Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Selitä tässä, mitä Pinkeli tarkoittaa.
Lumi oli jo tullut. Pieni enkeli leijui maan yllä. Tässä tarinassa kutsumme pientä enkeliä lyhenteellä "pinkeli". Pinkeli ei tiennyt, mistä se oli tullut. Se ihmetteli ympäristöään. Maa oli kevyen lumiharson peitossa. Pakkanen oli kovettanut pinnan. Aurinko oli laskemassa.
Lumessa oli jälkiä. Pinkeli katseli niitä. Maahan oli painunut joitain raskaiden saappaiden ja autonrenkaiden jälkiä. Autonrenkaasta käytämme vastaavasti lyhennettä "angas". Saappaat ja ankaat olivat painaneet jälkensä, kun maa oli ollut vielä sula. Nyt ne olisivat siinä ehkä koko talven. Lumessa ei ollut saappaiden eikä ankaiden jälkiä. Siinä risteilivät vain muutamat eläinten jäljet.
Pinkeliä häiritsi, että maa oli liian suuri ja rajaton. Ei ollut mitään järkevää suuntaa, minne mennä. Eikä voinut kaivautua mukavasti maahan, sillä se oli liian kova. Tuuli puhalsi pinkeliä. Hän oli niin kevyt, ettei oikein jaksanut panna vastaan. Se ei ollut kova tuuli. Jos olisi myrskynnyt, pinkeli olisi lentänyt kuin höyhen tuulessa.
Pinkeli keksi, että jälkiä seuraamalla voisi päästä johonkin mukavaan paikkaan. Ankaiden jälkiä ei ehkä kannattaisi seurata. Ne voisivat viedä hyvin kauas ja pinkeli ehkä väsyisi. Hän päätti seurata pienenpieniä käpälänjälkiä, jotka ylittivät puronuoman ja jatkoivat suoraan törmän yli jonnekin. Jäljet menivät suunnilleen myötätuuleen. Pinkeli saattoi enimmäkseen vain leijailla tuulen mukana ja silloin tällöin kääntää vähän suuntaa.
Pinkeliä kylmäsi. Toisaalta hän oli kylmyys. Hän leijui ilmassa ja kaikki hänen allaan tuli huurteisemmaksi, routaisemmaksi, kohmeisemmaksi. Aurinko alkoi olla lähellä taivaanrantaa ja pinkeli tunsi kasvavansa. Hänen kätensä ja jalkansa tulivat jotenkin ulottuvaisemmiksi. Ne ulottuivat jokaiseen pieneen kuoppaan, jokaiseen varjoon, johon aurinko ei enää yltänyt. Pinkelillä oli ohut valkoinen harsomekko, mutta ei mitään muita vaatteita. Hän tunsi kylmän ilman vatsallaan ja reisillään, mutta se ei haitannut. Se tuntui vain autiolta.
Pinkelin seuraamat jäljet päättyivät. Ensin hän ei oikein nähnyt, mihin ne loppuivat. Näytti vain siltä, kuin jäljet eivät veisi enää mihinkään tietyn puun jälkeen. Pinkeli oli jo ajelehtinut tuulen mukana puun ohi. Hän joutui pinnistelemään palatakseen puulle. Pinkeli laskeutui maahan. Hän kumartui katsomaan maata tarkemmin ja tunsi kylmän tuulen puhaltavan takaapäin pakaroilleen. Hän näki puun juurella kolon, joka sukelsi maan alle juuren kohdalla. Pinkeli konttasi sisään ja kylmä tuuli auttoi työntämällä häntä syvemmälle.
Sisällä oli yllättäen lämmintä. Pinkeli tunsi taas kutistuvansa. Hän meni syvemmälle koloon, josta näkyi punaista hohdetta. Koloa valaisi pieni tuli, joka paloi yhdessä kolon nurkassa. Savu ei tullut sisälle, joten tulella täytyi olla pieni tulisija. Tulen valo oli kirkas. Kolossa ei näkynyt muuta. Pinkeli ryömi kolon korkeimpaan kohtaan. Siinä mahtui juuri ja juuri istumaan, ei ihan suorassa, mutta kuitenkin. Silloin ympäriltä alkoi kuulua ääniä.
