Väliosa: Ei vain verestä

Uuden elämäni alussa oli yöpöydälläni kaunis lasikarahvi vain odottamassa heräämistäni. Karahvin kristallinen korkki helähti kauniisti, kun nostin sen karahvin suulta. Usein kaadoin itselleni lasillisen vielä maatessani pylvässänkyni pehmeillä pieluksilla. Suljin silmäni ja tunsin jäniksen juoksevan sisälläni.

Minä olin kuitenkin ahne ja halusin jotain muuta. Me kaikki tiedämme, ettei se koskaan päättynyt kauniisti. En tiennyt mitä ihmisille olisi pitänyt sanoa. Kaikki vastaantulijat olivat vääränlaisia. En halunnut viedä elämää pieneltä lapselta tai ottaa lisää jo jalkansa menettäneeltä veteraanilta. Usein kuitenkin havahtuessani huohottaen veltoksi valahtaneen ruumiin päältä yritin oikeuttaa tekoni sanomalla, että se oli hänen vikansa. Hän oli tullut minun luokseni. Minä olin yrittänyt pidätellä itseäni, mutta hän vain jatkoi minun härnäämistäni.

Marc yritti opettaa minulle kuinka voisin metsästää siististi yökerhoissa ilman, että kukaan loukkaantuisi. Marc oli itse siinä hyvä. Hän saattoi piirittää jotain nuorta naista tuntikausia lopulta suudelleen naista niin kiihkeästi, että tämä saattoi vain ajatella olevansa maailman onnellisin nainen. Minä en ole aivan niin hyvä kuin Marc, mutta kyllä minä edelleen yritän. Ehkä jo vain siksi, että se on minulle vaikeaa. Minä en tiedä mitä minun pitäisi sanoa kaikille niille miehille. Yritän kuvitella olevani Dulcinea tai vaikka Sara, ja katsoa heitä vietellen tummilla silmilläni. Usein taidan kuitenkin vain näyttää pelokkaalta.

Toisinaan kuitenkin onnistun. Juuri jokunen viikko sitten olin Kenin Night's Dancessa, jossa kärsivällisesti seurasin katseellani erästä nuorta opiskelijapoikaa. Hän oli hyvin epävarma itsestään, mutta saapui lopulta minun luokseni aloittaen keskustelun jollain kuluneella repliikillä. Tunsin olevani vahvoilla hänen kanssaan, ja lopulta tuntien keskustelun jälkeen sain hänet omakseni klubin hämärässä nurkassa. Hän päästi pienen huokauksen painaessani hampaani hänen voimakkaasti partavedeltä tuoksuvalle kaulalleen kiihkeän suutelumme ohessa. Tunsin hänen voimakkaan erektionsa reittäni vasten, ja ymmärsin miksi monet varmasti pitivät tästä näin. Jälkikäteen minulla oli huono omatunto, sillä tiesin, etten koskaan soittaisi hänelle. Minä tiedän miltä se tuntuu, kun luulee löytäneensä jotain upeaa.

Minun vereni on nälkäinen, ja tunnen pedon vahvana sisälläni. Olen uitenkin päättänyt etten anna sille periksi, sillä minä olen saanut uuden mahdollisuuden. Yritän pidätellä itseäni kaikin tavoin, mutta tästä syystä joudun etsimään heitä usein. En halua tuntea sitä raastavaa nälkää, jonka ajamassa hurmoksessa yleensä tapahtuu jotain kauheaa. En halua kohdata heitä. On helpompaa, etteivät he edes tiedä minun käyneen heidän luonansa. Siksi usein kun kumarrun heidän kaulallensa tai nostan heidän ranteensa huulilleni, ovat he syvässä unessa. Alkoholi on turruttanut heidän sielunsa, ja he vain ynähtävät kevyesti kun painan hampaani heidän lihaansa. Ei turhia valheita tulevista tapaamisista tai minun elämästäni.

Viime yönä löysin itselleni vanhan miehen, joka oli kääriytynyt sanomalehtiin ja makasi mustien roskasäkkien keskellä. Haistoin hänen vahvan hajunsa jo kaukaa, ja kuulin hänen epätasaisen kuorsauksensa. Hänen likainen kätensä puristi vielä tyhjää viinipulloa kuin rakasta aarretta hitaasti kohoilevaa rintaa vasten. Kyyristyin hänen vierelleen ja maistoin hänen elämäänsä.

Toisinaan näen heidän elämänsä kuin elokuvana edessäni: kaikki ne murskautuneet nuoruudenunelmat ja lopulta ajatumisen itsepetokseen ja välinpitämättömyyteen. Ehkä he ovat rakastaneet, tai ehkä heidät on petetty. Useimmat vain haluaisivat olla turvassa. Muistan selvästi kuinka näin elämän lipuvan ohitseni ensimmäistä kertaa. Mies oli kuin kuka tahansa. Hänen elämänsä oli täynnä pieniä iloja ja suruja, jotka oli lopulta hukutettu halpaan viskiin. Kuten niin monien muidenkin, ei hänenkään elämänsä ollut kovin merkityksellinen. Yleensä minä säälin näitä olentoja, ja jätän heille hieman rahaa kiitokseksi.

Joskus unelmoin edelleen toisen vampyyrin verestä. Ehkä näkisin heidän sieluihinsa samalla tavalla, ja näkisin jotain ihmeellistä. Mariasta maistoin heti, ettei hän ollut omaa vertani. Kenin verestä tunsin vain kaiken polttavan kiihkon. Toisinaan löydän itseni pohtimassa myös miltä tuntuisikaan painaa hampaat Manuelin nivuksiin. Karistan nämä ajatukset heti mielestäni, sillä minua pelottaa. Entä jos en osaisikaan lopettaa?

Mekanismin wiki pyörii PmWikin päällä ulkoasunaan UnStrapped