Prologi: Amerikkalainen unelma

22.1.1983

Sitä ei tule ajatelleeksi, miltä oma hengitys kuulostaa ennen kuin puhaltaa yksin pukukopissa ennen kevään ensimmäistä ottelua. Oloni oli paska. Olin ryypännyt kaksi päivää putkeen. Tinaa näin viimeksi joskus viikonloppuna, söin jotain kiinteää torstaina, ja olin hädin tuskin nukkunut. Jotta oloni olisi vielä kurjempi, luotettava lähteeni Dick oli vihjannut, että NFL olisi paikalla illan matsissa. Pitäisi lopettaa juominen. Ei peleistä tule muuten mitään. Teen tuon saman päätöksen joka vuoden alussa. Tänä vuonna olin kai ollut erityisen kiltti, koska Manuel ilmestyi pukuhuoneen ovelle myöhästyneen joululahjan kanssa. Joo, älkää kysykö kuka helvetin Manuel. Väitti lahjan olevan Julesilta. Ihan Julesin tyylistä, taskumatillinen paksua, kuparinväristä nestettä ilman käyttöohjeita. Otin huikan ja kuuntelin kuinka veri kohisi korvissani.

Matsi oli unelma. Juoksin ja blokkasin kuin en koskaan aiemmin. Päänsärkyni oli tiessään ja urheilujuomakin pysyi sisälläni. Jos herra NFL ei osannut arvostaa vielä sitä, sen teki varmasti ratkaiseva 40 jaardin juoksumaalini minuuttia ennen loppua. Tänä vuonna breikkaisin. Olin varma siitä. Ja illan juhlat olivat sen mukaiset.

Jossain vaiheessa heräsin taksista. Olimme parkkipaikallani. Onnistuin kipuamaan toiseen kerrokseen ja kaivamaan avaimet taskusta ennen kuin tajusin, että joku istui oveni edessä. Kuulemma kello oli puoli kuusi aamulla. Ja se tyttö oli 17 vee pikkusiskoni. Tennesseestä. Joululomalla.

23.1.1983

Aamulla kaikki tuntui absurdilta. Oloni oli taas hirveä - sen hetken ennen kuin otin taas huikan punaista ilolientä Julesin taskumatista. Pikkusiskoni oli karannut kotoaan? Ryan oli nukkunut koko yön sängyssäni jonkun blondin kanssa ja Big Mac sohvallani. Mulle oli jäänyt olohuoneen matto. Sikäli olin onnellisempi, että keittiössä ei ollut mattoa. Siinä samassa keittiössä, jossa Shannon makasi harvinaisen kuolleena puolikas morfiinipurkki kouristuneena käteensä.

Mä olin kusessa, pahasti. Vielä pahemmassa kusessa olisin ollut, jos Abby ei olisi tajunnut piilottaa ruumista blondilta ja Macilta. Ryan ei ollut niin onnekas, että olisi nukkunut tarpeeksi pitkään. Sovimme, että Ryan raahaa blondin ulos ja Macin vain heitämme pihalle. Seuraavaksi oli Shannonin ja maton vuoro ulkoilla. Tai olisi ollut, jos emme olisi törmänneet kahteen etsivään, joilla oli etsintälupa asuntooni. Dawson ja Brice. Kas kun ei Starsky ja Hutch. Niin kusessa.

Abby ehti autooni ja kaasutti tiehensä. Mä jouduin juoksemaan. Kytät eivät lähteneet perääni. Eipä heidän tarvinnut. Heillä oli Shannonin ruumis, purkki morfiinia ja asuntoni, josta he aivan varmasti löytäisivät kätköni. Mulla oli kymmenen vuoden kakku ilman Shannoniakin. Ensimmäinen taksi, ensimmäinen pankkiautomaati, ja vauhdilla Ryanin luo. Ehkä hän oli keksinyt jotain. Toivottavasti Abby oli tajunnut jättää autoni. Toivottavasti keksisin jotain - pian.