Puhujat olivat kolon reunoilla syvennyksissä. Koska tulen valo ei osunut heihin, heitä ei voinut nähdä. He olivat ilmeisesti menneet piiloon, kun näkivät pinkelin tulevan. Nyt he puhuivat siitä, mikä sisään oli tullut. Kukaan ei ollut nähnyt aiemmin pinkeliä. Yksi huomautti, että tulija oli kaunis. Toinen sanoi, että tulija oli jonkinlainen maaeläin, koska sillä oli neljä jalkaa. Ensimmäinen vastasi, että tulijalla oli varmasti kylmä, koska se oli kontannut pakkasesta sisään. Pinkelistä huokui nytkin kylmää.
Kaksi ääntä jatkoi vielä jutteluaan. He olivat juuri päätyneet siihen, että tulija oli jonkinlainen hyvin pieni peura, kun kolmas ääni kysyi, mitä tulijalle tehtäisiin. Toinen puhuja sanoi, että koloon mahtui varmasti yksi lisää ja että oikeastaan seuraa kaivattiinkin. Ensimmäinen lisäsi, että tulijalle pitäisi antaa viltti, jotta se saisi pikku hiljaa lämmitellyksi. Kolmas urahti myöntävästi. Puhujat astuivat esiin.
Ensimmäisenä puhunut oli piisami. Se näytti pieneltä ja hermostuneelta. Sen käpälät väpättivät vähäsen, kun se puhui. Se näytti siltä, ettei se oikein uskaltanut lähestyä pinkeliä. Se näytti kaipaavan ja pelkäävän yhtaikaa. Se viittoi toiselle, joka meni jonnekin nurkkaan hakemaan vilttiä. Tämä toinen oli pieni ukkeli. Hän oli ruma ja ikivanhan näköinen. Hänen kurttunsa kuitenkin näyttivät siltä, että hän oli enimmäkseen hymyillyt elämänsä aikana. Hän tuijotti pinkeliä pienillä, vähän hehkuvilla silmillä. Näki, että hän oli tottunut arvioimaan asioita. Ukkeli pelotti vähän pinkeliä, mutta hän myös tunsi kaipaavansa jotain ukkelilta.
Kolmas, joka ei ollut vielä paljon puhunut, oli jänis. Se makasi vatsallaan ja näytti välinpitämättömältä, kun ukkeli puuhasteli nurkassa. Se oli reilusti pinkeliä isompi, mutta näytti niin rauhalliselta, että pinkeli rauhoittui itsekin. Ukkeli tuli viltin kanssa ja asetti sen pinkelin harteille. Laskiessaan vilttiä ukkeli kosketti pinkelin olkaa, mutta veti kätensä yllättyneenä pois. Piisamille hän sanoi, että tulija oli viileän tuntuinen.
Pinkelistä tuntui, että jos hän haluaisi, hän voisi tulla paljon kylmemmäksi, puhaltaa tulen sammuksiin ja jäädyttää toiset. Mutta sitten hänen pitäisi taas aloittaa etsintä. Mieluummin hän katsoisi, mitä he tekisivät, miten puhuisivat, mitä haluaisivat. Aikaa oli yllin kyllin. Sitä paitsi pinkeli ei itsekään tiennyt, mitä halusi.
Ukkeli oli puhunut jäniksen kanssa jotain. Se oli mennyt pinkeliltä ohi, kun hän oli miettinyt muita asioita. Nyt ukkeli puuhasi tulen luona. Pinkeli huomasi vasta, että siellä oli keitto tulella. Piisami katseli yhä pinkeliä epävarmana. Pinkeli viittoi sitä tulemaan lähemmäs, koska se oli ainoa, joka näytti kaipaavan rohkaisua. Piisami tuli lähemmäs ja alkoi kertoa talvivarastoistaan: kuinka paljon mitäkin ruokaa oli missäkin. Pinkeli hymyili ja tunsi olevansa tärkeä toiselle. Sitten piisami selitti, kuinka ankaat olivat rikkoneet sen oman kolon ja kuinka se oli tullut tänne jäniksen luokse asumaan.
