Varjojen valtiaat

(:num:)

Vampyyrien suvuista

Vampyyrejä tunnetaan lukuisia eri sukuja. Suuria sukuja on (paikasta ja kertojasta riippuen) kolme, viisi, seitsemän, kymmenen, kolmetoista tai kaksikymmentä. Suvun jäseniä yhdistävät tietyt periytyvät piirteet, kuten samojen tai samankaltaisten yliluonnollisten kykyjen osaaminen. Suvuilla on myös tunnusomaisia heikkouksia. Näitä kutsutaan verenkirouksiksi. Kahdella samaan sukuun kuuluvalla vampyyrillä, jotka eivät ole toisilleen läheistä verilinjaa, ei ole sen enempää syytä tuntea toisiaan kohtaan yhteenkuuluvuutta, kuin vaikkapa kahdella afrikkalaisella miehellä olisi.

Kukaan ei tiedä varmasti, mistä vampyyrien suvut ovat peräisin. Tässä on eräs teoria: Mikäli vampyyrejä on ollut olemassa yhtä kauan kuin ihmisiä, on oletettavaa, että vampyyrien eriytyminen suvuiksi on tapahtunut samoihin aikoihin, kun ihmiskunta alkoi levitä oletetusta alkukodistaan Afrikasta. Tätä ajatuskulkua seuraten, vampyyrien erilaisuus kumpuaa sopeutumisesta uusiin olosuhteisiin.

Vampyyrit olivat ensin saalistajia ja hirviöitä, jotka viihtyivät pienten ja tiividen ihmisyhteisöjen ulkopuolella. Kun ihmiskunta alkoi viljellä maata, vampyyritkin asettuivat aloilleen. Jotkut heistä ryhtyivät valtiaiksi, joilla oli omia linnoja, maita ja alamaisia. Toiset piileskelivät toki yhä metsissä ja syrjäisissä paikoissa, mutta näilläkään vampyyreillä ei enää ollut tarvetta matkustaa, sillä saalis pysyi enimmäkseen paikoillaan. Kun ihmiskunta alkoi rakentaa kaupunkeja ja valtioita, vampyyrit sopeutuivat urbaaniin olotilaan kuin kala veteen. Valtiaista tuli kuninkaita tai jumalia. Varjoissa piileskelijät opettelivat ihmisen teeskentelemisen taidon täydellisesti. Myöhemmin valtiaat huomasivat erheensä; ihmiskunta oli liian iso, ja kaupungit ja valtiot aivan liian laajoja hallittavaksi. Ennemmin tai myöhemmin, alamaiset kääntyivät valtiaitaan vastaan. Valtiaat nöyrtyivät ja piiloutuivat, mutta samalla he opettelivat varjoista hallitsemisen jalon taidon. Jotkut niistä, jotka jäivät erämaihin, urbanisoituivat myöhemmin. Toiset taas eristäytyivät entisestään, ja muuttuivat enemmän pedoiksi kuin ihmisiksi. Kaikkien suurimpien sukujen juuret ovat jäljitettävissä tämänkaltaisten teorioiden avulla, ja epäilemättä vampyyrisukujen evoluutioon on mahtunut myös epäonnistumisia; evoluution umpikujia, tietynlaisiin olosuhteisiin sopeutuneita variaatioita, jotka eivät selviytyneet hengissä olosuhteiden muuttuessa.

Seuraavaksi esitellään viisi suurta sukua, joiden jäseniä tavataan kaikkialta maailmasta. Paikalliset variaatiot näistä ovat paitsi mahdollisia myös erittäin todennäköisiä. Sukujen nimet vaihtelevat paikasta toiseen. Usein nimet ovat muiden kuin ko. sukuun kuuluvien vampyyrien heistä käyttämiä. Esimerkiksi voivode kutsuu itseään harvoin voivodeksi. Sen sijaan hän todennäköisesti nimittää itseään esimerkiksi d'Harfleuriksi tai Karnsteiniksi. Joidenkin sukujen nimien kohdalla kyse on pikemminkin liikanimestä tai pilkkanimestä, joka tosin joissain tapauksissa saataa kääntyä syrjinnän vuoksi suvun itsensä käyttämäksi identifioitumisen tai yhteenkuuluvuuden välineeksi. Esimerkki tämänkaltaisesta suvun nimestä on moroi.

Draugr

Hirviöitä. Petoja. Lihaksi tulleita painajaisia. Vampyyreistä ensimmäiset olivat epäilemättä juuri tämänkaltaisia; primitiivisiä proto-vampyyreja, jotka saalistivat ihmisen esi-isiä jo kivikaudella. Draugrit ovat nykyisin tunnetuista suvuista kaikkein lähimpänä näitä myyttisiä hirviöitä. Kaikilla mantereilla ja kaikkien kansojen keskuudessa kerrotaan tarinoita yössä vaanivista hirviöistä, josta syystä draugrien alkukodin sijaintia on lähes mahdotonta paikallistaa, mutta useimmat aihetta tutkineet vampyyrit ovat sitä mieltä, että ensimmäinen niistä vampyyreistä, joita tänä päivänä kutsutaan draugreiksi, saalisti jossain päin Pohjois-Afrikkaa.

Draug on perinyt petomaisilta esi-isiltään saalistajan vaistot ja voimat, sekä kyvyn vaikuttaa uhrinsa mieleen tavalla, joka laukaisee kaikista tunteista alkukantaisimman: kauhun tunteen. Nimi draugr on peräisin skandinaavisesta mytologiasta, jossa draugr on hautausmailla viihtyvä elävä kuollut. Draugr tunnetaan myös nimillä vrykoulakas, gorgonit, pedot ja hirviöt. Draugrin verenkirous on sen hirviömäinen olemus. Tämä voi ilmetä joko fyysisenä epämuotoisuutena, petomaisuutena tai rumuutena, tai tarkemmin määrittelemättönä luotaantyöntävyytenä. Draugrien kirous tunnetaan nimillä Hirviömäisyyden kirous tai Meduusan kirous. Kansanperinteen mukaan draugrin voi torjua hopeisella peilillä, josta se näkee oman kauhean kuvajaisensa, tai osoittamalla sille vilpitöntä ystävällisyyttä tai sääliä. Draugrin saattoi torjua myös jättämällä sille uhrilahjoja. Draugr viihtyy usein omissa oloissaan tai oman verilinjansa muiden jäsenien seurassa. Draugrin eläimellisyys saa muiden sukujen vampyyrit vierastamaan häntä. Silti, draugr, joka on pakotettu elämään muiden vampyyrien joukossa, sopeutuu, joskin pitkin hampain. Draugrit aloittavat kyvyillä Gorgonin kuvajainen ja Saalistaja tai Hyönteisen olemus. Heille kehittyy usein metsästämisessä hyödyllisiä kykyjä kuten Varjoleikki ja Jäljittäjän silmät, sekä näiden kykyjen kehittyneempiä muotoja, kuten Pedon muoto ja Pandemonia. Heille kehittyy harvoin kovin sofistikoituneita mieleen vaikuttavia kykyjä, kuten Metator ja Lumo.

Lilim

Ihmiskunnan sivistyksen ja kulttuurin alkukotina pidetään yleisesti Kaksoisvirtain maata nykyisessä Lähi-Idässä, Yangtse-joen vartta nykyisessä Kiinassa tai Gangesin suistoa nykyisessä Intiassa. Näissä paikoissa kehittyivät ensimmäiset kaupungit, ensimmäiset valtakunnat, ja epäilemättä myös ensimmäiset urbaanit keskittymät, joissa saalistavien vampyyrien piti muuttua ja sopeutua siinä määrin, että voidaan alkaa puhua proto-vampyyristä selkeästi eroavasta vampyyrisuvusta. He esiintyivät jumalina. Heitä palvottiin, sillä heidän voimansa ja kykynsä olivat ylivertaisia; jumaltenkaltaisia. Ishtar ja Dagon, Durga ja Ravanna. He saattoivat kaikki olla alunperin vampyyrejä, jotka nostivat itsensä ihmiskunnan yläpuolella ja vaativat osakseen palvontaa, uhrilahjoikseen rikkauksia ja orjia, kultaa ja verta. Heidän valtakuntansa kestivät vuosisatoja. Heidän alttareillaan uhrattiin tuhansia ja taas tuhansia. Lopulta heidän aikansa tuli päätökseen. Jumalista tuli demoneja, ja heidät syöstiin valtaistuimiltaan takaisin pimeyteen, josta he olivat tulleetkin. Nykyisistä suvuista Lilim muistuttavat eniten tuon ajan jumalkuninkaita.

Lilimit ovat ylivertaisia viettelijöitä ja saalistajia. Heidät on nimetty sumerialaisen ja heprealaisen mytologian viettelevien naisdemonien mukaan. Heidät tunnetaan myös nimillä viettelijät, bovaryt, casanovat ja lestatit. Lilimien verenkirous on taipumus antautua aistien ja houkutusten vietäväksi. Lilimien kirous tunnetaan nimillä Narcissoksen kirous ja Lihallisuuden kirous. Kerrotaan tarinoita lilimeistä, jotka ovat joutuneet saalistaessaan niin voimakkaasti kauniin naisen lumoihin, etteivät ole huomanneet ajan kulumista, ja ovat joutuneet auringonnousun yllättämiksi. Kansanperinteen mukaan lilimin voi torjua villiruusuilla ja niistä tulee haavoittuvaisia, jos ne kohtaavat todellista viattomuutta. Lilimit sopeutuvat suvuista keskimäärin parhaiten suuriin joukkoihin, oli sitten kyseessä suurkaupungin vampyyriyhteisö tai kuolevaisten seurapiirit. Lilimit aloittavat kyvyillä Lumo ja Saalistaja tai Jäljittäjän silmät. He kehittävät usein muitakin kykyjä, jotka vaikuttavat tunteisiin tai ovat muilla tavoin hyödyksi saalistamisessa. Lilim kehittävät melko harvoin suoranaisesti hallitsemiseen liittyviä kykyjä, kuten Metator, Unhomieli ja Eläimen käskeminen, sillä näiden kykyjen vaatima pitkäjänteisyys sopii harvoin lilimin luonteenlaatuun.

