Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Kerran eräs kuusivuotias tyttö päätti lähteä omin päin laskemaan mäkeä, koska edellisen päivän hurja lumimyräkkä oli kääntynyt rauhalliseksi pakkaseksi ja todennäköisesti mäessä olisi lapsia melkoinen liuta. Tie mäelle kulki metsän poikki, ja metsässä asui kolme vaarallista mörköä. Tyttö oli kuullut niistä, muttei pitänyt niitä kovin kummoisena ongelmana. Hän oli kulkenut metsässä vanhempiensa kanssa aiemminkin eikä möröistä ollut ollut haittaa -- ne olivat vain joskus kurkistaneet kivien takaa.
Reitti metsän läpi oli melko monimutkainen, mutta tyttö muisti sen kyllä. Ensin oli mentävä läpi kivikkoisen jyrkkäseinäisen laakson, joka näytti siltä, kuin jättiläiset olisivat rikkoneet sen reunoilla olevia kallioita ja sirotelleet murskan laakson pohjalle. Laaksossa ei kasvanut juuri mitään pensaiden ja heinän lisäksi. Laaksosta pääsi pois kapeaa, kallioiden välissä kulkevaa polkua; sen toisessa päässä oli kallioinen mäntymetsä, josta laskeuduttiin alavampaan sekametsään, jossa erikoisuutena kasvoi poikkeuksellisen paljon tammia.
Jo kivilaaksossa tyttö törmäsi ensimmäiseen mörköön. Se oli pelon mörkö, ja se seisoi rosoreunaisia hampaita muistuttavien kivenmurikoiden keskellä. Se irvisteli, heilutteli kauheita käsiään ja mölisi jotain, mistä tyttö ei saanut selvää, mutta josta erottui joitain mainintoja "tappamisesta", "raatelemisesta" ja "kuun valossa valkenevista luista". Tyttö ei halunnut olla pelon mörön kanssa missään tekemisissä, ja hän lähti juoksuun. Mutta siitä mörkö vain innostui ja lähtikin seuraamaan tyttöä, juoksemaan hänen perässään ja mölisemään aina vain lujempaa, niin että tytöstä alkoi kuulostaa, kuin mörkö olisi vain parin askeleen päässä. Mutta tyttö ei ollut mikään pelkuri, ja sopivan lumikokkareen huomatessaan hän nosti sen käteensä, viskasi sen huolellisesti kohden mörköä ja huusi: "Minä en sinua pelkää!" Kokkare osui mörköä suoraan päähän (kops) ja mörkö kaatui maahan silmät spiraaleina.
Kallioiden välisessä solassa tyttö oli jonkin verran huolissaan ja katseli varuillaan ylöspäin, mutta mitään uhkaavaa ei näkynyt ja tyttö pääsikin mäntymetsään ongelmitta. Mäntymetsässä tyttö kulki jo vähän vauhdikkaammin ja luotti siihen, että pääsisi kyllä karkuun, jos ongelmia tulisi.
Mäntymetsässä asui välinpitämättömyyden mörkö. Se ei missään nimessä aikonut yrittääkään pelotella tyttöä eikä tehdä häneen vaikutusta. Olihan kyseessä mörön oma metsä eikä mörön tarvinnut puolustaa siellä olemistaan; se oli hänen perusoikeutensa. Mutta mörköä kuitenkin harmittivat sen verran ihmiset, jotka kulkivat sen metsän läpi, että se päätti mennä näpäyttämään tyttöä.
Mörkö asettui puun taakse, ja jonkin ajan kuluttua tyttö tuli reipasta vauhtia kävellen puun ohi. Tyttö melkein törmäsi mörköön ennen kuin näki sen, ja hätkähti aika lailla huomatessaan mörön pitkän, värittömän hahmon. Mutta tämä mörkö ei hyökännytkään kimppuun. Hän vähätteli tyttöä ja tämän taitoja, sanoi että tyttö oli menossa aivan väärään suuntaan eikä häntä sitä paitsi kukaan mäenlaskuun kaipaisi, että oikeasti kukaan ei pitänyt tytöstä ja että tytön olisi oikeastaan paras vaipua maanrakoon mutta hän voisi palata kotiinsakin jos ei parempaa keksisi. Tyttö kuunteli tätä soopaa jonkin aikaa, mutta pian häntä alkoi suututtaa. Hän huusi mörölle: "Ehkei kukaan välitä minusta, mutta minä ainakin välitän monista!" Ja sitten hän jatkoi matkaansa välinpitämättömyyden mörön mutinoista piittaamatta.
Mutta lehtimetsän mörkö oli kaikkein vaarallisin. Se ei pitänyt vain metsää omanaan, vaan koko maailmaa, ja sen mielestä mikään ei voinut olla hyvin, ellei se ollut juuri hänen haluamallaan tavalla. Sitä kutsuttiin rakkauden möröksi, joskin "huolehtimisen mörkö" olisi varmaankin sopinut sille paremmin.
Tyttö oli välinpitämättömyyden mörön jälkeen päättänyt olla enää kiinnittämättä mitään huomiota mihinkään mörköihin. Hän kiirehti askeleitaan ja halusi päästä mäkeen niin nopeasti kuin mahdollista. Mutta rakkauden mörkö odottikin häntä avosylin eikä päästänyt häntä etenemään. Mihin tahansa tyttö kävelikin, juoksi rakkauden mörkö sinne häntä vastaan, ja tie oli taas tukossa. Lopulta tytön oli alettava puhua mörön kanssa.