Koskettuaan pinkeliin ukkeli oli ollut ensin varovainen, mutta puhuttuaan jäniksen kanssa se näytti rentoutuneen. Se toi pinkelille keittoa. Keittokulhoa antaessa heidän kätensä koskivat taas. Tällä kertaa ukkeli ei hätkähtänyt vaan katsoi kiinnostuneena. Hän kysyi pinkeliltä, saisiko kokeilla tämän ihoa. Tämä nyökytti hymyillen. Ukkeli kokeili pinkelin poskea ja niskaa. Sitten hän kaivoi pinkelin varpaat esiin viltin alta ja kokeili niitä. Kun kaikki tuntui kylmältä, hän totesi toisille, ettei pinkeli voinut olla tavallinen eläin.
Pinkelistä muuten oli helppoa ymmärtää mitä toiset sanoivat, mutta hänen oli itsensä vaikea sanoa mitään. Hänellä oli tunne, että hän tiesi kyllä sanat, mutta niiden sanominen ei vain luonnistunut. Sitä paitsi toiset ymmärsivät selvästi muutenkin, mitä hän tarkoitti. He olivat hyviä puhumaan itsestään. Pinkelin tarvitsi vain kuunnella. Ukkeli selitti, miten paljon puuhaa metsässä oli tähän aikaan vuodesta. Piisami myötäili ukkelin sanoja. Pinkeli istui viltin sisällä. Kolo alkoi lämmetä.
Ennen nukkumaanmenoa jäniskin ehti puhua vähän pinkelille. Se mainitsi, että kolo oli sen äidin kaivama. Se oli kuulema hyvästä suvusta. Sen isä oli ollut erittäin vahva ja sen äiti oli saanut ainakin tuhat poikasta. Näin jänis sanoi, kun kukaan muu ei puhunut. Enimmäkseen se vain möllötti sopivan matkan päässä tulesta.
Ulkona oli jo aivan pimeää. Piisami lisäytti tuleen vielä pari puuta. Kaikki ottivat viltit ympärilleen. Oli iltasadun aika. Tänä iltana oli jäniksen vuoro kertoa satua. Se kertoi tuulisesta paikasta, jossa se oli ollut, ja jossa se oli nähnyt karhun. Muut kuuntelivat hiljaisina. Pinkeliin suhtauduttiin jo luontevasti. Sillä oli oma kohtansa kolossa, korkein kohta, sillä sen oli kaikkein vaikeinta olla kontillaan. Muut olivat panneet merkille pinkelin hiljaisuuden, mutteivät osanneet udella tavalla, johon pinkeli olisi osannut vastata.
Lopetettuaan satunsa jänis kysyi pinkeliltä ystävällisesti, haluaisiko tämä tulla hänen viereensä nukkumaan. Pinkeli hymyili kauniisti. Hän asettui viltteineen jäniksen viereen. Jänis olisi varmaan ollut mieluusti lähempänäkin, mutta pinkeli asettui nukkumaan jäniksen kylkeä vasten oman vilttinsä sisällä.
Yöllä pinkeli tunsi jonkun siirtävän vilttiään. Liikkeiden äkkinäisyydestä pinkeli arvasi, että se oli piisami. Piisami ryömi pinkelin viltin sisään jalkopäästä. Unisena ja hyväntuulisena pinkeli laski kätensä ja veti piisamia ylöspäin. Sen turkki tuntui hyvältä ja pinkeli tunsi pienenevänsä entisestään. Piisami kuiskasi jotain. Pinkeli ei saanut siitä selvää. Sitten piisami asettui hänen viereensä. He nukahtivat sylikkäin, vaikka piisami ei selvästikään ollut tottunut pinkelin kylmään kosketukseen. Vielä myöhemmin yöllä pinkeli tunsi piisamin ryömivän taas pois. Sillä oli ilmeisesti liian kylmä.
Niin päivät alkoivat kulua. Pinkeli oli oudossa asemassa. Toiset kaipasivat hänen yhteyttään. Hän pystyi olemaan heidän kanssaan ja antamaan heille huomiota. Toisaalta läheisyyttä toisten oli vaikea ottaa vastaan häneltä. Piisamille tuli kylmä, jos he olivat vastakkain, ja jäniksen piti vaihtaa kohtaa, jossa pinkeli oli. Sen sijaan ukkeli pystyi olemaan pinkelin kanssa koko yön, jos käpristyi tarpeeksi tiukalle sykkyrälle.
