Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Anna-niminen poika meni keskellä yötä pieneen metsään. Metsässä oli lampi. Lammen rantaan hän aikoi mennä. Polku kulki mutkitellen pensaiden välistä. Maa oli savista ja pensaat pölyisiä. Ylitettyään penkereen reunan polku alkoi mutkitella rinnettä alaspäin. Alempana mehevä aluskasvillisuus peitti heinän.
Rinteessä kimalti lasinpala. Anna otti sen ja katsoi kuuta sen läpi. Valo vääristyi kummallisiksi muodoiksi palasessa ja sen väri vaihtui. Anna jatkoi matkaansa siru kädessään. Polku kulki vaahtera- ja tammimetsässä. Puut ja penger estivät lampea näkymästä kauas. Joidenkin puiden juuret ulottuivat rannassa veteen asti. Maa oli tiiviiksi tallattua ja kovaa.
Vähän ennen rantaa Anna pysähtyi. Hän mietti hetken. Sitten hän poimi oksan maasta ja sitoi lasinpalan siihen vahvalla heinällä. Hän kastoi oksanpäässä olevan lasinpalan veteen pysytellen niin kaukana kuin pystyi. Sitten hän otti lasinpalan takaisin käteensä ja yritti hangata siitä lian pois sormillaan.
Anna pisti palalla sormeensa. Terävyys ei riittänyt läpäisemään ihoa. Niinpä hän teki pienen viiltävän liikkeen. Iho rikkoutui hieman ja sormen päästä tihkui verta niin hitaasti, että yhden tipan muodostuminen kesti hetken.
Ensimmäisen tipan tiputtua Anna siirtyi rantaan. Hän katsoi kuvaansa vedessä. Se oli musta varjo öistä taivasta vasten. Anna tiputti yhden pisaran verta veden pinnalle. Pinta väreili ja varjo muutti hahmoaan. Kasvojen muoto vaihtui ja hiusten rakenne ja pituus muuttuivat. Anna halusi nähdä tarkemmin. Irrottamatta katsettaan hetkeksikään kuvajaisesta hän kaivoi tulitikut esiin. Hän raapaisi yhden mutta poltti sormensa. Seuraavalla raapaisulla hän sai tulitikun syttymään ja valaisi vedessä olevia kasvoja.
Kasvot olivat kauneimmat, mitä kuvitella saattaa. Anna tiesi heti, ettei tarvitsisi elämässään mitään muuta kuin tuon ihmisen. Syvemmällä näkyivät olkapäät ja rinnat. Muu häipyi veden pimeyteen. Tyttö oli hyvin, hyvin kaunis. Anna katsoi kunnes tulitikku sammui. Sitten hän rikkoi veden pinnan ja lähti liikkeelle.
Maassa oli sekasorron tila. Pohjoisesta tuli tulisilla hevosilla laukkaavia raakalaisia. Raakalaisten alkuperää ei kukaan tiennyt, kieltä ei kukaan osannut eikä kukaan halunnut antaa periksi. Pohjoiselle rajalle pystytettiin muureja ja kaupungit vahvistivat vartioitaan. Näitä töitä oli vaikea jatkaa. Raakalaisten hyökkäykset vaikeuttivat huoltoa ja rakentamista. Monet ihmiset pakenivat etelään toivoen, etteivät levottomuudet ulottuisi sinne asti.
Anna hakeutui hyökkäysuhan alla oleviin kaupunkeihin ja pestautui yövartiostoihin. Hän ei rakastanut taistelua, mutta piti vaarasta. Sitä paitsi hän oli varma, että tapaisi tyttönsä täällä. Hän seisoi muurilla öisin ja katseli taivasta. Siellä hänen tyttönsä nousi tähtiin, valtavana, hiukset kasvaneina ulottumaan taivaanrannasta toiseen.
