Vampir: Miami - Abigail, osa 4

Marja Lappalainen

Kaikki on niin kovin vaikeaa. Elämä vampyyrinä ei ole aivan sellaista kuin mitä olin kuvitellut. Ruokailu on hirvittävän vaikeaa ja Marc on varmasti aivan pettynyt minuun. Marcilta kuolevaisten veren juonti onnistuu niin kauniisti. Minä tapoin heti ensimmäisen uhrini. Ilmeisesti en osaa mitään muuta hyvin kuin tappaa.

En olisi halunnut taas tappaa. Edellisestä kerrasta oli niin vähän aikaa. Kerroinko James-pojasta? James oli pikkupoika, josta joku oli tehnyt vampyyrin. James oli peto ja aivan sekaisin. Silti, kun Ryan piteli tätä sylissään ja puhui tälle, jouduin pidättelemään kyyneliäni. James oli aivan eksyksissä ja aivan liian pieni. Minä olisin halunnut pidellä Jamesia ja huolehtia tästä. Sen sijaan jouduimme ampumaan haulikolla tämän lapsen pään irti. Se oli Ruhtinaan käsky.

Ken oli aivan rikki Jamesin kohtalosta. Samoin Ryan. En minäkään olisi sitä halunnut tehdä, mutta lapsi oli hullu ja Ruhtinas oli antanut käskyn. Mielummin rauha lapsen sielulle ja elämä minulle. Meidät olisi varmasti tapettu, jos emme olisi tappaneet pientä Jamesia. Silti minua kaduttaa ja mietin toisinaan olisiko James parantunut hulluudestaan jos minä olisin vain rakastanut häntä ja huolehtinut hänestä?

Yritin puhua asiasta Marcille, mutta tämä totesi vain että ehkä näin oli parempi. Marc oli kuitenkin samaa mieltä kanssani siitä, että todellinen syyllinen oli Jamesin tekijä, punatukkainen nainen. Päätin jättää sanomatta ääneen epäileväni Jamesin tekijäksi sitä syöjätärtä, Saraa. Sara vaikuttaa aivan liian kauniilta ja vastustamattomalta ollakseen järjissään.

Ennen kuin opin itse metsästämään, juotti Marc minulle aina eläimen verta. Verikannu oli herätessäni sänkyni vieressä kuin lasi maitoa lapsella. Sekä veljeni että Ryan ovat molemmat juoneet ihmisestä. Marc tuntui kasvattavan minua kuin pullossa, piilossa muulta maailmalta. Otin asian puheeksi ja kysyin milloin saisin itse metsästää. Marc oli mietteliäs ja sanoi jotain ympäripyöreää, kuten hänellä on tapana. Seuraavana aamuna minua ei enää odottanut oma tuttu verikannuni.

Nousin yleellisestä pylvässängystäni ja puin päälleni Marcin minulle ostamat vaatteet. Kukaan ei ollut kotona vanhaa sisäkköä lukuun laskematta, joten lähdin kaupungille yksin. Olin täynnä odotusta ja itsevarmuutta - ainakin hetkellisesti. Kaupunki oli hiljainen ja eteeni tulleet mahdollisuudet olivat pieni poika (en voisi koskaan juoda lapsesta Jamesinkin takia) sekä haiseva alkoholisoitunut mies. Yritin lähestyä miestä, mutta minut valtasi valtaisa sääli. En voisi viedä sairaalta mieheltä hänen elinvoimaansa! Sen sijaan huomasin etsiväni kolikkoa jonka olisin voinut antaa miehelle. Minulla ei kuitenkaan ollut rahaa, sillä Marchan maksaa aina kaiken.

