Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Tässä on hyvin opettavainen tarina niille, joita ei häiritse vähimmässäkään määrin se, että mistään ei tule valmista.
Ystävä meni kadun yli ja kadun ali, ja kun hän sulki silmänsä, hän oli suutelemassa jotakuta. Ei ihan vielä erottunut, kuka se saattaisi olla, mutta se oli joku aika tutun oloinen... Hän oli leikkinyt joskus tuommoisen ihmisen kanssa, joskus kun oli pieni. Ja he olivat juosseet nurmikolla tai jollain sellaisella... Nyt he olivat vähemmän tunnistettavissa, heidän päällään oli enemmän vaatteita ja enemmän kerrostumia aikaisemmasta. Ja ylhäältä lintu katseli heitä.
Ystävä juoksi kulman ympäri, tarttui ränniin ja heilautti itsensä ympäri. Muilla oli ystävällisiä kasvoja, jotka nauroivat toisilleen, puhuivat ja hymyilivät. Ystävä oli yksin, vaikkakaan ei vailla ystäviä... mutta kaikki tapahtui ympärillä niin, ettei siihen pystynyt puuttumaan. Sillä jokaisella oli menossa oma asia, jokainen teki juuri sitä, mitä oli tottunut tekemään, ja jos sen keskeyttäisi, ehkä maailman rytmi keskeytyisi.
Ystävällä oli jonkin verran nuhjuiset vaatteet. Hänellä oli samettihousut, pehmeä kangastakki, hapsuinen kaulaliina ja hyvin palvelleet nahkakengät. Melkein kaikki oli mustaa tai hyvin tumman sävyistä. Vain kaulaliina oli valkoinen. Ulkona oli kylmä ilma, mutta ystävällä oli kuuma. Hän oli liikkunut liian lujaa. Nyt hän aikoi hypätä jokeen. Se oli sillan alla. Ja kaiteen yli on helppoa mennä... ja vesi virtaa rauhallisena ja viileänä. Ystävä ui ensin ja sitten jäi kellumaan rauhallisesti, sillä hän ei aikonut ponnistella. Ja virta vei hänet kauas kaupungista.
Hän heräsi puhtaasta vuoteesta. Yöllä oli tapahtunut vain vähän jokeen hyppäämisen jälkeen. Hän oli tullut rantaan paikassa, jossa oli kasvanut puita ja jossa lehdet olivat jo maatumassa lumen tuloa odotellessaan. Siellä oli ollut kaunis ihminen, joka oli vetänyt hänet turvaan ja vienyt sisälle. Ystävä olisi halunnut kertoa kaikenlaista, mutta uni oli niin raskasta ettei hän voinut sitä enää lykätä.
Aamulla hänellä oli levännyt olo, ja aurinko paistoi niin lämpimästi kuin yleensä myöhäisenä syksynä vain voi paistaa. Ikkunat olivat auki ja niistä kuului metsän ääniä. Metsä oli ystävällinen ja lämmin ja ilma oli hyvää juotavaksi. Ja mökissä puuhaili ihminen, varmaan se sama kaunis, jonka hän oli edellisenäkin iltana tavannut. Ystävä huokasi onnellisena.
Kun vieras oli herännyt, menin laittamaan aamiaista. Hän näytti aivan pöllämystyneeltä, niin kuin olisi tippunut siihen taivaasta. Hän ei ehkä edes tiennyt missä oli, hän oli ollut niin kylmissään ja väsynyt edellisenä iltana... Ja hänen vaatteensa olivat olleet raskaat, niin että ne oli parempi ottaa pois jo ennen sisään tulemista. Mutta minä puuhasin talossa, ja apunani oli syksy.
Kun kysyin vieraalta, mitä hänelle oli käynyt, hän ei pystynyt kunnolla muistamaan. Jotain hajanaista hän pystyi kuitenkin kertomaan kaikista niistä tapahtumista, joita minä en ollut nähnyt. Ilmeisesti oli paljon hänelle rakkaita ihmisiä, mutta ne menivät hänellä sekaisin. Hän ei muistanut, kuka oli kuka kaikista niistä, joita hän rakasti ja jotka rakastivat häntä. Hän oli ollut esimerkiksi aseman portailla ja puhutellut vastaantulijoita. Jotkut olivat pysähtyneet hänen luokseen ja hän oli yrittänyt jutella heidän kanssaan. Hän oli yrittänyt jutella tavallisesti, sellaisista asioista kuin itsestään ja toisista, mutta on vaikeaa puhua itsestään, jos ei tiedä itsestään paljon mitään, ja on vaikea puhua toisista, jos nämä ovat tuntemattomia. Silti he oppivat toisiltaan ainakin jotain.
Hän oli saanut tietää, että toinen (josta en voi tietää, ketä hän sillä milloinkin tarkoitti) oli kertonut tanssineensa työkseen, ja pitäneensä siitä kovasti. Hän oli tulossa kaupungilta, jossa hän oli viettänyt aikaa ystäviensä kanssa. Yksi ystävistä oli vahingossa melkein joutunut tappeluun, vaikka ei ollut tehnyt muuta kuin kävellyt omituisesti. Mutta muut olivat tulleet apuun, niin ettei kukaan ollut uskaltanut aloittaa tappelua. Toinen oli edelleen kertonut, että he olivat huonolla palkalla töissä lamppuliikkeessä ja liike meni niin myöhään kiinni, että he olivat vasta nyt palaamassa kotiin. Ja joskus he rikkoivat kuulema lamppuja kasapäin, ilmeisesti jonkinlaiseksi kostoksi omasta turhautumisestaan.