Päivät kuluivat ja Anna tuli levottomaksi. Hän lähti matkalle toiseen kaupunkiin. Kulut kattaakseen hän pestautui Ehu-nimisen kauppiaan henkivartijaksi. Matka taittui nopeasti. Mutta matkan puolivälissä, Ehun nukkuessa ja Annan pitäessä vartiota, kuului laukka-askelia. Anna otti jousensa ja viritti sen. Lähestymässä oli viitisen miestä, todennäköisesti raakalaisia. Anna nosti jousensa, tähtäsi ja ampui. Ensimmäinen miehistä tippui. Muut miehet eivät selvästi olleet varautuneet tilanteeseen. He pysäyttivät ja pyörsivät hevosensa niin nopeasti kuin pystyivät. Tällä aikaa Anna ehti tiputtaa vielä yhden miehen, ennen kuin loput pakenivat kantaman ulkopuolelle.
Anna selitti tilanteen heränneelle Ehulle. He nousivat nopeasti hevostensa selkään ja lähtivät pakoon niin nopeasti kuin pystyivät. Seuraavalla kukkulalla Anna katsoi, näkyikö tasangolla takaa-ajajia. Ketään ei näkynyt, ja he jatkoivat vielä matkaa. Lopulta he leiriytyivät aamunkoitteessa syrjään pääreitistä, piiloon kallion varjoon.
Kallion luona Ehu tunnusti rakkautensa Annaan. Anna otti hänet, muttei voinut antaa sydäntään. Ehu oli arvokas nainen. Hän nukkui lopun matkaa yhdessä Annan kanssa, mutta maksoi tälle kuin alaiselle matkan loppuessa.
Anna nukkui melkein kaksi päivää yhteen menoon. Uudessa kaupungissa kaikki kulki rauhallista kulkuaan ja Annan rahat riittivät hyvin. Levättyään riittävästi hän pestautui taas kaupungin vartioon. Tällä kertaa hyökkäys tulikin, heti seuraavana yönä.
Anna oli eräänlaisessa taukotuvassa hakemassa leipää purtavaksi, kun hän kuuli meteliä. Huutoihin yhtyi toisia ja Anna kiirehti muurille katsomaan. Taivaanrannasta lähestyi punerva kulkue, hevosmiehiä soihtuja kantaen. Kaupunki oli hyvin valmistautunut, mutta hyökkääjiä oli paljon. Muuri ei ympäröinyt kaupunkia kokonaan. Aukkokohtia piti puolustaa taistelemalla. Myös muureille tarvittiin ampujia. Muuten mahdollisesti tikkaita mukanaan tuoneet viholliset saattaisivat päästä ylittämään muurin.
Anna puolusti keskimuuria monien muiden kanssa. He alkoivat ampua hyökkääjiä heti näiden päästyä kantaman sisään. Hyökkääjät harvenivat, mutta heitä oli paljon ja taistelu muurilta oli hidasta. Anna keskittyi täysin lataamaan joustaan uudestaan ja uudestaan.
Mutta silloin hän näki tytön. Tämä oli myös muurilla ja ampui minkä ehti. Mustat hiukset hulmusivat aron yötuulessa. Hänen kasvoillaan oli peräänantamaton ilme. Anna kulki tytön luo. Hänestä tuntui, että tyttö voisi hävitä milloin tahansa. Anna ei ehkä koskaan enää löytäisi tyttöä, ellei hän menisi nyt tytön luokse.
Tytön luona Anna kysyi tytön nimeä. Tyttö sanoi olevansa Enna. Anna kertoi odottaneensa tyttöä kauan. Tyttökin sanoi odottaneensa, muttei tiennyt, ketä. Anna kertoi nimensä.
Silloin kaupungista kantautui huutoja. Viholliset olivat tunkeutuneet jostain sisään. Muurin alla olevat viholliset luovuttivat muurin lähestymisestä. Niinpä taisteluvoimia tarvittiin muualla. Enna hypähti muurilta ja lähti juoksemaan kaupunkiin. Anna yritti seurata häntä, mutta joutui taisteluun keskellä katua ja päätyi eri suuntaan.