Lähdin kävelemään pois, mutta minua alkoi seurata kaksi mustaa poikaa. Yritin karistaa pojat pois perästäni, mutta kuten slummialaueella saattoi odottaakin, kävivät he lopulta kimppuuni. Olin kauhuissani! Toinen pojista löi minua. Isku sattui ja sisälläni kuohahti. Vanha tuttu viha nosti päätään ja sain taas itseluottamukseni takaisin. Löin poikaa takaisin käyttäen nyt vertani hyväkseni. Isku taisi murskata hänen nenänsä. Samalla toinen pojista kaatoi minut maahan ja nyt sisälläni kuohahti lopullisesti. Jouduin petoni valtaan enkä muista tilanteesta enää juuri mitään. Lopputulos oli se, että istuin hajareisin toisen pojista päällä kasvoni veressä ja nälkäni tyydytettynä. Toinen pojista juoksi jo kaukana karkuun.

Olin aivan ymmälläni. Mitä minun pitäisi muka tehdä? Poika aneli armoa ja istuin edelleen tämän päällä. Takaaltani kuului askelia ja näin Marcin. Olin samaan aikaan häpeissäni ja onnellinen. Marc huolehtisi kaikesta! Marc oli rauhallinen ja sanoi vain, että minun pitäisi nyt tappaa poika, hän tiesi liikaa. Yritin taittaa pojan niskoja nurin, mutta se ei onnistunut kuten elokuvissa. Minua puistatti hieman. Mitä olin tekemässä? Lopulta painoin hampaani takaisin pojan kurkkuun ja imin tämän veret viimeiseen sydämenlyöntiin. Marc vei minut kotiin eikä ollut yhtään vihainen. Tulevina öinä Marc otti minut mukaansa metsästämään ja opetti kuinka ihmiset vietellään ja vasta sitten heistä juodaan. Seurasin Marcia ja näin itseni jokaisessa Marcin uhrissa. Samalla tavalla Marc oli vietellyt minutkin. Kaikki oli vain silmänlumetta ja minä olin ottanut kaiken todesta. Rakastunut, kuten kaikki Marcin kuolevaiset.

Näin metsästysretkillämme Marcin aivan uudestaan. Marc ei rakastanut minua naisenaan eikä tulisi koskaan rakastamaankaan. Minä olin hänen lapsinaisensa, ikuinen nukke, josta Marc voisi huolehtia ja jota Marc voisi pukea ja opettaa. Antauduin omaan kohtalooni ja annoin Marcin tehdä tämän kaiken. Oli helpottavaa ettei minun tarvinnut päättää itse mistään.

Ken ja Ryan olivat sillä aikaa olleet toimeliaita. He halusivat perustaa yökerhon. Rahat toiminnalle oli tarkoitus tuoda lahjoituksina orpokodin kautta. Orpokodin johtajaksi he halusivat minut. Olin tyrmistynyt. En minä halunnut kymmeniä lapsia huolehdittavakseni! Minä halusin elää omaa elämääni. Ken ei tuntunut tuntevan minua ollenkaan. Hän oli järjestämässä minulle omaa huonetta omasta asunnostaan. Minä en halunnut sitä, mutta en kehdannut suoraan kieltäytyäkään. Olin Marcille ikuinen tytär ja Kenille ikuinen sisar. Kenelle olisin vain Abigail?

Ryan yritti tivata minulta mitä halusin ikuiselta elämältäni. Huomasin etten osannut vastata. En ollut kuten Ken, joka halusi rahaa tai Ryan joka halusi vain pitää hauskaa. Kaikki oli edelleen niin uutta, etten tiennyt miten suhtautua asioihin. Sitä paitsi, en ollut niin voittamaton kuin olisin halunnut olla. Ihmiset pitivät minua varmasti edelleen outona, ja metsästäminen Marcin tavalla oli minulle vaikeaa. En minä tiennyt mitä ihmisille piti sanoa. Enhän minä ollut koskaan vietellyt ketään.

