(nettipäiväkirja 31.10.2014) Toinen asia, mistä minun piti kirjoittaa, on jyrkkä kontrasti yksityisten ja valtion rakennusten välillä. Suomessakin on tainnut olla vielä 50-luvulla niin, että ihmisten omat talot ovat olleet aikamoisia hökkeleitä ja vaatteet rääsyjä verrattuna esimerkiksi armeijan hyväkuntoisiin, yhtenäisiin parakkeihin ja varusteisiin.
Kun kalastajakylää lähestyy, harmaanruskeiden mökkien ja sekalaisen väristen talojen seasta erottuu kaksi selkeästi erilaista rakennusta: yleisten lauttojen laituri, jonka katto on kauttaaltaan kirkkaan sininen, ja koulurakennus, jonka ylimmän punaisen harjakaton harjalla kimmeltää auringossa kultainen pallo. Se näkyy kauas ja kuuluttaa kaikille: täällä on valtion koulu. Koulu-univormut ja satamavirkailijoiden asusteet ovat hyväkuntoisia ja selkeän värisiä verrattuna ihmisten omiin, sekalaisiin vaatteisiin.
Ihmiset valittavat siitä, ettei valtio panosta juuri heidän alueeseensa tarpeeksi: "Me maksamme veroja, miksei teitä korjata?" Valtion rooli onkin osittain keskittää pääomia: sijoitetaan ensin paljon yhteen alueeseen, ehkä se alkaa tuottaa turismin tai muun muodossa ja kakkua riittää muillekin jaettavaksi.
Minun on helppoa kuvitella, kuinka diktatuurikin voi näyttää hyvältä tällaisessa maassa. On helpottavaa, kun kaikessa satunnaisuudessa on jokin järjestys. Diktaattorit usein myös häivyttävät etnisten, uskonnollisten ja kieliryhmien välisiä ristiriitoja yleisen kansallistunteen tieltä - vaikken kyllä tiedä, oliko Suharton hallinto tällainen. Mikä oikeastaan edes yhdistää Indonesian kansoja, muu kuin yhteinen siirtomaavaltamenneisyys, ja pakolla käyttöön otettu yhteinen kieli? Ja sitten, tietenkin, koulujen pagodikatot, joiden huipulla kimaltaa kultainen pallo.