Taistelu ei näyttänyt hyvältä. Kaupungista yhä suurempi osa alkoi olla tulen vallassa. Anna yritti löytää Ennaa tai pakoreittiä. Lopulta hän törmäsi kujalla hevoseen, ehkä kuolleelta raakalaiselta jääneeseen. Hän hyppäsi hevosen selkään ja hoputti sen täyteen laukkaan.
Kaupungin ulkopuolella hyökkääjät huomasivat helposti pakenevan sotilaan. Muutama lähti perään, ilmeisesti pikemminkin hupi- kuin hyötymielessä. Annan hevonen sai laukata niin lujaa kuin kavioista lähti. Anna pakeni epätoivon vimmalla. Hänen takaa-ajajansa nauroivat ja yrittivät laukata saalistaan kiinni. Mutta loppujen lopuksi vaikutti siltä, että Annalla oli nopeampi hevonen kuin takaa-ajajilla.
Anna ei tuntenut maastoa, ja ennen pitkää melko leveä joki katkaisi hänen reittinsä. Hän kirosi ja mietti, miten jatkaisi. Takaa-ajajat lähestyivät ja Anna päätti kahlata yli. Hän usutti hevosen virtaan, joka oli vuolas kuin mikä. Virta lähti viemään ratsua ja ratsastajaa. Takaa-ajajat yrittivät osua Annaan kivillä. Anna sukelsi veden sisään.
Kylmä, kirkas vesi ympäröi Annan joka puolelta. Anna pyörähti ympäri ja kietoi kätensä polviensa ympäri. Hänen vaatteensa vaihtuivat vedeksi ja alkoivat kimaltaa kuin kristalli. Veden pohjassa oli linna, jonne Anna ui sisään. Se oli hänen uusi kotinsa.
Enna jäi kaupunkiin, kun kaupunki valloitettiin. Hän kuului pieneen ryhmään, joita ei voitettu taistelemalla. Ennan ryhmä suostui lopettamaan vastarinnan sillä ehdolla, että saisi pitää vapautensa ja varusteensa. Hyökkääjät asettivat ehdon, että näiden olisi tultava mukana pohjoiseen, jotteivät Enna ja muut liittyisi takaisin valtakunnan armeijaan. Tällainen oli sopimus. Enna ja muut palasivat raakalaisten mukana pohjoiseen, mutta olivat näiden kanssa periaatteessa tasavertaisia.
Enna muisti komean miehen, joka oli yllättäen puhunut hänelle muurin harjalla. Hän kyseli ihmisiltä, oliko kukaan nähnyt Annaa. Useimmat eivät osanneet arvata, kenestä hän puhui. Mutta jotkut olivat nähneet Annan pakenevan muutamat miehet kannoillaan. Vaikka ei voitu olla varmoja, että kyse oli samasta miehestä, Enna arveli niin. Mutta sen paremmin Annan kuin takaa-ajajien kohtalosta ei ollut tietoa.
Enna matkusti kauas pohjoiseen ja hankki toimeentulonsa huoltamalla aseita. Matkan varrella hän oppi raakalaisten kieltä. Nämä olivat kiinnostuneita Ennan kadonneesta miehestä. He neuvoivat Ennaa menemään näkijän puheille suuressa kaupungissa. Ennen pitkää tultiinkin perille. Enna etsi näkijän, maksoi pienellä korulla ja esitti hänelle kysymyksensä.
Näkijän huone oli pimeä, mutta se tuli vielä pimeämmäksi, kun hän aloitti loitsunsa. Valot ja varjot tanssivat seinällä. Enna näki miehen hahmon häilähtävän siellä täällä. Silloin hän vasta tajusi, kuinka tärkeäksi Anna oli hänelle tullut. Jo pieni tuttuus, jonka varjo toi, kiihotti Ennaa.
Näkijä kertoi Ennalle, että Anna oli muuttunut vedeksi ja palaisi takaisin vasta sadan vuoden kuluttua. Enna kauhistui, sillä hän ehtisi kuolla siinä ajassa. Mutta sitten hän keksi ajatuksen.
