Pikaisten, syrjäkarein tehtyjen havaintojen perusteella paikalla vaikutti olevan niin salakuljettajia, mustan pörssin kauppiaita, parittajia, uhkapeliluolien pitäjiä kuin murhaajiakin. ”Kaiken kaikkiaan”, puutarhatuolilla istuva nuori nainen totesi mielessään, ”varsin hyvä edustus Westcrownin valtaapitävistä.” Toki ketään paikalla olevista ei tultaisi ikinä syyttämään näistä rikoksista – paljon rahaa ja valtaa oli aikoinaan käytetty Thrunen huoneen vakuuttamiseen siitä, että järjestely olisi hyväksi molemmille osapuolille. Hetkellisesti joutilas tyytyväisyys hänen omaan asemaansa etuoikeutettujen joukossa peitti naisen mieltä aiemmin vaivanneen levottomuuden; raukeasti itsekseen hymyillen hän siemaisi suullisen viileää valkoviiniä, löyhytellen samalla toisen käden viuhkallaan itselleen viilennystä. Valitettavasti palvelijoiden ei kuurosokeamykkiä lukuun ottamatta ollut sallittua olla läsnä talossa kokousten aikana – normaalein aistein varustetulle palvelijalle paikalle väärään aikaan sattuminen olisi tiennyt nopeaa matkaa Canarodenin pohjaan.

Tavallisten vartijoiden sijasta paikalla oli salamurhaajia: naamioiden perusteella ilmeisesti Viides ja Seitsemäs olevat naiset nojailivat pettävän joutilaasti seinään puutarhan sisäänkäynnin molemmin puolin. ”Näiden lisäksi varmaan muutama talon sisällä ja läheisillä katoilla”, nuori nainen arveli mielessään. Ei sillä, että moinen olisi hänen arvionsa mukaan ollut edes tarpeen: pöydän ääressä maagisiin varjoihin ja hiljaisuuteen verhoutuneena istuva Ensimmäinen yksin olisi pystynyt huhujen mukaan pysäyttämään pienen armeijan… Mustanpuhuvan hahmon ajattelu kuivasi äkkiä hänen kurkkuaan. Nainen siemaisi nopeasti toisenkin suullisen viiniään, yrittäen huuhtaista ajatuksen pois. ”En luota siihen naiseen.”

Päivä oli kesän ensimmäisiä todella lämpimiä, eikä kokousten edellyttämä pakollinen silkkinaamio, vaikka kevyt olikin, helpottanut tilannetta. Myöhemmin, kukaties jo viikon sisällä, kun hänen isoisänsä omistaman, korkeiden muurien ympäröimän maneon puutarhan puiden lehdet aukeaisivat, varjoa olisi enemmän kuin riittävästi, mutta juuri nyt oli vain kärvisteltävä. Kokouskutsu oli ollut päivämäärän suhteen ehdoton.

Laskien lasin tarjoilupöydälle, valkoviinin hedelmäisen maun vielä viipyillessä naisen makuhermoilla, hän uskaltautui kohottamaan katseensa puutarhan ruohikosta ja varastamaan vielä viimeisen vilkaisun läheisen neliskulmaisen puupöydän ympärillä istuvista, keskenään vaimealla äänellä keskustelevista ihmisistä. Tuntien pienen ilkeän vahingonilon läikähdyksen nainen havaitsi, ettei suurin osa vieraistakaan ollut sopeutunut lämpötilaan erityisen hyvin: eräs muodoiltaan erittäin tutun oloinen aatelisnainen näytti lähes kylpevän hiessä. Ilkikurisuus vaihtui kuitenkin nopeasti katumukseksi nuoren naisen kohotetun katseen äkkiä törmätessä pöydän päässä istuvan, smaragdinvihreää puolikasvonaamiota käyttävän isoisän timantinkovaan katseeseen. Nopeasti, nöyryytettynä nuori nainen laski katseensa, napsauttaen viuhkansa kiinni ja laskien kätensä syliinsä. ”Näkyä, muttei kuulua. Eikä varsinkaan katsoa eikä koskea” kaikui isoisän ennen kokousta murahduksena antama ohje hänen mielessään. Ilman lämpötila tuntui äkkiä kasvaneen kymmenkertaiseksi. Vaikka nainen olikin ainoa lapsenlapsi ja siten tuleva perillinen, hänellä ei vielä ollut virallista asemaa Neuvostossa.

Puheensorina taukosi äkkiä ja nainen arvasi isoisänsä antaneen jonkin merkin kokouksen alkamisesta. Selvitettyään kurkkunsa naiselle niin tutulla kumealla yskäisyllä, isoisä aloitti matalalla äänellään: ”Niin, kaikilla meillä olisi varmasti muutakin tekemistä tänä kauniina päivänä. Olette varmasti uteliaita, miksi kokous on kutsuttu koolle niin lyhyellä varoitusajalla… Niin minäkin. Pidemmittä puheitta annankin puheenvuoron sille, joka minua kokouksen pyysi koolle kutsumaan. Kiltamestari, ole niin hyvä.”

Neuvostossa oli ainoastaan yhden killan Kiltamestari. Syrjemmällä istuva, tiukasti ruohikkoa tuijottava nuori nainen saattoi melkein tuntea ilmassa väreilevän levottomuuden Ensimmäisen arvatenkin noustessa seisomaan. ”Kiitoksia, puheenjohtaja”, salamurhaajien killan sointuvan samettinen ja tumma ääni leikkasi puutarhan seisovaa ilmaa.

”En haaskaa aikaanne kohteliaisuuksiin. Meillä on ongelma. Kaupunkiin on jälleen kerran muodostumassa vastarintaliike. On mahdollista, että he ovat jotenkin pystyneet tunketumaan jopa Asmodeaaniseen Solmuun, joskin tätä on vaikea selvittää Solmun aikadilataation ja sen rekursiivisen luonteen vuoksi...Vaikuttaa myös siltä, että kaupungilla liikkuu täysin ennalta arvaamaton, mutta erittäin kyvykäs Tositappaja." Nainen piti pienen tehostetauon, ennen kuin jatkoi hitaammin ja painokkaammin: "En usko, että nämä kaksi asiaa ovat vailla yhteyttä. Lisäksi”, nainen lisäsi, melkein kehräten, ”minulla on syytä uskoa, että tälläkin hetkellä puutarhassa on henkilöitä, joilla on yhteyksiä näihin kapinallisiin ja jotka tukevat heidän toimintaansa.” Viimeistä lausetta seurannut hiljaisuus oli syvä kuin Canaroden. Tuolillaan istuva Chammady Drovenge saattoi melkein kuulla jääpalojen sulavan valkoviinikarahvia jäähdyttävässä astiassa.

”Kapinallisliikkeen kitkemiseksi, vaadin saada oikeutta tarkastaa Neuvoston jäsenten koteja ja varjostaa heidän palvelusväkeään”, salamurhaajien Kiltamestari päätti puheenvuoronsa kuivalla ja melkein kyllästyneellä äänellä, ikään kuin moinen vaatimus olisi vain vähäpätöinen muodollisuus. ”Siirtymä valtasapainossa olisi…” Chammady ehti alkaa ajatuksen, kun hänen isoisänsä ääni keskeytti:

”Oletan, että Kiltamestarilla on esittää epäilyistään jonkinlaisia todisteita?” Sanavalinnat tekivät kysymyksen sarkasmin ilmeiseksi, vaikka vanhan miehen äänensävy oli hyvin arkinen. ”Ja tässä minä kuvittelin, että luotamme toisiimme!” Ensimmäisen ääni vastasi, kuulostaen pelkästään aidosti huvittuneelta. Chammadyn selkäpiitä pitkin kiiri kylmä väre. ”Onko puheenjohtajalla neuvostolta jotain salattavaa?” nainen jatkoi, naurahtaen ääneen kuin koko ajatus olisi mitä hauskin, näennäisesti täysin piittaamattomana oudon tukahtuneesta hiljaisuudesta, joka oli sananvaihdoin aikana laskeutunut puutarhaan. ”Kaikilla meillähän on omat salaisuutemme… Veneg’ash”, hänen isoisänsä vastasi pienen tauon jälkeen, yllättäen yhtä leppoisalla äänellä kuin olisi keskustellut säästä, ennen kuin sävy äkkiä koveni: ”Kiltamestari tekisi viisasti, jos muistaisi olevansa kokouksissa läsnä Neuvoston Kätenä, ei sen päänä. En näe tällä erää syytä suostua pyytämiisi oikeuksiin.” Neuvoston muiden jäsenten hyväksyvä mutina säesti puheenjohtajan päätöstä. Tuolissaan nuori nainen hengitti vapaammin.

”Kuten tahdotte, puheenjohtaja”, salamurhaajien Valtiatar sirkutti säpsähdyttävän iloisella ja palvelualttiutta niin ylitsevuotavasti tihkuvalla äänellä, ettei iva jäänyt keneltäkään huomaamatta. ”Yritän edistää asiaani miten parhaiten taidan muiden kanavien kautta.” ”Tee se”, Vascilio Drovenge vastasi pienen tauon jälkeen äänellä, joka olisi naarmuttanut timanttiakin. ”Välitä viesti Sivanshinille, että hän lisää tekeleidensä partiointia öisin. Mikäli kapinallisten surmaaminen tulee tarpeelliseksi, käytä hyväksi katsomasi määrä joukkoja heidän löytämiseensä ja kitkemiseensä. Ja mitä siihen mielipuoliseen surmaajaan tulee: niin kauan kuin se elukka keskittyy vaivaamaan enemmän kirkkoa ja pysyy kaukana Regiconasta, en pidä häntä ongelmana.” Vanha mies vilkaisi muiden pöydässä istuvien naamioituja kasvoja, joista useammilla kuin yksillä värjyi varovainen, ilkeä hymy. ”Itse asiassa, kun löydät hänet ja olet tarpeeksi huvitellut, tuo toki hänet kokoukseen. Kukaties voimme tehdä hänelle tarjouksen, josta on vaikea kieltäytyä… Mutta, kokous on päättynyt.” Vähäeleisesti vanha mies kumautti pienellä hopeisella vasaralla pikkuruista kongia, jonka pintaa oli kaiverrettu irvistävän paholaisen kuva. Lähtevä ääni oli yllättävän voimakas. Edelleen seisova, mustiin vaatteisiin ja hupulliseen viittaan verhoutunut pitkä nainen kumarsi, mutisi loitsusanan ja katosi pöydän ääreltä.

Vaikka useimmilla Neuvoston jäsenillä ei ollutkaan käytössään yhtä vikkeliä poistumiskeinoja kuin Ensimmäisellä, nopeasti hekin poistuivat. Chammady Drovenge istui tuolillaan, odottaen kärsivällisesti, että isoisä hyvästelisi viimeisetkin jäsenet ennen kuin antaisi hänelle luvan nousta. Nainen tiesi hyvästelyn olevan vain muodollinen tapa: normaaleissa liiketoimissaan monet Neuvoston jäsenet olivat toistensa pahimpia kilpailijoita ja verivihollisia, eivätkä he kokousten ulkopuolella vaihtaisi keskenään puolta sanaa. Ainoastaan Neuvostoa yhteen nivovat sanattomat sopimukset ja kunniakoodisto estivät koko kaupunkia luisumasta kaaokseen ja Thrunen merivoimien rautaisen saappaan alle… Chammady huokasi pitkästyneenä.

”Joko ehdit tylsistymään?” virkkoi hänen isoisänsä kuiva ääni äkkiä tuolin takaa. Ajatuksiinsa vaipunut nainen säpsähti pystyyn ja oikoi jo ennestään suoraa mekkoaan syyllisen näköisenä, käännähtäen Vasilio Drovengea ja tämän pistäviä silmiä kohti, vastaten kiireesti. ”Se oli… oikein mielenkiintoista.” ”Aivanko totta?” Vasilio virkkoi, kuulostamatta erityisen hyväntuuliselta. ”Ja mitä arvelet Kiltamestarin puheista?” mies jatkoi pienen tauon jälkeen. Chammady vilkaisi varovaisesti isoisäänsä, ennen kuin keräsi rohkeutensa ja tokaisi: ”Luulen… luulen, että se nainen käyttää vain hyväkseen jotain kapinallisiksi itsensä kuvittelevaa roskasakkia kaupungilta vivutakseen omaa valtaansa!” Purkauksena jälkeen hän naulitsi katseensa puutarhan nurmikkoon, sovittaen kävelytahtinsa isoisänsä ripeisiin askeleisiin heidän siirtyessään kohti maneota. ”Niinhän me kaikki”, vanha mies mutisi monitulkintaisesti, kyynisesti ja puolittain itsekseen, irrottaen samalla vihreää silkkinaamiotaan. ”Silti, ajatus ei ole aivan kaukaa haettu…” hän jatkoi, kuulostaen hieman etäiseltä ja aavistuksen poissaolevalta. ”Ehkä puhumme siitä lisää illallisella. Varmista, että Ecarrdian saa ruokansa.” ”Kyllä, isoisä”, Chammady vastasi nöyränkuuloisesti, tukahduttaen väkivalloin tarpeen niiata.

”Tiettyjen loitsujen hyvä puoli”, puutarhaan seisomaan jäänyt, mustiin pukeutunut nainen ajatteli itsekseen, ”oli se, että ne magiaa tuntemattomille tuottivat samanlaisen efektin kuin jokin toinen loitsu. Kuka loitsimista ja todellista mahtia ymmärtämätön esimerkiksi olisi pystynyt erottamaan näkymättömyys- ja teleportaatioloitsun toisistaan?” Hiljaa hän seurasi, kuinka vanhan miehen ja nuoren naisen hahmot lähestyivät kartanoa. Sinne hän ei uskaltaisi heitä seurata, sillä Vasilion tuntien joka nurkka olisi täynnä suojaloitsujen moninaisia säikeitä. Naamion silmäkuopista mustat silmät jäljittivät rävähtämättä kaksikkoa. Tänään hän oli epäonnistunut, se oli totta. Olisi ollut typerää olla myöntämättä sitä itselleen. Toisaalta, yritys sinänsä olikin ollut kaukaa haettu, enemmänkin maaston tunnustelua ennen varsinaista tappoa kuin lopullinen isku...Hampaat paljastava hymy toi esiin kaksi pitkää kulmahammasta. ”Mutta pian”, hän ajatteli. ”Pian…”

Takaisin Arkistoon tästä.

Edelliseen peliin tästä.

Seuraavaan peliin tästä.

Mekanismin wiki pyörii PmWikin päällä ulkoasunaan UnStrapped