Moroi

Paras todiste siitä, että vampyyrien sukujen evoluutio on jatkuva prosessi on suku, jota kutsutaan nimellä moroi. Moroi on suurista suvuista nuorin ja kaikkein parhaiten sopeutunut ihmisten keskellä elämiseen. Nimi moroi tulee kreikasta, jossa sillä tarkoitetaan yleensä vampyyrin ja ihmisen liitosta syntynyttä puolivampyyriä. Moroita kutsutaan myös nimillä teeskentelijät, puolivampyyrit, dhampir, vaeltajat ja vaihdokkaat. Ensimmäisten moroiden arvellaan liikkuneen ihmisten keskuudessa juurikin Kreikassa, tai mahdollisesti romanien joukossa jossain päin Balkania. Romanit uskoivat, että koska moroi olivat vain puoliksi vampyyrejä, muut vampyyrit vihasivat heitä, ja moroin saattoi palkata tappamaan yhteisöä riivaavan vampyyrin. Jotain perää tässä uskomuksessa saattaa olla, sillä monessa paikassa muunsukuiset vampyyrit vähättelevät, halveksivat, vihaavat tai jopa pelkäävät moroita.

Moroit ovat täydellisiä teeskentelijöitä. Kuten muutkin vampyyrit, moroit tarvitsevat verta elääkseen, mutta he eroavat monella muulla tavalla muista vampyyreistä. Moroit eivät kaihda auringonvaloa juuri ollenkaan, ja kärsivät harvoin mistään vampyyrien perinteisistä kompulsioista, allergioista, tai fobioista. Moroit eivät myöskään ole läheskään niin territorialisia kuin muut vampyyrit, josta syystä he usein vaeltelevat paljon. Moroin kehon luonnollinen tila on sen kaltainen, jossa hänen sydämensä lyö ja hän hengittää, joskin kumpikaan näistä kehon toiminnoista ei ole varsinaisesti tarpeen, vaan pikemminkin osa heidän teeskentelijän olemustaan. Toinen merkittävä osa heidän teeskentelijän olemustaan ja mahdollisesti syy siihen, miksi muut vampyyrit vihaavat ja pelkäävät moroita on tämä: toinen vampyyri ei automaattisesti havaitse moroita vampyyriksi, hieman samaan tapaan kuin kyvyn Varjoleikki ollessa aktiivisena. Moroi tosin havaitsee toiset vampyyrit jos mahdollista vieläkin helpommin kuin vampyyrit yleensä. Yliluonnollisten kykyjen suhteen moroi on sekä heikompi, että monipuolisempi kuin muut vampyyrit. Moroi aloittaa yhdellä ainoalla kyvyllä, mutta tämä kyky voi olla mikä tahansa sellainen, joka parhaiten palvelee hänen sen hetkistä tarvettaan. Yleensä moroille kehittyy kykyjä huomattavasti hitaammin kuin muille vampyyreille. Muita moroin ja muunsukuisen vampyyrin eroja ovat mm: Moroin kulmahampaat ovat lyhyet ja lähes käyttökelvottomat aseina. Moroi ei kykene vaistonvaraiseen kommunikointiin eläinten kanssa. Moroi ei kykene ilman kykyjä vaikuttamaan mitenkään erityisen käskevältä, puoleensavetävältä tai pelottavalta. Moroi ei aloita erikoistaustalla Väkevä, joskin hän voi kehittää sen myöhemmin hieman samaan tapaan kuin muut vampyyrit kehittävät kykyjä tai valita Väkevän aloituskykynsä sijaan. Lopuksi, mitä tulee myyttiin moroista puolivampyyrinä; tämä on silkkaa taikauskoa. Moroi saa alkunsa täsmälleen samalla tavalla kuin muutkin vampyyrit, joskin joidenkin vampyyrien keskuudessa elää sitkeä urbaani legenda, jonka mukaan moroin tekijä voi olla mitä tahansa sukua.

Sebitti

Ihmiskunnan ensimmäiset pysyvät asutukset olivat pieniä. Heimo saattoi koostua kymmenistä tai sadoista yksilöistä. Niiden vampyyrien, jotka ensimmäisinä lakkasivat olemasta pelkästään pimeydessä vaanivia petoja, ja uskaltautuivat lähemmäksi saalistaan, piti kehittää kykyjä, joilla heistä tul salavihkaisia ja tarkkaavaisia. Mikä sai aikaan tämän muutoksen? Kenties uteliaisuus. Joka tapauksessa, siinä missä proto-vampyyrin päivänsija sijaitsi syrjäisissä kolkissa, joista hän teki saalistusmatkoja ihmisten keskuuteen, tämä uudenlainen vampyyri teki päivänsijansa saaliinsa keskuuteen. Joissain paikoissa, näitäkin vampyyrejä palvottiin jumalina tai henkiolentoina, mutta enimmäkseen he tyytyivät pysyttelemään orastavien yhteiskuntien varjoisissa paikoissa, tarkkaillen, valvoen, ja saalistaen niitä, jotka eksyivät liian kauas laumasta. Muinaisessa Assyriassa heitä pidettiin pahansuopina henkinä, jotka houkuttelivat viattomia kuolemaansa. Muinaisessa Egyptissä heitä pidettiin kuolleiden sielujen oppaina ja alamaailman jumalten sanansaattajina. Seemiläiset kansat pitivät heitä salatun tiedon vartijoina, joiden lähestyminen oli kuolettavan vaarallista, mutta onnistuessaan äärettömän palkitsevaa. Kreikassa uskottiin, että he olivat pahoja henkiä, jotka pystyivät riivaamaan heitä etsivien kuolevaisten kehoja, antaen näille samalla noitavoimia. Nykyisistä vampyyrisuvuista näitä vampyyrejä muistuttavat eniten sebittit.