Näkijän luota palattuaan Enna lähti pois kaupungista ja kulkeutui metsään. Siellä hän etsi suoalueen, jossa kasvoi kupuiskasveja. Hän kulki yhden viereen, väänsi sen kuvun auki varovasti ja meni kukkaan seisomaan. Sitten hän lausui sanan ja kasvi ja tyttö sulautuivat yhdeksi koteloksi.
Vähän alle sadan vuoden kuluttua Anna heräsi rannalla. Aika vedessä oli hänelle kuin unta. Silti hänen sormiensa päät kimalsivat kuin vesi, kun aurinko osui niihin. Samoin hänen kättensä liikkeessä oli kosken kohina ja hiuksissaan veden viileys. Kuin uudestisyntyneenä Anna lähti kävelemään rannalla.
Kaikki, jotka Annan olivat tunteneet, olivat aikaa sitten kuolleet. Paitsi se yksi. Suuri sota oli myös ohi. Kansat olivat nykyään rauhanomaisesti tekemisissä. Tietysti kyräilyä oli suuntaan ja toiseen. Anna kulki ympäri maata, ja mihin vain hän tulikin, siellä ihmiset tulivat iloisiksi ja heidän mielensä kevenivät. Anna itse tunsi, että hänen rakkautensa odotti häntä. Mutta missä?
Anna kulki pitkin ja poikin. Hän oppi uudet tarinat ja muistutti ihmisten mieleen vanhat. Ja hän kyseli myös. Pohjoisen ihmiset sanoivat, että hän oli tullut vedestä ja että vedeltä pitäisi kysyä neuvoa. Ja eräänä yönä Anna tuli takaisin pieneen metsäänsä.
Anna kulki polun ja teki haavan sormeensa. Sormen päästä alkoi tihkua valoa. Valo heijastui lammen pinnasta. Pinta väreili, ja sen alla alkoi kajastaa hohde. Sieltä nousi pintaa kohden jotain. Se oli pieni tyttö, nuorempi kuin Enna silloin, kun he kohtasivat ensimmäisen kerran. Tällä tytöllä oli hyvin pienet rinnat, kuulakas iho, eikä vaatteita ollenkaan.
Tyttö nousi kuin tyttölapseksi muuttunut kuu vedestä. Hän suoristi itsensä ja hänen käsistään lennähti tähtiä. Annan kädestä levinnyt valo ja tytön käsistä leviävä valo sekoittuivat ilmassa pyörteisiksi raidoiksi. Ne menivät kuin tuulen pyörteet kohti taivaanrantaa. Tyttö seurasi niitä, ja Anna nousi ilmaan ja seurasi tyttöä.
He lensivät kauan, kauan. Anna pelkäsi, että Enna oli liian kaukana. Ehkä hän ei ehtisi yön aikana löytää tätä. Mutta juuri sarastuksen tullessa, juuri aamun koittaessa, tultiin perille. Tähtivana päättyi tiheän metsän autereeseen. Hän laskeutui maahan ja kulki metsään jalkaisin.
Metsän siimeksessä, kupuiskasvien keskellä, hän näki valtavan kotelon. Hän kosketti koteloa ja se alkoi sulaa. Keskeltä nousi tyttö, alaston hänkin, rinnat pyöreät, pakarat pehmeät, hiukset sinertävät ja pitkät, iho hohtava ja väreilevä. Selässä olivat ohuet ja kapeat siivet. Mutta kun Enna avasi silmänsä ja levitti siipensä, ne ulottuivat metsän reunasta toiseen. Anna kosketti naistaan, ja he laskeutuivat sylikkäin sammalelle. Mitä kauemmin he lempivät, sen vähemmän he koskivat maahan.
Anna ja Enna jättivät siemenensä koteloon kehittymään. Sitten he muuttivat vielä kauemmas pohjoiseen, jossa heistä kerrotaan toisia tarinoita.