Pride-kulkueesta tuli mieleen... siellä olisi ollut taas tarjolla paljon ryhmiä, joiden jäseniksi voisi tunnustautua: biseksuaalit, polyamoristit, roolipelaajat, liberalistit, vihreä ja piraattipuolue, sukupuoleltaan määrittämättömät, kivusta kiihottuvat, alistavasta suhteesta pitävät... isoista ikäeroista tykkäävät eivät tosin taida järjestäytyä, nuoret eivät siksi, ettei ole tarvetta, vanhat siksi, etteivät kehtaa.
Joka tapauksessa tässä olisi ollut tarjolla monta lippua, joiden alla voi kulkea, ja kuitenkin tuntuu epäluontevalta mennä näihin porukoihin, lähinnä kahdesta syystä. Ensinnäkin tuntuu siltä, että pitäisi viettää kyseisten yhteisöjen kanssa enemmän aikaa, jotta edes voisi katsoa edustavansa niiden järjestynyttä puolta (ja olisi enemmän tuttujakin niistä). Toisekseen monet näissä porukoissa hengaavat ihmiset ovat tavalla tai toisella epäilyttäviä tai epämiellyttäviä minun kannaltani, enkä haluaisi marssia heidän rinnallaan, ennen kuin olen puhunut heidän kanssaan kunnolla - mutta siihenhän ei ole aikaa.
Joskus minulle oli itsestään selvä (ulkoa opittu) ajatus, että ihmiset etsiytyvät taustaryhmiin tarvitessaan tukea ja karisevat niistä tullessaan itsenäisemmiksi. Eräällä protuleirillä huomasin sitten ensimmäisen kerran, että reippaasti väriä tunnustavat olivat kaikkein itsenäisimmät leiriläisistä: muut eivät olleet sitoutumattomia kypsyyttään tai itsenäisyyttään, vaan siksi, etteivät uskaltaneet ottaa mitään kantaa (edes joukon tukemina) eivätkä osanneet tehdä niitä kompromisseja, joita tarvitaan yhteisön luomiseen. Kun katselen nuorten järjestäytymistä ja oman sukupolveni kiireitä, olen yhä enemmän sillä kannalla, että tämä joukkoihin kuulumattomuus johtuu kaikilla lähinnä ajan puutteesta. Se, ettei "halua" tai "tarvitse" enää kuulua ryhmiin, on itse asiassa selittelyä sille, että on myynyt elämänsä pienemmille asioille.
Pitäisikö tosiaan hyväksyä se, ettei enää ehdi järjestäytyä? Ja kuitenkin ihmisistä elämään tulee into, hauskuus ja uuden oppiminen.