Sebittit ovat salavihkaisia mystikkoja. Heidät on nimetty assyrialais-babylonialaisen jumalan Nergalin seuraajien, seitsemän alamaailman jumalan mukaan. Heidät tunnetaan myös nimillä strigoi, mystikot, faustit ja noidat. Sebittin verenkirous on taipumus lumoutua salaisuuksista, piilomerkityksistä ja mysteereistä siinä määrin, että hän unohtaa kaiken muun ja hakee salaisuuksia paikoista, joissa niitä ei edes ole. Sebittien kirous tunnetaan myös nimellä Eevan kirous. Kansanperinteen mukaan sebitti kaihtaa kirkasta valoa ja avaria paikkoja. Uskottiin myös, että sebittin nousemisen haudastaan voi estää sirottelemalla sen haudalle siemeniä. Sebittin uskottiin olevan pakotettu laskemaan siemenet ennen metsästystään, ja aurinko ehtisi nousta, ennen kuin sebitti ehtisi laskea kaikki siemenet. Sebitti, kuten useimmat muutkin vampyyrit, on pääasiallisesti varjoissa viihtyvä yksineläjä. Hänen pohjaton tiedonjanonsa saa hänet kuitenkin usein hakemaan muiden vampyyrien seuraa. Sebittit aloittavat kyvyillä Jäljittäjän silmät ja Varjoleikki tai Hyönteisen olemus. He kehittävät usein muita kätkeytymistä ja tiedon hankkimista edesauttavia kykyjä. Heille kehittyy melko harvoin oppeja, jotka vaatisivat esillä oloa, kuten Lumo ja Gorgonin kuvajainen.

Voivode

Sotaherroja, kuninkaita ja yön valtiaita. Heitä olivat ensimmäiset vampyyrit, jotka asettuivat aloilleen ja perustivat valtakuntia; ensimmäiset, jotka käyttivät voimiaan ja kykyjään niin ihmisten kuin petojenkin alistamiseen. Toisin kuin esimerkiksi Kaksoisvirtain maan jumalkuninkaat, nämä vampyyrit eivät yleensä keränneet ympärilleen palvojia, eivätkä he hallinneet valtakuntia aivan niin avoimesti. Suurkaupungit olivat heille vieraita ja uhkaavia paikkoja, sillä niiden asukasluvut olivat aivan liian suuria suoraan hallittaviksi. Sen sijaan, he perustivat omat valtakuntansa ihmisten valtakuntien rajamaille, syrjäisiin vuoristoihin ja vaikeakulkuisille haja-asutusalueille. Paikoista, jossa tämänkaltaisia vampyyrien valtakuntia on sijannut, tunnetuimpia ovat vuoristoiset seudut Kaksoisvirtain maasta pohjoiseen ja länteen, alueet, jotka kuuluvat nykyiseen Turkkiin ja pohjoiseen Iraniin. Nykyisistä vampyyrien suvuista näitä valtiaita lähinnä ovat voivodet.

Toisin kuin lähes jumalan kaltaiset esi-isänsä, nykypäivän voivode on teeskentelijä ja varjoista hallitsija, joka on avoimesti ruhtinas lähes vain ja ainoastaan muiden kaltaistensa keskuudessa. Voivodet ovat arkkityyppisiä vampyyri-aristokraatteja. Heidät on nimetty itäeurooppalaisen ruhtinasta tai hallitsijaa tarkoittavan termin mukaan. Heidät tunnetaan myös nimillä patriisit, macbethit, valtiaat ja kreivit. Voivoden verenkirous on niin kutsuttu Kuningasten kirous, ylimielisyys, josta seuraa se, että he usein aliarvioivat niitä, joita he pitävät itseään heikompina. Jotkut Voivodet ovat myös taipuvaisia narsismiin, megalomaniaan ja paranoiaan. Voivodien kirousta kutsutaan vaihtelevasti myös nimillä Minoksen kirous ja Tyrannien kirous. Kansanperinteen mukaan voivode ei voi astua kutsumatta taloon, eikä ylittää juoksevaa vettä. Voivoden saattoi myös pitää loitolla antamalla sille osa omasta parhaastaan; ensisyntyinen lapsi, sadon parhaimmisto tai arvokkaimmat ja hienoimmat ratsut ja karjaeläimet. Voivodet ovat yleensä luontaisia johtajia. He ovat tottuneet käskemään, ja siihen, että muiden sukujen vampyyrit seuraavat heidän käskyjään ja esimerkkiään. Voivode on kuitenkin mustasukkainen vallastaan; kaikki muut vampyyrit ovat hänen kilpailijoitaan, oli kiistan aiheena sitten valta, reviiri, tai mikä tahansa muu. Historian voivodit olivat yksinvaltiaita, joiden määräysvalta oli ehdoton. Ei ole poissuljettua, että vielä tänäkin päivänä maailman syrjäisimmissä kolkissa on voivodeja, joiden olemassaolo on täsmälleen samanlaista kuin se oli vuosisatoja sitten. Voivodet aloittavat kyvyillä Metator ja Eläimen käskeminen tai Varjoleikki. Heille kehittyy usein muita mieleen vaikuttavia voimia, kuten Lumo, ja kehittyneempiä kykyjä, kuten Unhomieli, Vaeltajan mieli, Yön huntu ja Syntiinlankeemus. Voivodeille kehittyy harvoin kykyjä kuten Saalistaja tai Jäljittäjän silmät, sillä mikäli he haluavat käydä sotaa tai valvoa valtakuntiensa rajoja, heillä on sitä varten sotilaita ja kätyreitä.