En kertonut kummallekaan ongelmistani. Ne olivat minun asiani. Sitä paitsi, Ken ei ymmärtäisi. Hänen pikkusisarensa ei viettele eikä tapa. Kenin kanssa ei ole enää niin helppoa kuin muistin. Kun olin pieni, Ken oli minun idolini ja se kaikkein tärkein henkilö koko maailmassa. Kenin kanssa kaikki oli aina hyvin. Nyt minusta tuntuu, etten voi edes puhua Kenille, ja kaikki mitä Ken sanoo, on jotenkin typerää. Ken ei ole varmasti ikinä uhrannut yhtäkään ajatusta elämälle itselleen, vaan ajattelee pelkkää rahaa ja hyviä kontakteja. Minutkin Ken haluaa vain omistaa kuten kaiken muun. Ken on varmasti katkera Marcille, koska nyt Marc verensä kautta omistaa minut.

Samana iltana kun kuulin Ryanin ja Kenin yökerhosta ajelimme ympäriinsä ja kävimme mm. Club Carnivalessa, jossa Kenin piti tavata Syöjätär-Sara. Minä näin Carnevalessa ensimmäisen kerran Pierpont McGinnin. Tunsin pieniä väristyksiä kun Pierpontin pistävät silmät kohtasivat omani. Katselin takaisin vaivihkaa ja tiesin, että myös Pierpont katseli minua. Aivan liian pian minut rahdattiin taas pois. Jostain syytä Pierpont oli minun mielestäni vaarallisen viehättävä. Ehkä voisin joskus vielä tavata hänet. Haluaisin niin, että joku hyväksyisi minut vain Abigailina.

Olimme pitkään poissa. Kiertelimme hautausmaita ja Ken teki jotain typeriä sopimuksia jonkun minulle tuntemattoman kaltaisen kanssa. Ken oli itse aivan äärettömän innostunut, mutta minä kieltäydyin tulemasta mukaan. Miksi minun pitäisi? Minä en halunnut mitään ongelmia, ja ongelmia Kenin sopimus tuntui pitävän sisällään. Menin sen sijaan kotiin.

Kotona elämäni kääntyi ympärilleen. Marc oli vangittu Ruhtinaan toimesta. Olin enemmän peloissani kuin koskaan, enkä yksinkertaisesti ymmärtänyt miksi näin oli tapahtunut. Marc ei ollut puhunut minulle mitään. Vielä tunti sitten olisin saattanut olla tästä katkera, mutta nyt ymmärsin, että Marc yritti suojella minua. Minua itketti, mutta minun piti ryhdistäytyä. Olin ainoa, joka voisi selvittää tämän asian.

Lähdin Renén - Marcin hovimestarin ja kätyrin - kanssa etsimään Ruhtinasta. Halusin tietää miksi tekijäni oli vangittu. En saanut Ruhtinasta kiinni (asia, josta olen edelleen melko tyytyväinen, sillä Ruhtinas on yksi pelottavimmista henkilöistä jotka tiedän). Sen sijaan sain käsiini senesalkin. Senesalkki oli minulle hyvin ynseä, mutta lopulta ilmoitti, että Marc on vangittu koska Ruhtinas epäilee tämän vehkeilevän itseään vastaan. Tuomio saattaisi olla niinkin kova kuin lopullinen kuolema.

Lähdin vapisevana kohti kotia. Kotona kävin läpi kaikki Marcin paperit, mutten löytänyt muuta kuin tyhjän salalokeron. Minun piti tietää mitä oli tapahtunut! Lopulta René selvitti minulle missä Marcin päiväkirjat olivat. Istuin tunteja lukemassa niitä. Kirjat olivat täynnä katkeraa tilitystä Ruhtinaasta, mutta myös mainintoja siitä etteivät Ryanin tekijä Dulcinea tai Kenin tekijä Thomaskaan pitäneet Ruhtinaasta.

Annoin päiväkirjat takaisin Renélle ja toivon, että tämä ymmärsi sanattoman viestini siitä, että päiväkirjat tuli tuhota. Minä en voinut sitä tehdä, sillä tällöin ilmaisisin että päiväkirjoissa olisi ollut jotain tuhoamisen arvoista. Ehkä Dulcinea tai Thomas tietäisivät asiasta jotain. Soitin Kenille ja pyysin häntä yhdistämään minut Thomasille. Ken kieltäytyi ynseästi. En jaksanut kuunnella hänen horinoitaan. Ehkä hän oli loukkaantunut minulle, koska en ollut ottanut häntä vastaan aiemmin. Minua ei varsinaisesti kiinnostunut.

