(nettipäiväkirja 23.06.2026) Tänään en ollut muistaa kirjoittaa nettipäiväkirjaa, koska nukuin silloin, kun mulla on siitä muistutus. Oon huomannut että mun univelan kesto on mennyt viime vuosina ihan olemattomaksi. Nyt kun juhannuksen vuoksi on tullut monta vähän vähemmän nukuttua yötä, niin nukuin su-ma ensin 9 tuntia ja nyt ma-ti 11 tuntia.
Onneks sentään unta riittää. Oon kuullut niin monelta, että nukkuminen on mennyt vaikeaksi ja sittenhän ei oo koskaan oikein virkeä eikä elämä tunnu minkään arvoiselta. Yleinen elämänohje mainitsee unen heti ensimmäisenä, eikä todellakaan ole mikään sattuma.
En silti ole niitä, jotka vannovat säännöllisen unen nimeen. Sillä ehkä pystyy saamaan hyvän elämän aikaan, mutta erittäin paljon onnellisuutta seuraa myös siitä, jos saa elämänsä järjestettyä niin, että voi mennä päiväunille aina, kun siltä tuntuu. Varsinkin, jos se päiväuni on jonkun rakkaan lähellä.
Kaipaan jonkin verran pieniä lapsia siitä, että niiden vieressä pääsi usein nukkumaan parantavat päikkärit, kun ne armeliaasti suostuivat nukahtamaan. Vanhempien unisuus auttaa siinä, joten uni vaan ratkaisee kaiken.
Ainoa varsinainen valituksenaihe mulla siitä, miten mun unet toimii nykyään, on se, että unirytmin palauttaminen aikaisemmaksi on ihan brutaalia. Se on niin työlästä, ettei sitä edes kannata tehdä pikku hiljaa, vaan alkaa vaan suoraan herätä silloin kun täytyy, kärsiä pari päivää ja alkaa sitten nukahtaa aiemmin. Mutta siinä tosiaan tuhoutuu muutaman päivän työpanos ja hyvä mieli.