Ukkeli tuli ensimmäistä kertaa pinkelin syliin kolmantena yönä. Piisami oli vähän aikaisemmin ryöminyt oman vilttinsä sisään. Pinkeli otti vastaan yksinäisen rauhallisuuden, kunnes tunsi lämmintä jaloissaan. Ukkelin sisällä oli selvästi jotain sammumatonta. Hänen ihonsa oli kuumempi koskea kuin muilla. Ukkeli tuli pinkelin harsomekon sisälle ja painoi päänsä hänen rintojensa väliin. Pinkelillä oli hyvin pienet, mutta kuitenkin erottuvat rinnat. Ukkeli kiehnäsi ja etsi itselleen mukavan asennon. Hänen nukkuessaan hänen silmänsä olivat vähän raollaan, niin että oli vaikeaa olla ihan varma, nukkuiko hän. Hän piti pientä tuhinaa. Hän ei tullut läheskään joka yö pinkelin viereen. Aina tullessaan hän kiemurteli mekon sisään ja asettui rintojen väliin.
Pinkeli oli näille kumppaneille sekä toveri että nainen, vaikka hän sopi molempiin rooleihin vähän huonosti. Toveriksi hän puhui kovin vähän. Mutta tietysti kaunis hymy ja äännähdykset auttavat pitkälle. Ajan myötä ja luottamuksen kasvaessa pinkeli oppi myös sanomaan yksinkertaisia asioita. Hän jaksoi kuunnella loputtomasti ja tunsi loppujen lopuksi kunkin ystävistään paremmin kuin nämä toisensa.
Naisen rooli oli hankala tietysti kylmyyden vuoksi. Hän tosin piti kylmyytensä vähäisenä, koska piti toisista. Lisäksi pinkeli oli jotenkin epäsuhtainen pari kaikille. Piisami oli hänelle varsin pieni. Hän piti sen turkin tunnusta, mutta tunsi olevansa liian mahtava piisamille sekä henkisesti että fyysisesti. Hän huomasi, että piisami piti rapsuttamisesta, ja niinpä hän rapsutti ja kutitti piisamia kunnes tämä sai. Silloin, kun pinkelin itsensä teki kovasti mieli, hän antoi piisamin tulla sisäänsäkin.
Ukkeli oli vain vähän pinkeliä pienempi. Pinkeli oli ukkeliin nähden hyvin hento. Ukkelin iho oli joka puolelta parkkiintunut. Hän ei kehdannut kosketella pinkeliä. Joskus pinkeli puristeli ukkelin eri paikkoja ja mietti, mitä kaikkea tämä olikaan ehtinyt tehdä. Ukkeli urahteli aina tyytyväisenä muttei vastannut kosketuksiin.
Jäniksen oli vaikea kohdella pinkeliä hellästi, joten enimmäkseen se antoi pinkelin etsiytyä sopiviin kohtiin lähellään. Joskus se kuitenkin nousi pinkelin päälle, kun sen teki mieli tehdä poikasia. Pinkelin oli vaikea esittää sille kunnolla naarasjänistä, mutta epämiellyttävää se ei ollut. Jäniksen parittelu oli nykivää ja nopeasti ohi. Sille ei ollut väliä, osuiko se johonkin vai ei; naaraan läheisyys riitti. Pinkeli ei pystynyt paljon liikkumaan, kun jänis oli sen päällä, mutta pinkeli oli hentoudestaan huolimatta vahvaa tekoa eikä tuntenut litistyvänsä jäniksen alle.
Vaikka hänen roolinsa kolossa olikin vähän outo, pinkeli nautti kovasti ollessaan muiden seurassa. Hän tunsi olevansa tärkeä ja osa porukkaa. Pinkeli kulutti koko talven kolossa muiden kanssa. Silloin tällöin he kävivät ulkona kävelyretkillä. Piisami keräsi tällöin ruokaa, ukkeli laitteli kaikenlaista kuntoon, ja jänis (joka lähti harvemmin ulos) irrotti hampaillaan kaarnaa ja ylipäänsä vain jaloitteli. Pinkeli auttoi milloin missäkin ja katseli ympärilleen. Hän yritti katsoa maailmaa toisten silmin. Toisille se oli täynnä tuttuja, suojaisia paikkoja, joilla suojauduttiin ulkona olevaa rajattomuutta vastaan. Pinkelille koko maailma oli samaa, suurta aavaa, ja koti vain yksi paikka siinä.
