Vampir: Miami - Abigail, osa 28

Marja Lappalainen

Heräsin ja katseeni osui huoneeni suureen antiikkipeiliin. Peiliä peittänyt valkoinen liina oli tippunut lattialle ja katselin omaa pelikuvaani. Tämä ei ehkä kuulosta kovin ihmeelliseltä, mutta minä olin kauhuissani - ehkä sinäkin olisit jos et minun laillani normaalisti näkisi omaa pelikuvaasi. Katsoin hämmentyneenä kuinka peilin minä nousi seisomaan ja astui ulos peilistä kohottaen kätensä. Yritin perääntyä syvemmälle sänkyni turviin kun toinen minä julisti minulle haudantakaisella äänellään varoituksen kaupunkiin saapuneesta uudesta vanhuksesta, joka tulisi muuttamaan kaiken. Minun tulisi kertoa tämä varoitus veljelleni Kenille.

Heräsin omasta vuoteestani. Peiliä peitti tuttu valkoinen kangas. Korvissani soi kuitenkin toisen minäni viimeinen varoitus: "Älä avaa sitä!" Pystyin melkein haistamaan nousevan vaaran. Tämä toisaalta ei ollut ihmeellistä, sillä kuten pian huomasin, oli ympärilläni todella vaara - tosin laskeva sellainen.

Ruumiini tuntui kylmältä ja jäykältä. Ajatukseni takkuilivat. Otin tuolin karmilta silkkiaamutakkini ja lähdin nouseman portaita ylös kohti kirjastoa. Avattuani kammiooni johtavan salaoven, kirkas punainen valo iski vasten kasvojani kuin piiska. Tunsin kuumuuden ihollani ja huutaen peräännyin takaisin huoneeseeni. Koko kirjasto tulvi oranssinpunaisessa ilta-auringossa. Laskevan auringon talo... Löysin pöytäni takaa pimeän nurkan jonne painauduin polvet vasten rintaani. Suljin silmäni, mutta valo tuntui edelleen nuolevan kasvojani. Olin varma, että kuolisin.

Ikuisuudelta tuntuneiden minuuttien jälkeen aurinko vihdoin laski ja turvallinen pimeys ympäröi minut taas. Alexander, entinen tanssinopettajani ja nykyinen kätyrini, juoksi portaita alas ja otti minut syliinsä. Kirjaston sähkökyntteliköt syttyivät. Olin edelleen elossa. Minua oli varoitettu, ja nyt minun pitäisi varoittaa Keniä. Yritin kasata viimeiset itseluottamukseni ja rohkeuteni rippeet pukeutuessani lyhyeen mustaan hameeseen ja piikkikorkokenkiin. Kävelin päättäväisesti Porcheeni ja lähdin kohti Venture Importia.

Ken ei ollut paikalla eikä vastannut puhelimeensa. Sain tavoitettua Dawsonin, joka selkeästi kysyi Keniltä oliko tämä tavoitettavissa. Ken ei ollut, vaikka se olin minä, joka häntä yritti tavoittaa. Kaiken sen jälkeen mitä minä olin kokenut hänen vuokseen! Ottaisi itse vastaan omat varoituksensa! Paiskasin autopuhelimeni luurin lattialle, ja olin juuri painamassa kaasua, kun näin vauhkon Andrew Stokesin juoksevan taksista kohti Venture Importia. Andrewilla oli kädessään jotain omituista - biljardikeppi?

Otin Andrewin kyytiin, sillä tiesin että tämä oli etsimässä Keniä. Yritin selittää hänelle kuinka tärkeä minun viestini oli, mutta Andrew ei näyttänyt kuuntelevan, vaan yritti painua yhä matalammaksi istuimellaan. Sain hänen sekavasta selityksestään sen kuvan, että joku oli hyökännyt hänen kimppuunsa. Ei kai tuo liene mikään ihme kaiken sen kähminnän jälkeen mitä Andrew ja Ken ovat Invictuksessa harrastaneet! Minä en olisi ehkä Andrewina julistautunut Coconut Groven varakreiviksi. Varsinkin kun myös Lancean reinaldo Gui asui siellä.

Andrew vaatimalla vaati, että me soittaisimme uudelleen Kenille. Minä en jaksanut ymmärtää kuinka Ken olisi voinut häntä auttaa, mutta ehkä kysymyksessä oli joku Invictuksen sisäinen asia. Lopulta saimme sovittua Kenin kanssa tapaamisen Greyholdsin puistoon - paitsi että Ken ei koskaan saapunut sinne, ja oli kaiken lisäksi lähettänyt vain kätyrinsä tapaamaan meitä. Ken ei siis edes vaivautunut itse ottamaan meitä vastaan. Monen mutkan jälkeen tapasimme lipevänoloisen Darius Stillmanin, edesmenneen neiti Stilmanin veljen, satamassa, ja lähdimme hänen johdattamaan Kenin mystiseen olinpaikkaan.