Kaupungeista ja reviireistä

Vampyyrin jatkuva olemassaolo on riippuvainen toisaalta joukkoon sulautumisesta, toisaalta väkiluvusta, joka on riittävän suuri, jotta hänen on mahdollista metsästää ilman, että paljastumisen riski kasvaa liian suureksi. Haja-asutusalueilla, kuten erämaissa ja maaseudulla vampyyri joutuu joko metsästämään pääasiallisesti eläimiä, tai matkustelemaan paljon. Molemmat ovat kyllä nekin ihan käypiä vaihtoehtoja, joskin ensimmäinen on suhteellisen työlästä, eikä eläimen veren maku aivan vedä vertoja ihmisverelle, ja toinen merkitsisi sitä, ettei vampyyrillä olisi varsinaisesti omaa reviiriä. Näistä syistä vampyyri ovat pääasiallisesti urbaani olento. Satoja vuosia sitten kaupungit, sen ajan suurkaupungitkin, olivat huomattavasti pienempiä ja oli harvinaista, että samaan kaupunkiin oli mahdollista useamman kuin yhden tai parin-kolmen vampyyrin pesiytyä. 2000-luvun vaihteen suurkaupungit ovat kuitenkin jo niin isoja, että esimerkiksi New Yorkin kokoiseen kaupunkiin mahtuu yli 50 vampyyriä ilman, että heidän reviirinsä menisivät pahasti päällekkäin.

Reviirikiistoja kuitenkin syntyy väkisinkin, sillä luonnollisesti jotkut metsästysalueet ovat parempia kuin toiset. Näiden metsästysalueiden ja niistä sikiävien kiistojen ratkaiseminen on kaupungin valtiaan suurimpia haasteita. Viisas hallitsija jakaa alueensa vasalleille, jotta hänen ei itse tarvitse hoitaa jokaisen pienen naapuruston asioita. Viisas hallitsija myös määrittelee, kuinka monta vampyyriä kullekin alueelle mahtuu järkevästi. Tämä tarkoittaa sitä, että hänen tulee paitsi tarkkailla muuttoliikennettä myös pitää kurissa oman kaupunkinsa vampyyrien lisääntyminen. Jälkeläisten perinne määrittelee, että jokainen vampyyri on vastuussa omasta jälkeläisestään, mutta ei sinänsä kiellä tekemästä uusia vampyyrejä. Moni valtias säätää lakeja, jotka tekevät juuri tämän; Koska metsästysalueita ja riistaa on rajallisesti, vampyyrien lisääntymistä on pakko rajoittaa. Jälkeläisten tekemistä koskevien lakien rikkojaa rangaistaan valtiaan toimesta. Yleensä tämä rangaistus ei kuitenkaan ole lopullinen kuolema. Sen sijaan lakia rikkonut vampyyri saatetaan karkoittaa, vaarnata ja vangita, tai hakata jäykäksi. Uusi jälkeläinen saatetaan ottaa hänet tehneeltä vampyyriltä pois ja hänen kasvatuksensa saatetaan antaa jonkun muun kaupungin asukkaista vastuulle.

Valtakunnista ja liitoista

Kuten jo aiemmin on käynyt ilmi, vampyyrit ovat hyvin territorialisia ja staattisia olentoja; sidottuja niin paikkaan kuin aikaan. Koska he ovat territorialisia, he pyrkivät luomaan omia reviirejään. Koska he ovat stattisia, heidän luomansa reviirit noudattavat usein hyvin arkaaisia yhteiskuntarakenteellisia malleja. Vanhimmat edelleen olemassa olevat vampyyrien valtakunnat ovat feodaalisen mallin mukaisesti hallittuja kuningaskuntia. Ne on perustettu sellaisessa historian vaiheessa, jossa kaupungit ja väkiluvut kasvoivat niin suuriksi, että yksittäinen alue saattoi olla useamman kuin yhden vampyyrin reviiriä. Tämä feodaalinen malli on perustana kaikissa kaupungeissa, joiden vampyyripopulaation juuret ovat keskiajalla. Feodaalinen malli on viety lähes sellaisenaan myös kaupunkeihin, joiden asukkaista yksikään ei ole sataa vuotta vanhempi. Joitakin muita yhteiskunnallisia malleja on kokeiltu, mutta ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän epäonnistuneet, tai muuttuneet noudattamaan pääpiirteiltään pyramidimäistä rakennetta, jossa voimakkaimmat ovat ylimmäisinä ja heikoimmat alimmaisina. Eräskin Uuden Mantereen Valtakunta väittää olevansa kreikkalaistyylinen demokratia, jossa kaikki "kansalaiset" ovat tasavertaisia, mutta käytännössä sielläkin valta on niiden käsissä, jotka sen ottavat. Toisaalla taas maallinen valta korreloi suoraan vampyyriyhteisön vallan kanssa; sillä, jolla on eniten omaisuutta, on myös eniten kätyreitä ja vaikutusvaltaa ihmisten keskuudessa, josta seuraa, että muiden vampyyrien on parempi tanssia tämän rikollisimperiumin capo di tutti di capon pillin mukaan, tai he huomaavat kätyriensä joutuvan joenpohjaan betonisaappaat jalassaan, kiinteistönsä palavan maan tasalle ja omaisuutensa katoavan mystisesti pankkien järjestelmistä.

