä oppilaittensa kanssa. Jokiretkelle mentiin vanhan ajan tapaan soutuveneellä pitkin jokea, joka oli jostain ilmestynyt koulun viereen. Suurin ongelma oli lasten hillitseminen, pojat tönivät tai esittivät aikovansa töniä tyttöjä jokeen. Autoin pitämään lapsia kurissa. Opettaja, joka oli nätti nuori nainen, nautti selvästi mukanaolostani täysin siemauksin.
Takaisin koululle lähdettiin jonkin ihmeellisen aikataulutusepäselvyyden vuoksi. Ilmeisesti joku despootti miesopettaja oli käskenyt yhtä oppilaista tulemaan iltapäivällä takaisin koululle "rangaistukseksi", eikä ollut tajunnut, että se sotkee jokiretkisuunnitelman. Takaisin jouduttiin lähtemään jotenkin tämän asian korjaamiseksi. Matka ylävirtaan oli tietysti raskaampi kuin alavirtaan ja autoin, minkä pystyin. Loppujen lopuksi koulun kohdalla jouduimme rantautumaan vastarannalle ja viemään lapsia yksitellen yli toisella veneellä. Suurin osa oppilaista oli riittävän hyviä soutajia ottamaan osaa ja pojat olivat innoissaan, kun saivat olla oikeasti hyödyksi lauttureina.
Minulta olivat pudonneet avaimet eriskummallisessa kiipeilyvälivaiheessa ja pari joenrannalla ollutta duunaria (ruoppaajia?) heittivät ne minulle takaisin. Tällä aikaa yksi vähän pienempi tyttö lähti omin päin ylittämään jokea veneellä. Opettaja otti kovat pultit siitä, että "vaaransin lasten turvallisuuden olemalla tarkkailematta heitä riittävästi". Tyttö pääsi vastarannalle ja hyppäsi rantaveteen, joka itse asiassa ylsi hänen päänsä yli, mutta josta pääsi helposti kiipeämään ylös. Koska rantaan oli jostain ilmestynyt myös tyttäreni leikkimään kepeillä, huusin hänelle, että nostaisi tytön ylös vedestä. Mutta tyttö kipitti ylös ominkin päin. Nappasin ajelehtimaan jääneen veneen ja soudin sillä takaisin ylävirtaan, opettajan veneestä tuulen yläpuolelle. Sitten ripottelin hänen päälleen irti revittyä ruohoa halveksunnan merkiksi.
Tapasin Porthanian toisessa kerroksessa (jossa hissit ja portaat oli järjestelty eri tavalla kuin oikeasti) isoa rinkkaa kantaneen punapään istuskelemassa nurkassa. Tyttö sanoi odottelevansa kaveriaan. Jäin juttelemaan. Tyttö vaikutti siltä ettei ollut kovin kiinnostunut, mutta jatkoi juttelua kumminkin. Puhuimme hänen matkastaan ja ruoan tasosta Porthanialla.
Tytön kaveri saapui (isoine rinkkoineen hänkin, nauravainen ja rastapäinen tapaus) ja jostain paikalle tupsahti joku kaverini, ilmeisesti dakkus. En ole ihan varma tästä, koska hänen paikallaolonsa unessa oli jotenkin epämääräinen. Lähinnä arvelen näin sen perusteella, että tapa, jolla hän jututti tyttöjä, oli tyypillinen dakkukselle. :) Joka tapauksessa ennen kuin huomasin, mihin tai miksi, dakkus ja rastatukka olivat lähteneet tiehensä.
Punapää sanoi, että hän aikoi varmaan lähteä kotiin. Kyselin hänen kodistaan ja ilmeni myös, että hän on ruotsinkielisestä perheestä. Sanoin olleeni juuri ruotsin suullisessa kokeessa ja yritin jutella hänen kanssaan ruotsiksi. Menimme lattialle loikoilemaan. Yhtäkkiä, kesken puheen, hän pussasi. Olin ihan hämmentynyt kuin joskus teinipoikana.
Pyöritin standardisointitoimistoa. Ihmiset tulivat valittamaan, miksi esimerkiksi aitojen yli kiipeily oli standardisoitu, miten sattui olemaan. Näistä seurasi mielenkiintoisia keskusteluita. Häiritsevämpiä olivat ihmiset, jotka halusivat virallisen statuksen jollekin itse kirjoittamalleen standardille, josta ei sikakaan voinut saada selvää.
Pikalinkit: