Vampir: Miami - Abigail, osa 32

Marja Lappalainen

Olen nyt koditon ja asun Ryanin luona. Joskaan Ryanillakaan ei ole asuntoa. Olemme kodittomia yhdessä. Minusta tuntuu, että olen ehkä rakastunut Ryaniin. Vai johtuvatko tunteeni vain siitä, että kohtalo on sattunut heittämään meidät yhteen useiden outojen tapahtumien jälkeen? Tai ehkä siitä, että satuin juomaan Ryanin antavasta ranteesta? Minä en tiedä. En tiedä enää mitään. Kaikki on aivan sekaisin!

Tunteita kuohuttavan hotellikäyntimme päätteeksi kutsuin Ryanin luokseni Virginia Gardensiin. Meidän piti päättää mahdollisista tulevista toimistamme. Kahden. Jostain syystä Ryan oli kuitenkin päättänyt kutsua paikalle Kenin samalla kun minä soitin Andrewille (minun piti ilmoittaa hänelle, etten ehtisikään hoitaa hänen voodoo – ongelmaansa, sillä mehän olimme lähdössä New Orleansiin). Miehet saapuivat yhtä aikaa, Andrew yliampuvassa valkoisessa puvussa kävelykeppeineen ja Ken pesäpallomailan kanssa. Siis pesäpallomailan kanssa! Mitä hän oikein kuvitteli mailalla tekevänsä?

Yritin keskustella suvereenisti Andrewin kanssa samalla kun ignoroin Keniä parhaan taitoni mukaan. En kuitenkaan pystynyt olemaan piikittelemättä Keniä myrkyllisesti ihmisuhreista ja Invictuksen pateettisista rituaaleista. Huomasin Kenin ilmeen kiristyvän entisestään: rakkaan veljeni rystyset puristuivat valkoisina pesäpallomailan ympärille. Tyytyväinen hymy levisi kasvoilleni. Kärsiköön nyt omien valheittensa seurauksista!

Loppujen lopuksi se oli kuitenkin minä joka kärsin. Raivon vallassa Ken hyökkäsi kimppuuni repien ja raadelleen minua tuskaisasti. Vastarintani tyrehtyi Kenin hampaiden pureutuessa väkivaltaisesti kaulaani ja riistäen vertani. Jossain mieleni sopukoissa kirosin veljeäni – raiskaajaani – kunnes silmissäni musteni. Heräsin tuskaisen avuttomaan oloon, jonka aiheutti puinen vaarna rinnassani. Yritin epätoivoisesti ylettyä vaarnaan, mutta tuloksetta. Olin kuin kala kuivalla maalla. En ole koskaan tuntenut oloani yhtä pelokkaaksi tai avuttomaksi.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Ryan veti vaarnan rinnastani ja ryömin omaan huoneeseeni johtavaan porraskäytävään turvaan. Kipuni tuntuivat siltä kuin olisin todella lopullisen kuoleman partaalla. Heijasin itseäni puolelta toiselle pimeässä porraskäytävässä ja sain lohtua kiviportaiden kylmästä pinnasta. Joku kuiskasi hiljaa päässäni: ”Minusta on tullut Kuolema, maailmojen tuhoaja…” Lause oli tuttu jostain. Ehkä Bhagavad Gitasta? Havahduin ajatuksistani nähdessäni Ryanin kasvot edessäni. Tuijotin huumaantuneena Ryanin kaulaa ja ymmärsin olevani nälkäinen.

Ryan ajoi minut pois Virginia Gardensista. Haistettuani lian, kurjuuden ja kuoleman, hyppäsin ulos autosta. Vaistoni ohjasivat minut pimeälle sivukujalle, josta kuulin houkuttelevasti tykyttävien pienten sydänten kutsun. Olin jo paljastanut hampaani nukkuvan uhrini kaulalle, kun kuulin Ryanin syyttävän äänen:” Lapsia, Abigail?” Ryanin sanat sivalsivat tajuntaani kuin ruoskan isku. Mitä olinkaan luvannut noitapiirille? Käännähdin ympäri ja Ryan seisoi edessäni. Katsoin Ryania anovasti ja annoin hampaitteni painua hänen jääkylmän ranteensa läpi. Minun on mahdotonta kuvailla sitä nautintoa, jonka koin. Ryanin veri oli vahvaa, paksua ja tahmeata…se täytti jokaisen nälkäisen soluni ja vei jalat altani. Ryan pelasti minut ja siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

Palasimme takaisin hotellille hiljaisissa tunnelmissa. En tiennyt mitä Ryan ajatteli tästä kaikesta. Hän pitää minua varmasti aivan mielipuolena kaiken tapahtuneet jälkeen. Katsoin Ryania salaa sivusilmällä ja minua hymyilytti: Ryan oli niin komea! Samassa hetkessä muistin Dulcinean, ja tiesin, ettei Ryan koskaan tulisi rakastamaan minua samalla tavalla. Nostin polveni rintaani vasten ja pidin koko loppumatkan katseeni tiivisti tiessä.

Saapuessamme Giraud - mansionille, huomasimme heti, että jokin oli pielessä. Se ei ollut verisenä autostaan noussut Ken, vaan taivasta nuolevat liekit, jotka velloivat tekijäni kartanon yllä. Juoksin hätääntyneenä poispäin Kenistä – pelkäsin hänen hyökkäävän uudestaan kimppuuni – ja kohti takapihaani. Mitään ei kuitenkaan ollut enää tehtävissä kartanoni eteen. Ajattelin – ehkä hieman dramaattisesti – että talon mukana koko menneisyyteni oli haihtunut tuhkana ilmaan. Talon mukana paloivat kaikki onnelliset hetkeni Marcin kanssa, oma itsenäisyyteni…ja katsahdettua veljeni suuntaan, totesin, että näin oli käynyt myös epäsovinnaisille tunteilleni veljeäni kohtaan. Vaikka veriset kyyneleet valuivat poskiani pitkin, tunsin jollain oudolla tavalla olevani vapaa.

Tunsin Ryanin läheisyyden ennen kuin kuulin lasin kilinää ja näin hänen hyppäävän notkeasti kuin kissa kartanoni toisesta kerroksesta Alex olkapäällään. En voinut kuin ihailla hänen rohkeuttaan! Ryan oli todellinen sankari! Samassa puutarhavajan takaa ryömi Andrew valkoinen puku lian tahraamana. Joku ehdotti, että lähtisimme hotellille ennen kuin paloautot saapuisivat. Annoin ohjata itseni autoon ja ajaa Miami Toweriin.

Hotellin kelmeät valot ja vanhan puun tuoksu tuntuivat lohduttavilta. Kannoin Alexin huoneeseeni – hän nukkui jostain syystä sikeästi – ja asetin hänet sängylleni. Istuin pitkään silittämässä hänen tummia hiuksiaan. Olikohan Alex onnellinen? Ryan oli sanonut Renén jääneen liekkeihin. Luulen, että se oli Renén parhaaksi. Kunhan vain selviäisin Miamista New Orleansiin, saisin myös taattua Renén sielulle rauhan. Nousin sängyltä ja vaihdoin yllättävän levollisena vaatteeni. Valitsin vaatekaapistani Marcin antaman neitseellisen valkean mekon ja kampasin hiukseni ylös. Olin valmis ottaman vastaan mitä kohtalolla oli minulle tarjottavana.

Saavuin alas Pearl – saliin, jossa Andrew soitti korvia riipaisevasti hotellin vanhaa flyygeliä. Pian minun jälkeeni saliin saapuivat myös Ryan sekä vanhaa sapelia mukanaan raahaava Ken. Ken oli selkeästi poissa tolaltaan. Seurasin hänen pälyilevää katsettaan ja hermostuneita käsiään vierestä kuin parastakin luontodokumenttia. Jostain syytä Kenin käytös ei herättänyt minussa mitään tunteita: ei ärsytystä, ei huolta eikä edes vahingoniloa… Valkoinen pöytäliina tuntui käsieni alla sileältä. Joku oli varmasti vastikään tärkännyt sen.

Ken oli kokenut jotain, joka sai hänet pohtimaan oliko Ruhtinas d’Harfleuria todellisuudessa olemassa. Pidin häntä hetken hulluna, kunnes yhtäkkiä ymmärsin kuinka Allemande oli anagrammi Kenin koko nimestä. Ken ALLEN MAdDEn. Tämä selittäisi ehkä myös sen miksi tunsin heti ensisilmäyksellä huomattavaa vetoa Allemandea kohtaan. Olivatko Ken ja Allemande todella sama henkilö? Allemandehan oli ranskaa ja tarkoitti saksalaista. Liittyikö oma saksalainen sukulaiseni jotenkin tähän? Tulin siihen loppupäätelmään, että Ken oli varmasti keksinyt Allemanden vastavedoksi minun sukulaiselleni: Ken ei kestänyt sitä, ettei hän tuntenut ketään erikoista.

Myös Ryan esitti hyvin mielenkiintoisen teorian selittäen, että Meksikossa tunnettiin tapauksia, jossa vanha kaltainen pystyi ottamaan valtaan verisukulaisiaan niin että itse makasi unessa. Tämä tuntui varsin loogiselta Kenin tapauksessa. Saattoihan olla, että Allemande oli todellinen henkilö (jolle Ken oli ehkä keksinyt nimen), joka käytti Kenin ruumista omien päämääriensä tavoittamiseksi. Ryan epäilikin, että ”oikea Allemande” makasi edelleen monoliitissa, Kenin sanojen mukaan betoniin valettuna. Kenin mielestä myös minä toimin samalla tavalla saksalaisen sukulaiseni fyysisenä olemuksena tämän niin halutessa, mutta mielestäni tämä ei kyllä pidä paikkaansa. On toki totta, että tuhon airut oli käyttänyt setäni Mark Schultzin ruumista, mutta huomaisin kyllä, mikäli hän olisi käyttänyt minua! Sitä paitsi, viime kerralla kun tuhon airut oli täydessä touhussa, olin itse sisällä Lancean kirkossa. Ken jos joku tietää tämän.

Pohtiessani ehkä ääneen sukulaiseni omituista olemusta ja hänen kykyään kulkea ajassa (joka minullakin ilmeisesti on tulevaisuudessa ainakin peiliminäni perusteella), nousi mieleeni jostain outo ajatus tai sitaatti: ...se oli kaiken kattava rajaton olento ja minuus. Se ei ollut vain yhden aika-avaruus jatkumon olento, vaan se oli liittoutunut koko olevaisuuden aineellisen olemuksen kanssa sen rajoittamattomaan pyyhkäisyyn. Se oli viimeinen ja äärimmäinen pyyhkäisy, jolla ei ollut rajoja edes kuvitelmissa tai matematiikassa… Enää 409968000 jäljellä.

Havahduin. En ymmärtänyt puoliakaan siitä mitä olin juuri päässäni käynyt läpi. Olisin aivan yhtä hyvin voinut saada viestin ulkoavaruudesta. Ellei viesti – tai ajatus – tullut saksalaiselta sukulaiseltani. Jostain syystä hän, kaikkein luultavimmin hän, halusi, että ymmärrän jotain. Niin hän oli aina halunnut. Yritin epätoivoisesti selittää Kenille, Ryanille ja jopa skeptikkojen kuninkaalle Andrewille teoriaa siitä, kuinka todellisuudessa maailma saattaisi olla rakentunut useista päällekkäisistä maailmoista.

Tässä maailmassa olisi useita tulevaisuuksia, menneisyyksiä ja nykyhetkiä. Jokainen teko vaikuttaisi siihen millainen tulevaisuus milloinkin tapahtuisi. Yritin havainnollistaa ajatustani muistuttamalla Keniä ja Andrewia noitapiirin rituaalista, jossa meille kaikille näytettiin vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Jos teoriani pitää paikkansa, olisivat nämäkin tulevaisuudet olemassa mutta jossain toisessa aika-avaruudessa tai olevaisuudessa. Ja koska kaikki maailmat ovat samaan aikaan olemassa, mahdollistaa se esimerkiksi saksalaisen sukulaiseni liikkumisen ajassa ja sen, että tulevaisuuden minä pystyi ottamaan minuun yhteyttä (ja ehkä jo pelkästään sillä vaikuttamaan tulevaisuuteen). Se vaikuttaisi ehkä jopa kummitusten olemassaoloon! Teoriani ei saanut erityisesti kannatusta eikä kukaan kai edes varsinaisesti ymmärtänyt sitä.

Jatkoin ajatusleikkiäni pohtimalla, että ehkä esimerkiksi Invictuksen luoma verkko piti yllä jotain tiettyä todellisuutta – tai muutti sitä paholaisen yönä haluamaansa suuntaan? Ainakin juuri verkosta johtuen paholaisen yö osui maaliskuun 21. päivään eikä 18. päivään, joka olisi ollut luonnollinen hetki kaikelle maagiselle toiminalle (ainakin omien tutkimusteni perusteella). Ehkä kaikki hiidenlinjat tai leilinjat liittyivät eri maailmojen välisiin rajoihin, ja ehkä nexuspisteet olivat niitä paikkoja, joissa oli mahdollista toimia maailmojen välillä. Joskus kun luin enemmän Seitsemästä, törmäsin tekstinpätkään, jossa sanottiin seuraavasti: Seitsemän, joka on yksi. Portti ulkopimeyteen, jossa Heptatonchiros, Seitsemäntahokas.

Lause ei tuolloin merkinnyt minulle mitään, mutta nyt olen ajatellut voisiko Invictuksen paasi olla tuo portti ulkopimeyteen? Portti, josta saattoi kutsua paikalle Seitsemän? Portti, josta saattoi tulla paikalle tuhon airut, kaiken kattava ja rajaton olento, joka oli kuolema ja maailmojen tuho? Olento, jonka olemus oli tuhota maailmoja, joita oli jäljellä 409968000? Yritin piirtää asiasta jonkinlaista kaaviota, mutta taisin kadottaa jopa itseni teoriaani esitellessäni.

Ryan ja Andrew lähtivät hotellilta selvittämään jotain yksityiskohtaa. En kuollaksenikaan muista mitä. Jäin Kenin kanssa kahden. Ken tuntui pyörittävän samaa levyä omasta olemuksestaan Allemandena yhä uudelleen ja uudelleen. Hän halusi kaiken lisäksi käskyttää minut kertomaan mitä olin nähnyt Thomasin tuhkia koskettaessani (Ken tuntui pelkäävän tappaneensa itse Thomasin). Kieltäydyin ehdottomasti. Sen jälkeen kun Ken oli jo kerran koskenut minuun fyysisesti, en aikonut antaa hänen raiskata minua myös henkisesti. Onneksi Ryan saapui pian paikalle pelastamaan minut.

Ryan näytti meille omituista lehtileikettä, jossa kerrottiin mafioso Paulo Giamattin pojan Fransiscon kidnappauksesta. Fransisco näytti aivan Allemandelta. En enää ymmärtänyt mitään. Olivatko ken ja Allemande sama henkilö vai oliko Allemande Fransisco? Keskustelu kääntyi sukulaistensa tunnistamiseen veren kautta, ja kerroin sen olevan totta. Lipsautin huomaamattani, etten ollut maistanut esimerkiksi Ryanissa sukulaisuutta. Ken sai tästä jonkin mustasukkaisuuskohtauksen ja vaati Ryania kanssaan ulos selvittämään asian. Yritin estellä miehiä, mutta salaisesti olin tyytyväinen. Eikö nyt jokainen nainen halua tuntea olevansa haluttu? Ulkona Ken yritti ilmiselvästi käskeä minua uskomaan, että he olivat tapelleet ja, että vaikka Ryan oli voittanut Kenin, oli Kenkin ollut pätevä. Mikä idiootti! Käännyin kannoillani ja menin takaisin sisälle.

Nousin hissillä ylös seitsemänteen kerrokseen (taas seitsemän!) kohti omaa huonettani. Alex nukkui huoneessani levollisesti. Istuin herra Neumannin kirjoituspöydän ääreen ja painoin sormeni kivistäville ohimoilleni. Ajatukseni juoksivat liian lujaa. Kuka Allemande oikein oli? Entä kuka tai mikä tuhon airut oli? Miten tämä kaikki liittyi seitsemään – ja mikä tärkeintä: miten tämä kaikki liittyi minuun? Aivan liian pian Ken ja Ryan tulivat kirjaimellisesti läpi huoneeni ovesta. Olisin voinut kirkua suuttumuksesta. Nyt minulla ei ollut enää yhtäkään turvallista kotia!

Kaiken kakofonian keskellä puhelin soi. Langan toisessa päässä oli Andrew, joka sanoi lakonisella äänellä, ettei hotelli ollut enää turvallinen päivehtimiseen. Kyllähän minä sen tiesin! Minulla ei ollut enää ovea! Ken jatkoi omaa monologiaan Allemandesta ja vilkaisin Ryaniin. Hän näytti aivan yhtä kärsivältä. Ehkä ratkaisumme oli äärimmäinen, mutta samassa hetkessä Ryan löi vaarnan Kenin ruumiin läpi. Ryan otti Kenin kantoon ja minä kaappasin Alexin syliini. Vaikka Andrew olikin nahjus, olin kuunnellut oudompiakin varoituksia. Ehkä hotelli ei ollut turvallinen paikka. Ehkä Andrew todella tiesi jotain.


Seuraavana yönä heräsimme Ryanin kanssa sylikkäin Night’s Dancen yläkerrasta. Ken makasi sohvalla, ja myös jäi siihen Alexin valvovan silmän alle. Lähdimme ulos Miamiin. Oli kuin Sallimuksen yö ja Paholaisen yö olisivat kohdannet: kaikkialla näkyi tulipalojen muodostamia savupatsaita, kuolemaa ja kaaosta. Kävelimme hotellilleni, joka oli palanut hiiltyneeksi rangaksi. Joku puhui räjähdyksestä. Tarrasin tiukemmin Ryanin käteen kiinni. Olin nyt todella koditon. Jatkoimme matkaa Rourken kartanolle, joka kaikui tyhjyyttä. Jos Allemande oli olemassa, hän ei ainakaan asunut täällä. Yritimme epätoivoisesti tavoitella Andrewia, sillä vaikutti, että tuo lipevä tyhjäpää saattoi sittenkin tietää enemmän kuin kukaan meistä.

Mekanismin wiki pyörii PmWikin päällä ulkoasunaan UnStrapped