Toiset kyselivät pinkeliltä joskus, mistä tämä oli tullut. Eihän pinkeli itsekään tiennyt. Hän huitaisi epämääräisesti pohjoiseen päin ja kohautti olkapäitään. Toiset olivat iloisia pinkelistään ja vaikka kaikki halusivat olla hänen kanssaan, he osasivat riitelemättä jakaa pinkelin huomion keskenään. Jos kaksi heistä halusi nukkua pinkelin vieressä yhtaikaa, pinkeli oli heidän välissään. Ja jos kaksi halusi puhua pinkelille yhtaikaa, he vuorottelivat.
Mutta ajan myötä tuli kevät, joka muutti maailman. Kylmä rauhallisuus väistyi muutoksen ja kuhinan tieltä. Eräällä ulkokävelyllä pinkeli näki jäiden tippuvan kallioilta. Hän tuli levottomaksi. Jokin muutos oli tulossa hänellekin. Hän ei vielä tiennyt, mikä se oli, eikä se ollut vielä hänessä itsessään. Mutta se oli varmasti tulossa. Ei tarvinnut kuin odottaa.
Purot alkoivat kohista. Ankaiden jäljet sulivat ja uusia ilmaantui. Pinkeli törmäsi kävelyretkellään otukseen. Se oli vähän samannäköinen kuin pinkelikin. Iho oli kuitenkin paljon tummempi. Toinen oli myös selvästi miespuolinen. Vaatteina sillä oli vihreät housut ja vihreä paita. Se juoksi metsän läpi ja taputti käsiään. Pinkeli katsoi puun takaa piilosta. Hänestä tuntui, että toisen luokse pitäisi mennä.
Pinkeli astui esiin piilostaan. Toinen pysähtyi, sitten tuli lähemmäs ja veti pinkeliä kädestä. He tanssivat yhdessä. Pinkeli ei tiennyt, mitä oli tapahtumassa. Hän tiesi, että tuo toinen oli outo. Kumpikaan ei voinut puhua eikä kumpikaan voinut ymmärtää toisiaan. Pinkeli ei yrittänyt, koska arvasi sen mahdottomaksi, ja toinen taas ei varmaan ollut kiinnostunut ymmärtämisestä. He tanssivat pitkään ja kulkivat huimaa vauhtia kevättalvisessa metsässä. Erään kukkulan päällä toinen riisui molemmilta vaatteet ja he rakastelivat.
Pinkeli tunsi kyllä tarpeelliseksi rakastella toisen kanssa, mutta se ei ollut mukavaa samaan tapaan kuin hänen ystäviensä kanssa. Toinen vain teki, mitä tahtoi. Se tuntui pinkelistä ihan hyvältä, mutta häntä suretti, ettei toista kiinnostanut, miltä hänestä tuntui. Hän palasi kololle rusottavin poskin. Toiset antoivat hänelle keittoa, kuten ennenkin, ja nukkuivat hänen vieressään, kuten ennenkin.
Kun koivujen lehdet alkoivat kehittyä hiirenkorvaa isommiksi, pinkeli synnytti auringon. Se nousi joka päivä taivaalle lämmittämään. Piisami, ukkeli ja jänis olivat ylpeitä, että aurinko asui heidän kolossaan. He pitivät huolta kasvavasta auringosta pinkelin kanssa. Samalla pinkeli kasvoi pyöreämmäksi ja ruskeammaksi. Hänen hiuksensa muuttuivat lehdiksi. Hänen varpaansa oppivat imemään vettä maasta.
Kesän mittaan pinkeli istui mieluusti kolon katolla, puun vieressä. Syksyyn mennessä hän oli ehtinyt jo juurtua. Jänis ei koskaan syönyt tosissaan hänen kuortaan, näykkäsi vain joskus vähän tuttavallisesti. Vuodenajat jatkoivat kiertoaan.
homo: homo