Olen täysin kyllästynyt veljeni megalomaaniseen ruhtinasleikkiin! Ilmeisesti Kenillä ei ole ketään muuta jolle päteä, joten hän pyrkii pätemään minulle ja Andrewille. Andrewin harhaluulot Kenin olemuksesta jonakin "suurena suojelevana voimana" vain ruokkivat Kenin omia suuruudenhulluja kuvitelmia. En jaksa viettää tunteja yöstäni yrittämällä tavoittaa Keniä puhelimella (johon vastaavat vain hänen kätyrinsä) tai etsimällä häntä kaupungilta (jossa hän on linnoittautuneena johonkin salaiseen paikkaan kätyriensä palvovien katseiden ympäröimänä). Ehkä on oikeastaan ihan hyvä, että kauhun tasapaino on taas palautettu, ja Kenin kaltaiset pienet pyrkyrit laitettu ruotuun.

Niin, edelliseen viitaten, minun on kai edes turha mainita, etten saanut viestiäni toimitettua ajoissa Kenille ja että Ken avasi sen mitä ei olisi pitänyt avata. Ken oli nimittäin hankkinut jostain ikivanhan sarkofagin tai monoliitin, jota ilmeisesti myös jotkut newyorkilaiset henkilöt tavoittelivat edelleen tuntemattomasta syystä.

Kun pääsimme Kenin salaiseen piilopaikkaan (joka oli TransPacin varastoalue), oli tilanne vähintäänkin kaaottinen. Joka puolelta kuului konekiväärien tulitusta ja taivaalla lensi suuria siivekkäitä olentoja. En ole koskaan nähnyt tai kuullut mitään niiden kaltaista! Tuntui kuin ne olisivat varjostaneet pelkällä olemuksellaan koko varastoalueen, ja niiden korvia riipaiseva kirkuna peitti alleen jopa laukausten äänet. Yritin olla urhea, sillä olin tullut paikalle pelastamaan Kenin (näin tosiaan sillä hetkellä jossain mielenhäiriössä ajattelin), mutta en uskaltanut ottaa askeltakaan. Dariuksesta oli sen sijaan kuoriutunut jokin sotakoulutuksen saanut supermies. Vähemmän supermiehen oloinen taas oli Andrew, joka pelkurimaisesti piiloutui Kenin panssaroidun pakettiauton uumeniin.

Tilanteen rauhoituttua korvissani soi, ja suorastaan vapisin kauhusta. Koko yö oli ollut aivan liian tapahtumarikas, ja olin joutunut jo toistamiseen pelkäämään henkeni puolesta. Kenin nähtyäni syöksyin hänen vahvojen käsivarsiensa suojaan, ja olin valmis antamaan hänelle kaiken anteeksi. Ken otti minut syliinsä ja sillä hetkellä todella tunsin olevani pitkästä aikaa turvassa.

Kenin huomio kuitenkin siirtyi pian muualle. Hän kulki kuin mielipuoli pihalla makaavien ruumiiden ympärillä sadatellen jotain. Minä seurasin syrjemmältä voimattomana. Minulla oli niin paljon kerrottavaa Kenille kaikesta tapahtuneesta, mutta hänellä ei ollut aikaa eikä halua kuunnella. Samassa näin myös hänet - David Collianderin - Kenin uuden jälkeläisen.

En tiedä mitä oli tapahtunut, mutta Kenin mitäänsanomattoman oloinen kätyri David oli muuttunut kaltaiseksi ja ilmeisesti saman illan aikana. Ken otti järkyttyneen oloisen Davidin kainaloonsa, ja lähti huolehtien viemään häntä pois. Minä jäin yksin pihalle. Ken ei enää halunnut huolehtia minusta! Minä olisin halunnut olla Kenin kainalossa, ja nyt minun paikkani oli vienyt tuo mitättömyys. Vedin kädet tiukasti puuskaan, ja lähdin päättäväisesti kävelemään kohtia autoani. Selvittäköön Ken itse sotkunsa!

Päästyäni autolleni, Andrew soitti minulle yrittäen maanitella minua takaisin. Käskin häntä tylysti toimittamaan puolestani viestin Kenille aiheesta suuri paha ja asioiden avaaminen. Andrew totesi, että olin myöhässä: Ken oli jo avannut jotain. Sen sarkofagin, josta puhuin aikaisemmin.