Mörkö selitti, kuinka se oli huolissaan tytöstä, kuinka kohta oli tulossa pimeä, ja kuinka tytön pitäisi palata kotiinsa, jossa vanhemmat pitäisivät hänestä hyvää huolta. Lisäksi se sanoi, että vanhemmat olivat varmasti huolissaan ja että tyttö oli tehnyt pahasti, kun oli noin vain lähtenyt kotoa eikä ollut varoittanut mitään. Ylipäänsä rakkauden mörön mielestä pienten tyttöjen ei sopinut laskea mäkeä, sillä se oli liian vaarallista ja rinteessä saattaisi olla ilkeitä poikia, jotka kiusaisivat tyttöä. Hän kertoi tarinoita typeristä, huimapäisistä lapsista, jotka olivat laskeneet mäkeä hurjan lujaa, törmänneet johonkin ja päätyneet sairaalaan. Ja vaikka tyttö olisi yrittänyt sanoa jotain vastaan ja mennä eteenpäin, rakkauden mörkö ei lakannut puhumasta hetkeksikään eikä väistynyt. Ja kuunneltuaan tarpeeksi mörön selityksiä tyttöäkin alkoi epäilyttää, oliko hän sittenkään tehnyt viisaasti lähtiessään liikkeelle. Ja niin hän kääntyi takaisin.
Mutta takaisinmenomatkalla häntä alkoi harmittaa yhä enemmän. Välinpitämättömyyden mörkö ilkkui häntä ja sanoi: "Siinäs näit, ei sinua kukaan siellä rinteessä kaipaa." Ja tyttöä alkoi huolestuttaa sekin, olisiko pelon mörkö herännyt ja missä se ehkä vaanisi.
Sitten tytöstä alkoi tuntua, että pelon mörkö oli kuitenkin loppujen lopuksi reiluin möröistä. Ehkei sitä olisi pitänyt taltuttaa niin nopeasti. Ehkä olisi ollut hyvä ottaa siitä ensin paremmin selvää. Ja loppujen lopuksi mörkö tuskin asui rosokivisellä alueellaan vapaaehtoisesti; ehkei sillä ollut mitään paikkaa, minne mennä? Näitä miettiessään tyttö saapui kivilaaksoon ja näki pelon mörön saman tien. Se seisoi läheisellä kallionkielekkeellä ja katsoi kaukaisuuteen. Tyttö oli varma, että se oli vaarallinen, mutta ei se onnelliselta näyttänyt.
Silloin mörkö kääntyi ja näki tytön. Se karjahti ja lähti juoksemaan tyttöä kohden. Mutta nyt tytöllä olikin suunnitelma. Tyttö juoksi solan läpi mörkö kintereillään, ja samalla kun hän juoksi, hän kertoi, kuka oli, mihin oli päättänyt tänään lähteä ja keihin kaikkiin oli törmännyt. Mörkö ei lakannut juoksemasta, mutta karjunta loppui: mörköä selvästi kiinnosti tytön selitykset. He pääsivät mäntymetsästä ongelmitta läpi, koska välinpitämättömyyden mörkö oli ilmeisesti mennyt piiloon. Ja lehtimetsässä väistämättä, sen tyttö tiesi, he kohtaisivat rakkauden mörön.
Rakkauden mörkö ei ilmeisesti arvannut, keitä se olisi kohtaamassa. Se seisoi metsässään sama kärsivällisen-ylemmyydentuntoinen ilme kasvoillaan kuin aina, ja vieraiden lähestyessä se alkoi taas puhua. Mutta tällä kertaa vastassa ei ollutkaan vain pieni tyttö, vaan myös itse pelko. Pelon mörkö karkasi rakkauden mörön kimppuun hirveästi karjahtaen, eikä rakkauden möröstä jäänyt jäljelle muuta kuin riekaleita. Rakkauden mörön revittyään pelon mörkö rauhoittui silmin nähden eikä näyttänyt enää niin vaaralliselta kuin aikaisemmin.
Tyttö ja mörkö tulivat mäelle kävellen. Siellä oli tosiaan melkoinen liuta lapsia -- kaikki eivät olleet tulleet sinne metsän kautta. Ja jos tyttö olikin arvannut, kuinka kivaa mäessä olisi, hän ei olisi osannut kuvitellakaan, kuinka hauskaa oli, kun mukana oli mörkö, jonka lämpimässä sylissä sai laskea ja jonka turkki luisti pinnasta jäätyneessä rinteessä paremmin kuin yksikään pulkka tai kelkka. Ja tietysti muut lapset olivat möröstä hyvin uteliaita.
Niin he laskivat, minkä lienevät laskeneet, aina pimeän tuloon saakka. Silloin tyttö meni yöksi yhdelle uusista kavereistaan, soitti vanhemmilleen ilmoittaakseen asiasta, ja sai mansikoita iltapalaksi. Toivottakaamme hänelle hyvää yötä, ja samoin pelon mörölle, joka meni vintille nukkumaan. Välinpitämättömyyden mörölle toivottakaamme suopeaa mieltä ja edes joskus iloa elämään.