Joka tapauksessa joistain näistä tapaamisista oli kehittynyt suhteita, joistain rakkaussuhteitakin. Oli koskettavia tarinoita siitä, kuinka he olivat jättäneet viimeiset jäähyväiset sillalla. He olivat menneet sinne, kukkasten terälehdet olivat lentäneet tuulen mukana (sivulle tietenkin, veteen) ja molemmat olivat peräytyneet omiin päätyihinsä. He kääntyivät, eivätkä enää katsoneet taaksepäin.
Mutta eräs toinen oli jäänyt kaipaamaan. Se teki selvästi vieraalleni kipeää. Hän olisi halunnut, että ne toiset olisivat kaikki onnellisia, onnellisia, ettei häntä muistettaisi, tai ei ainakaan tuskalla. Yksi toisista oli ollut erityisen kaunis. Toivottavasti toinen tiesi sen, tiesihän? Minä vakuutin vieraalleni, että kyllä toinen sen oli tiennyt. Vieraani oli nimittäin sanonut hänelle, että hän on kaunein ja tärkein ihminen maailmassa. Mutta silti vieraani oli lähtenyt pois sieltäkin... miksi? Koska ei vain osannut olla. Ihminen voi olla täydellinen ilman, että hänen kanssaan voi olla. Ja kahden ihmisen yhdessä oleminen voi olla täydellistä, vaikka ihmiset olisivat haisevia paskaläjiä.
Minusta tuntui, että vieraani oli tehnyt hyvin unohtaessaan niin paljon, mutta unohduksesta olisi tehtävä täydellisempi. Minä annoin hänen olla niin pitkään, kuin hän halusi. Ja ulkona syksy pimeni, ja yöt pitenivät... ja niitä öitä me kulutimme soittamalla musiikkia. Hän oli hyvä laulamaan, ja hän kertoi tarinoita myös kauniisti. Hän oli ollut katsomassa, kun prinsessat ja prinssit tapasivat ensimmäisiä kertoja.
Minä asun lattioiden raoissa. Minä muistutan ihmisiä siitä, ettei koskaan ole tosissaan yksin. Minä vetäydyn piiloon, kun päältäni vedetään matto, ja kudon seittejäni käyttämättömiin nurkkiin. Yleensä minua pelästytään, mutta harvinaisella, jumittavalla hetkellä minua katsotaan pitkään: saanko toteutetuksi kunnianhimoiset suunnitelmani, kuinka pitkään jaksan yrittää hypätä kuilun yli, palkitaanko odotukseni seittiin lentäneellä ötökällä?
Minä olin Vatikaanissa, kun katolinen kirkko jakautui kahtia, ja minä katselin katon rajasta, kun viimeinen keisari aloitti tuhoontuomitun kautensa japanilaisten nukkehallitsijana. Minä olin majassa, jossa Staalon tytär meni ihmiselle vaimoksi, ja kudoin rauhallisesti Hamelnissa, kun rotat ja lapset olivat jo lähteneet. Jokaisessa tapahtumassa olin minä ja minun lukemattomat toverini, ja kaikkia niitä minä muistan omalla tavallani.
Minun majani on nyt kahden ihmisen maja, kun se aiemmin oli vain yhden. Ne tekevät joskus semmoista: toisen tavallinen järjestely on toisen turvapaikka, jossa saa hengähtää, ennen kuin tarvitsee kohdata taakseen jättämänsä asiat. Ne juoksevat ja järjestelevät patjoja ja antavat toisilleen ruokaa ja pusuja ja rikkovat seittejäni, jotka minä kumminkin teen taas takaisin. Öisin ne ujostelevat toisiaan tai painautuvat vierekkäin, ja joskus niistä sikiää lisää ihmisiä, vaikkakin aika hitaasti.
Minulla on oma sanonta: "jokaisella on vain kahdeksan kättä". Se tarkoittaa, että kaikkea ei voi tehdä yhtaikaa. Mitä enemmän teet tiettyä asiaa, sen vähemmän teet muita, ja mitä enemmän teet mitä sattuu, sitä vähemmän teet mitään tiettyä. Voitko kuvitella, millaista on olla ihminen, jolla on vain kaksi kättä, ja joka voi siis pitää vain kahta ihmistä kädestä yhtaikaa? Ihmiset muodostavat ketjuja, eivät verkkoja, kuten minä tovereineni.
Kun minun majaani tuli yksi ihminen lisää, se piti vielä toisessa kädessään rantoja, kellareiden salaisia tapaamisia, sammutettuja tulipaloja ja illallisjuhlien hummereita. Sillä yhdellä kädellä, joka oli vapaana, se kietoi vaivattomasti aiemman asuinkumppanini lähelleen. Toisen maja, toisen läheisyys: kumpikin antaa omaansa. Lopussa molemmat ovat rikkaampia, mutta molemmilla on myös kädet täynnä.
Minä kudoin ja me kudoimme, kunnes maja oli täynnä rauhaa ja unohdusta. Tällainen unohdus ei kuitenkaan vie mitään pois, ei muistoja eikä tietoja tapahtuneesta - se vain antaa etäisyyttä, tavan suhtautua kaikkeen kuin tarinaan, joka tapahtui kauan sitten, toisessa galaksissa ja hävisi kuin uni. Ja niinpä minun majani kantoi sisällään koko maailman historian minun kauttani ja kahden ihmisen historian asukkaidensa kautta. Kun maailmasta ei jäänyt mitään muuta jäljelle kuin tämä maja, ei oikeastaan mitään menetettykään.