Luonnollisesti jouduin palaamaan takaisin rukoilemaan, että Ken sulkisi arkun. Ken ei kuitenkaan kuunnellut minua, vaan tuijotti huumaantuneena arkkuun, jossa makasi pieni, hauraanoloinen muumio (en olisi halunnut katsoa sinne, mutta jotenkin Ken sai minut ylipuhuttua). Valitettavasti tuonnäköiset muumiot ovat harvoin niin hauraita kun ne antavat ymmärtää olevansa. Ken veti arkusta vielä esiin valtavan miekan, jonka kanssa hän tepasteli ympäriinsä kuin suurikin soturikuningas. Minä aloin toden teolla suuttua. Lähdin uudestaan pois vain löytääkseni itseni hetkeä myöhemmin veljeni, Andrewin ja Collianderin seurasta Venture Importista. Kuinka vihaankaan sitä paikkaa!

Ken kohteli uutta jälkeläistään todella julmasti. Seurasin tilannetta inholla. Juuri tuollainen veljestäni oli tullut. Hän pelasi muiden tunteilla ollen ensin puhdasta lämpöä ja muuttuen hetkessä laskelmoivan kylmäksi. Ymmärsin sillä hetkellä, että veljeni oli täysi mielipuoli. Tästä lähtien myös suhtautuisin häneen sellaisena, enkä antaisi hänen pelata minun tunteillani.

Ken oli käskenyt Dawsonia toimittamaan sarkofagin toimistolleen. Näin myös tapahtui, mutta sarkofagi käveli toimistolle aivan itse. Ennustus oli nyt toteutunut: arkku oli avattu ja uusi vanhus oli saapunut kaupunkiin muuttamaan kaiken. En olisi halunnut tavata tätä vanhusta, mutta minulla ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Ensitapaaminen oli juuri niin kauhistuttava kuin olin jo osannut pelätäkin.

Koska tumpelo veljeni ja hänen hännystelijänsä ei kumpikaan osaa edelleenkään ranskaa jouduin taas tulkin tehtäviin. Näin jo silmissäni airuen kohtalon Rourke -kartanolla (vanhus oli tietenkin taas sukua Kenille), ja päätin tällä kertaa välttää tuon ankean ammatin mukanansa tuomat ikävyydet. Toisaalta, ehkä tällä kertaa tehtävä olisi voinut olla hieman erilainen sillä uusi ruhtinas (hän luonnollisesti julistautui heti ruhtinaaksi) oli todella komea. Tarkoitan siis todella komea!

Kun nimittäin olin selvinnyt ensitilan kauhukokemuksestani, huomasin keskustelevani alastoman, tumman ja kaunispiirteisen nuoren miehen kanssa. Tai no, hän näytti ehkä minun ikäiseltäni mutta Kenin tietojen mukaan hän oli syntynyt joskus 1000-luvulla(!). Ja hän, nimeltään romanttisesti Allemande d'Harfleur, näytti aivan satujen prinssiltä! Tällaista Ruhtinasta seuraisin mielelläni! Näin ollen on oikeastaan melko valitettavaa, että sysäsin heti mahdollisen airuen virkani Kenin harteille, sillä ehkä olisinkin halunnut viettää Ruhtinas d'Harfleurin kanssa enemmän aikaa. Sen näköisessä ikivanhassa olennossa kuin Allemande d'Harfleur on jotain paheellisen mielenkiintoista. Onkohan hän todella yhtä petomainen kuin esimerkiksi herra Rourke oli?


Jälkikäteen olen kovasti miettinyt kuka minulle oikein lähetti enneuneni. Kuka ei haluaisi, että kaupunkimme saisi taas Ruhtinaan ja järjestyksen? Eihän primolegio ole oikeastaan saanut mitään aikaiseksi, ja Ruhtinas d'Harfleur vaikuttaa hyvin kykeneväiseltä mieheltä. Olen ajatellut, että voisin ehkä sittenkin taas viettää enemmän aikaa Kenin ja Andrewin kanssa, sillä he varmasti tapaavat Ruhtinasta usein. Tai ainakin useammin kuin minä.

Olen herännyt nyt jo toistamiseen ennen auringonlaskua. Yrittääkö joku sanoa minulle jotain? Varoittaa minua jostain? En ymmärrä tätä, mutta pidän nykyään aina herätyskelloa yöpöydälläni. En enää halua nähdä auringonlaskua.

René soitti vihdoin. Hänen puheensa oli kiihtynyttä ja kiireisen oloista, hän ehti sanoa vain: "Abigail! Olit oikeassa! Hän on elossa! Mutta hän ei ole yksin! He ovat molemmat elossa!" Tietenkin olin oikeassa! Minä olen tiennyt aina, ettei Marc voi olla kuollut! Mutta kuka hänen kanssaan oikein on? Maldonato? Mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa? Miksi Marc olisi lavastanut kuolemansa, ellei hän olisi tappanut Maldonatoa? Toivottavasti tämä ei vain liity jotenkin saksalaiseen sukulaiseeni.

Mekanismin wiki pyörii PmWikin päällä ulkoasunaan UnStrapped