Nykyaika asettaa vampyyrien valtakunnille uusia haasteita. Kaupungit ovat niin isoja, ettei ole mahdollista, eikä edes järkevää, että esimerkiksi Miami-Daden piirikunnan (alue, jota arkikielessä kutsutaan pelkästään Miamiksi) kokoinen alue olisi yhtä ainutta valtakuntaa. Vampyyrin, joka pitää reviirinään vaikka City of Miamia ei tarvitse juuri koskaan olla tekemisissä vampyyrin kanssa, joka pitää reviirinään vaikka Kendallia. Sekä Cityllä, että Kendallilla on omat keskustansa ja molempia ympäröivät valtavan kokoiset haja-asutusalueet. Silti, molemmat ovat osia Miamin kaupungista.

Mikäli valtakunnan vampyyripopulaatio on tarpeeksi iso, valtarakenne tarvitsee toimiakseen muitakin viranhaltioita kuin itsensä valtiaan. Valtias nimittää vasalleja, jotka muodostavat hovin tai ylimystön, jota saatetaan kutsua ylimystöksi, kabinetiksi, senaatiksi tai joksikin muuksi sopivaksi. Valtias jakaa ylimystölle läänityksiä. Ylimykset, joita voidaan kutsua kreiveiks, paroneiksi tai kapteeneiksi puolestaan jakavat metsästysoikeuksia vampyyreille, jotka asuvat ja metsästävät heidän läänityksessään. Valtias saattaa kokea tarvetta nimittää Voudin, jonka pääasiallinen tehtävä on pitää alamaiset kurissa ja valvoa Perinteitä ja lakeja. Valtias voi nimittää myös Riistanvartijan, jonka tehtävä on valvoa metsästämistä, Rajavartijan, jonka tehtävä on pitää huolta, etteivät ulkopuoliset vampyyrit pääse valtakuntaan ilman Valtiaan lupaa ja Senesalkin, joka hoitaa Valtakunnan arkipäiväisiä asioita. Erilaisten mahdollisten virkojen ja titteleiden kirjo on niin laaja, että minkäänlaisen kattavan listan tekeminen olisi sula mahdottomuus.

Politiikan lisäksi on lukemattomia muitakin syitä, miksi vampyyrit liittoutuvat keskenään. Kuten ihmisilläkin, vampyyreillä on tarve olla kanssakäymisissä samanmielisten kanssa, oli syynä sitten politiikka, valta, raha, uskonto, tai mikä tahansa muu. Joissain kaupungeissa nämä valtarakenteesta riippumattomat klikit ovat itsessäänkin vaikutusvaltaisia tekijöitä. Uskonnollinen vakaumus saattaa olla niin vallitseva ja määrittävä tekijä, että esimerkiksi gnostilaisen lahkon saarnaajan sana painaa enemmän kuin valtiaan nimittämän vasallin sana. Poliittiset, valtiasta vastustavat tahot voivat olla niin voimakkaita ja hyvin järjestäytyneitä, että valtias ei voi olla ottamatta heitä huomioon päätöksenteossaan. Monessa nuoremmassa valtakunnassa valtias ei ole ollenkaan niin yksinvaltainen kuin kuvittelee olevansa, mutta oppositio (millä nimellä he itseään sitten kutsuvatkin) ei myöskään ole niin voimakas, että se voisi syrjäyttää valtiaan.

Perinteet

Vampyyrit, siinä missä ihmisetkin, ovat kautta aikain kehittäneet käytössäännöstöjä ja lakikokoelmia, joiden tehtävänä on mahdollistaa vampyyreistä koostuvien yhteisöjen toimiminen. Tietyssä valtakunnassa voimassa olevat lait ja tavat ovat aina tapauskohtaisia. Jotkut perussäännöt ovat kaikille vampyyrien käytössäännöstöille kuitenkin yhteisiä. Näitä kutsutaan perinteiksi. Yksi vanhimmista tunnetuista perinteiden kieliasusta kuuluu seuraavasti:

Kätkeytymisen perinne

Älä paljasta todellista luontoasi ihmisen pojalle. Hän ei ole kaltaisesi, ja tuhoaisi sinut, jos tietäisi olemassaolostasi.

