(nettipäiväkirja 28.07.2014) Joskus on aavemaista, kuinka samanlainen on (stereotyyppisten) tietokonepelien (kliseinen) arvomaailma ja keskiajalta renessanssiin vallinnut ritarin moraalikoodi. Pitäisi selittää kunnolla, mutta lyhyesti sanottuna kyse on itsekunnioituksen rakentumisesta tietynlaisen, kanssaihmiset kategorisoivan moraaliteorian varaan: "viattomien puolella, vihollisia vastaan".
Yhteistä on tietysti myös se, että näistä enemmän tai vähemmän näennäisistä ideaaleista huolimatta suurin osa ympäristöstä on sekä peleissä että ritareilla lähinnä tyrkittäviä statisteja: "naisiin" kohdistuvat säännökset eivät koske maalaistyttöjä, eivätkä "kanssaihmisiin" kohdistuvat säännökset satunnaisia vastaantulijoita. Ritarille ja pelaajalle maailma on leikkikenttä, jossa tavoitellaan pisteitä verrattain simplistisessä "hyvyyspelissä".
Se, mikä on mielenkiintoista ritarien moraalikoodissa mutta ei tietokonepeleissä, on ristiriita "oikean käytöksen" ja todellisen pärjäämisen välillä. Ritari on hyvinkin saattanut saada kunnioitusta järjettömästä periaatteellisuudesta (periksi ei anneta, en pysähdy ennen kuin sota on voitettu, lupaukset on pidettävä vaikka siitä olisi vain haittaa kaikille) mutta tiukan paikan tullen järjetöntä moraalikoodia kirjaimellisesti (tai muuten vain lyhytnäköisesti) noudattava ritari on usein lakannut olemasta ritari ollenkaan, tai siis hengissä. Aina todellista valintaa ei tosin ole ollut, koska (samaan tapaan kuin kaukoidän häpeäkulttuureissa) periaatteiden noudattaminen on ollut itsemurha, ja noudattamattomuus - sosiaalinen itsemurha.