Liian monta jossia, joten päätimme ottaa hieman etäisyyttä koko juttuun. Suuntasimme kohti satamaa, jossa Ryanin isän jahti oli ankkurissa. Sieltä meitä ei löydettäisi. Jahdilla meitä odotti yllätysvieras. Hän esitteli itsensä Tomiksi. Hän tiesi meistä kaiken. Siis, aivan kaiken. Hän lupasi, että ongelmamme olisivat poissa aamuun mennessä. Enempiä sanomatta hän katosi yöhön jättäen minut ja Ryanin ihmettelemään, mistä oli kyse. Olin varma, että hän palaisi asiaan vielä. Silti en ollut erityisen pahoillani. Mieluummin hän kuin komisario Dawson.

24.1.1983

Aamulla Abby löysi veneemme. Hän oli pakoillut poliisia paikallisessa ostoskeskuksessa. Otin Abbyn puhutteluun huolissani, mutta se päättyi ilmiriitaan. Olin alkanut kuulostaa isältäni - luulen että Abby pelästyi sitä. Ennen kuin hän tuli Miamiin, kaikki oli paremmin. Sen jälkeen olen vain juonut ja pakoillut lakia. Ja pelännyt Abbyn puolesta. Ymmärsin isää hetken paremmin. Juoksin Abbyn perään ja pyysin häneltä anteeksi. Televisiossa Chicago lauloi Hard to say I'm sorry.

Puhuin pitkästä aikaa sisareni kanssa kunnolla. Vaikka hän ei suostunutkaan kertomaan, mikä oli niin kamalaa että sitä piti paeta, hän myönsi jonkin olevan vialla. Puhuimme minusta, kaupungista, isästä, Libbysta, kaikesta. Ja siitä, että joku ranskalainen Marc Giraud oli kutsunut Abbyn ja minut illalliselle. Paloin halusta nähdä millainen mies vaani pikkusiskoani. Aioin käyttäytyä, sillä Abby välitti hänestä. Sen näki Abbyn silmistä.

En ollut uskoa mihin meidät oli kutsuttu. Illallisjuhlat oli järjestetty laivalle. Ei sellaiselle miljoonaveneelle, jossa olimme bunkanneet nyt pari päivää. Sellaiselle, jolla muutetaan. Paikalla oli aivan liikaa rikkaita ja kauniita ihmisiä. Sekä Tom, Thomas Bowman, joka teki minulle tarjouksen, josta en voinut kieltäytyä. En nähnyt tai kuullut illan aikana muuta.

25.1.1983

Koko päivä meni kuin siivillä. Kytät eivät kytänneet asuntoani. Se oli jopa siivottu. Tina jätti minut, Ryan oli jossain, Abby oli itsenäisempi kuin koskaan. Itse odotin vain iltaa. Thomas Bowman, Venture Import, toimitusjohtaja.

Tappaisin saadakseni sen toimiston. Ylin kerros yhdessä kaupungin korkeimmista taloista. Koko seinän korkuiset ikkunat, nahkatuoleja jotka tuoksuivat puuvillalle ja orjille, kirjahyllyjä täynnä toistaan vanhempia kirjoja. Yksi ainoa pöytälamppu, joka heitti huoneen täyteen varjoja. Koko paikka huokui täynnä valtaa, ja Thomas oli sen keskellä. Venture Importin nuorin osakas. Suoraan Thomasin alaisuudessa. Jos jättäisin kouluni kesken. Jos luopuisin unelmastani NFL:ssä. Ties mistä muusta pitäisi luopua. Tarjous pelotti. Ja kiehtoi. Tätähän olin aina halunnut. Amerikkalainen unelma. Ja se maksaisi vain sieluni. Vastasin myöntävästi. Hetkeä myöhemmin kuolin.

Kaupungin valot olivat räikeät. Tunsin niiden pistävän silmissäni kaukana alapuolella. Oli alkanut sataa. Kuulin kuinka pisarat iskeytyivät lasia vasten. Toimistossa leijui vahvana sikareiden tuoksu. Tunsin Thomasin hyväksyvän katseen niskassani. Ja lupasin itselleni, etten ikinä luopuisi Abbystä - tulisi mitä tahansa.

Mekanismin wiki pyörii PmWikin päällä ulkoasunaan UnStrapped