Kätkeytyminen, perinteistä tärkein on olemassa, jotta vampyyrien suvut eivät sammuisi. Vaikka yksittäinen vampyyri onkin monin verroin voimakkaampi kuin ihminen, ihmisiä on yli satatuhatkertaisesti enemmän kuin vampyyrejä. Mikäli ihmiskunta kokonaisuutena saisi varmasti tietää vampyyrien olemassaolosta, olisi vain ajan kysymys, ennen kuin ihmiskunta löytäisi ja tuhoaisi joka ikisen vampyyrin. Toki vampyyrien keskuudessa on niitäkin, joiden mielestä ihmiskunta on karjaa, ja heitä tulisi kohdella sellaisena. Vampyyrien oma historia tuntee useita tämänkaltaisia tapauksia. Ennemmin tai myöhemmin on aina käynyt niin, että orjat ovat nousseet isäntiään vastaan, tai jokin ulkopuolinen taho on tullut kuvioihin, ja vampyyrin, joka on tehnyt itsestään ruhtinaan tai jumalan valtakausi on tullut veriseen päätökseensä. Vampyyrien tapa kutsua toisiaan "kaltaisikseen" juontaa tästä perinteen sanamuodosta.

Jälkeläisten perinne

Jos teet jälkeläisen, hän on sinun sukuasi, ja sinun vastuullasi, kunnes olet opettanut hänelle perinteet ja tuonut hänet kaltaistesi piiriin ja tehnyt hänestä vertaisesi.

Jälkeläisten perinne on olemassa pitkälti samasta syystä kuin Kätkeytymisen perinnekin. Mikäli vampyyri ei tiedä mikä hän on tai mitkä hänen kykynsä ja rajoituksensa ovat, hän saattaa vaarantaa Kätkeytymisen perinteen. Perinteessä mainittu vertaisten piiri on jotakuinkin sama asia kuin vampyyrien yhteisö. Sana vertainen tosin implikoi tasa-arvoisuutta, joka harvoin toteutuu vampyyrien keskuudessa sen enempää kuin ihmistenkään.

Veljessurman perinne

Älä surmaa kaltaistasi ja juo hänen vertaan.

Veljessurman perinne on olemassa samasta syystä kuin kristittyjen käsky "Älä tapa". Yhteisö, jonka jäsenet surmaavat toisiaan on harvoin elinkelpoinen. Kielto olla juomatta toisen vampyyrin verta liittyy vampyyriveren addiktoiviin ominaisuuksiin; Vampyyri, joka on kerran juonut toisen vampyyrin verta haluaa juoda sitä toistekin, ja sortuu ennen pitkää veljessurman syntiin. Stigma, joka lankeaa vampyyrille, joka tappaa toisen vampyyrin juodakseen hänen verensä on verrattavissa kannibalismin stigmaan. Veljessurman Perinnettä on kautta historian tulkittu hyvinkin kirjavasti. Sen voi tulkita tarkoittavan, että toisen vampyyrin surmaaminen ei ole kiellettyä, ellei aikomuksena ole juoda hänen vertaan. Eräät ovat tulleet tulokseen, että kyseessä on kaksi eri kieltoa, joista ensimmäinen kieltää vampyyrin surmaamisen ja toinen kieltää vampyyrin veren juomisen, sikäli kieltäen siis myös vapaaehtoisesti luovutetun veren juomisen. Yleisin tulkinta säännöstä on, että se kieltää toisen vampyyrin surmaamisen ja on erityisen raskauttavaa, jos surman motiivina oli hänen verensä juominen. Vampyyrin, joka syyllistyy Veljessurmaan katsotaan olevan yhteisön ulkopuolinen, vihamielinen taho, joka vaarantaa kaikki muut vampyyrit pelkällä olemassaolollaan.

Perinteet eivät suinkaan ole ainoa vampyyrien keskuudessa voimassa oleva lakikokoelma. Eräässä vanhassa Eurooppalaisessa kaupungissa ovat voimassa niin kutsutut Seitsemän sinettiä, jotka lisäävät perinteisiin Valtakunnan, Vieraanvaraisuuden, Tilinteon ja Tuhoamisen perinteet. Nämä neljä perinnettä määrittelevät tarkemmin valtiaan etuoikeuksia, sekä tarkentavat hieman Jälkeläisten perinnettä. Eräässä melko nuoressa valtakunnassa uudella mantereella perinteiden sijaan noudatetaan niin kutsuttua Yön koodeksia, jossa korostetaan sitä, että vampyyri ei ole ihminen, eikä hänen tule käyttäytyä kuten ihminen eikä olla tekemisissä ihmisten kanssa. Eräässä toisessa uuden mantereen kaupungissa, jossa kaikki vampyyrit ovat samaa suvun haaraa perinteistä noudatetaan ainoastaan ensimmäistä, ja sen sanamuotoon on liitetty lojaalisuus omaa sukua kohtaan. Joidenkin valtakuntien perinteet noudattavat enemmän uskonnollista kaavaa, ja sisältävät jumalallisen kirouksen tai rangaistuksen elementtejä. Toisaalla taas, perinteet saattavat muistuttaa enemmän moderneja lakeja, joiden sanamuoto on pyritty muotoilemaan mahdollisimman aukottomaksi.