Lopulta löysin Marcin puhelinluettelon ja soitin itse ensin Dulcinealle, joka ei vastannut, ja myöhemmin Thomasille. Thomaskaan ei ollut paikalla. Aloin pelkäämään, että ehkä myös ystävieni tekijät olivat vangittuina. Suostuin lopulta tapaamaan Kenin ja Ryanin sillä ehdolla, että he veisivät minut Dulcinean luokse.

Dulcinea ei ollut kotona. Olin levoton ja kiertelin taloa ympäri. Löysin viestin Ryanille. Viestissä Dulcinea ilmoitti Ryanille lähteneensä pois vähäksi aikaa. Olin ollut oikeassa! Dulcinea oli samoissa ongelmissa kuin Marc! Kerroin Ryanille kaiken ja itkin Marcin kohtaloa tämän vahvaa olkapäätä vasten. Ryan oli yhtä järkyttynyt kuin minäkin ja lohdutimme pitkään toisiamme. Ken oli hävinnyt jonnekin.

Tulimme Ryanin kanssa siihen lopputulokseen, että meidän pitäisi saada Thomas käsiimme. Ken oli ainoa tapa. En halunnut kertoa Kenille, sillä jotenkin en luottanut siihen, että Ken ei tekisi jotain impulsiivista ja typerää. Soitimme kuitenkin Kenille ja menimme käymään hänen luonaan Venture Importissa, jossa Ken nykyään majaili. Päästyämme Kenin loisteliaaseen toimistoon, löysimme hänet istumassa (turhan) tärkeän näköisenä työpöytänsä äärestä.

Kenin kanssa keskustelu oli vaikeaa. Veljeni ei ymmärtänyt mitään, tai ei halunnut ymmärtää. Lopulta kerroimme Kenillekin mitä pelkäsimme, eikä Ken vaikuttanut edes yhtään kauhistuneelta! Ken luultavasti ajatteli, että oli vain hyvä että Marc tuomittaisiin kuolemaan. Näin Ken saisi pitää minut aivan itsellään. Odottaessamme Kenin lupaamaa Thomasin soittoa jouduin välillä menemään toiseen huoneeseen, sillä en yksinkertaisesti kestänyt Kenin puheita. Kuinka Ken jaksoi puhua yhdentekevistä asioista kun minun tekijäni, minun isäni, oli vaarassa? Iskin nyrkkini tarpeeksi monta kertaa seinään ja kuvittelin Kenin kasvot siihen. Se helpotti.

Lopulta Thomas lähetti kätyrinsä Willisin hakemaan meitä. Ajoimme suurelle kartanolle, jossa meidät otti vastaan Thomas ja Thomasin tekijä herra Rourke. Pelottava mies. Hän ei puhunut minulle suoraan kertaakaan, mutta hän ei ollut tyytyväinen Ruhtinaan toimiin ja aikoi pysäyttää tämän. Se riitti minulle. Kunhan Ruhtinas pysäytettäisiin tulisi Marc kotiin!

Saimme viestin vietäväksi Dulcinean tekijälle, joka oli vanha ja nimeätekevä henkilö Miamissa. Tässä vaiheessa Ken kehtasi sanoa, että kaikkihan on oikein hyvin. Pidättelin itseäni etten olisi huutanut Kenille päin naamaa ja murjonut häntä lattiaan. Paikassa, jossa olimme, se olisi saattanut tietää kuolemaani. Tai Marcin. Olin hiljaa ja puristin kynteni omaan nahkaani, niin että veri valui noroina pitkin kättäni. Kuinka veljestäni oli tullut tuollainen?

Mekanismin wiki pyörii PmWikin päällä ulkoasunaan UnStrapped