Kätyrit

Vampyyreillä on kyky luoda itselleen palvelijoita, joilla on eräitä vampyyreille tyypillisiä yliluonnollisia ominaisuuksia. Ihmisestä tai eläimestä, joka juo vampyyrin verta tulee kätyri. Vampyyrin veri on erittäin riippuvuutta aiheuttavaa, josta syystä ihminen tai eläin, joka on kerran juonut vampyyrin verta haluaa säännöllisin välein lisää. Vampyyrin veri toimii kätyrin ruumiissa eräänlaisena henkisenä kopiona vampyyristä itsestään, josta seuraa, että kätyri tuntee yhteenkuuluvuutta ja lojaalisuutta vampyyriä kohtaan, jonka verta hän on juonut. Vampyyrin ja kätyrin suhde on jollain tapaa verrattavissa myös vampyyrin ja hänen jälkeläisensä suhteeseen; heille muodostuu empaattinen side, joka ei tunne ajan ja paikan rajoituksia. Vampyyriveri ei kuitenkaan tee kätyristä ehdottoman uskollista ja tahdotonta orjaa, joka tekisi mitä hyvänsä vampyyrin eteen. Vampyyrien historia tuntee useita tapauksia, joissa vuosikausia huonosti kohdeltu kätyri on viimein noussut isäntäänsä vastaan. Tästä syystä viisas vampyyri valitsee kätyreikseen sellaisia, joiden luonne on taipuvainen ottamaan vastaan käskyjä, ja joiden persoonallisuus on "helposti addiktoituva". Monet vampyyrit varmistavat kätyriensä uskollisuuden myös muilla keinoin; Käyttämällä mieleen vaikuttavia kykyjä, palkkioita ja rangaistuksia, aivopesua, eristystä tavallisista ihmisistä ja/tai kiristystä.

Kätyri ei vanhene niin kauan kuin hänen elimistössään on vampyyrin verta. Kätyrin voi käyttää vampyyrin yliluonnollista verta elimistössään haavojensa parantamiseen. Kätyrillä on tätä yliluonnollista vampyyrin verta elimistössään kuitenkin vain niin paljon, kuin vampyyri on hänelle juottanut ja silloinkin enintään Riutuneeseen verrattava määrä. Kätyrillä on erikoistausta Väkevä 1. Jotkut vanhat kätyrit oppivat muitakin vampyyreille tyypillisiä erikoistaustoja, kuten kykyjä. Kätyri, joka ei saa vampyyrin verta kuukauteen, menee lähes nälkähurmaan verrattavissa olevaan väkivaltaisen hulluuden tilaan. Mikäli hän selviää elossa vieroitusoireistaan, hänestä tulee jälleen tavallinen ihminen, joskin narkkari on aina narkkari, myös "entisen" kätyrin ollessa kyseessä.

Rälssit

Kätyrit ovat aikaan pysäytettyjä. He eivät vanhene, he ovat immuuneja monille sairauksille, heillä ei ole kuukautiskiertoa, eivätkä he kykene lisääntymään. Joissakin hyvin harvinaisissa tapauksissa, kätyri kuitenkin kykenee saamaan jälkikasvua. Kätyri, joka oli raskaana kun hänestä tehtiin kätyri saa usein keskenmenon tai lapsi hänen ruumiissaan lakkaa sekin vanhenemasta ja pysyy ikuisesti sikiönä. Joskus hyvin harvoin lapsi kuitenkin syntyy elossa ja terveenä. Tällaisesta jälkeläisestä tulee rälssi. Rälssi, joka lisääntyy toisen rälssin kanssa voi aloittaa kokonaisen rälssisuvun. Rälssit ovat synnynnäisiä kätyreitä joilla, kuten tavallisilla kätyreillä on kyky käyttää yliluonnollista verta elimistössään parantamiseen, on erikoistausta Väkevä 1, sekä kyky kehittää kykyjä.

Toisin kuin tavalliset kätyrit, rälssit eivät tarvitse vampyyrin verta pysyäkseen rälsseinä. Sen sijaan heillä on kyky kehittää elimistössään omaa yliluonnollista vertaan, aina Nälkäiseen verrattavaan määrään asti. Tämä veri uusiutuu itsestään noin tason verran viikossa. Rälssit vanhenevat, joskin niin hitaasti, että he elävät kaksi tai kolme kertaa pidempään kuin tavalliset ihmiset. 30-vuotias rälssi näyttää jotakuinkin 10-vuotiaalta ihmiseltä. Rälssisuvuilla on joidenkin vampyyrien, erityisesti voivodien keskuudessa pitkät perinteet. On olemassa sukuja, jotka kykenevät jäljittämään juurensa aina Kaarle Suuren aikaan asti ja ovat siitä lähtien, sukupolvesta toiseen palvelleet samaan sukuun kuuluvia vampyyrejä uskollisesti. Rälssisuvut ovat kuitenkin pieniä ja heidän syntyvyytensä on huono, josta syystä rälssisuvut vaativat jatkuvaa jalostamista ja kannan uusimista ulkopuolisella verellä. Kansanperinne tuntee paljon tarinoita, joissa on elementtinä neitojen ja lasten ryöstöt. Kenties nämä tarinat ovat lähtöisin rälssisukujen tarpeesta tuoda koko ajan uutta verta sukuunsa. Joitakin tunnettuja rälssisukuja ovat: Länsi-Euroopassa vaikuttava romanisuku Buivillet, venäläinen Smerdyakovin suku, pääasiallisesti Itä-Euroopassa vaikuttava Lupescun suku, Yhdysvaltoihin kotiutunut Stillmanin suku, sekä italialainen Polidorin suku.

(:nonum:)