Stephen Langen tarina

Mies, joka kantaa nimeä Stephen Lange herää. Hän ei ole omassa vuoteessaan, vaan pehmeällä sammalpedillä varjoisassa lehdossa. On aamuhämärä. Hän tuntee sammaleen ja pihkan tuoksun, ja pohjoistuulen mukanaan tuomaan suolaisen meren maun. Hän kuulee tuulen tuiverruksen lehtipuiden latvuksissa, jonkun linnun soidinäänen ja virtaavan veden liplatuksen. Lehtoa reunustavat harmaat, miehenkorkuiset, sammaleen peittämät kivet, sekä notkeat pajut, jotka kasvavat niin tiheässä, että voisivat yhtä hyvin olla yhtä ainutta puuta. Puiden lehvästöt muodostavat holvin, jättäen vain pienen, pyöreän aukon keskelle lehdon katosta.

Stephenin ensimmäinen ajatus on, että hän näkee yhä unta. Toinen on, että hänet on huumattu, joku on tunkeutunut asuntoonsa yön aikana ja vienyt hänet jonnekin kauas kotikaupungistaan Southamptonista. Ympäristössä on jotain tuttua. Yhtäkkiä hän muistaa; Stephen ja hänen vaimonsa matkustivat häämatkallaan Orkney-saarille. Stephen näki siellä samankaltaisia kiviä. Tuoksutkin ovat tuttuja sieltä. Väistämättä Stephenin mieleen tulevat myös muistot epäonnisesta, syvät arvet jättäneestä avioliitosta.

Stephen on, tai oikeastaan oli kirjailija. Hän kirjoitti hyvän vastaanoton saaneen esikoisromaanin, ja alkoi kirjoittaa toista. Samoihin aikoihin hän meni naimisiin, osti oman kodin, ja tuli isäksi. Jotain meni kuitenkin pieleen. Stephen joutui onnettomuuteen, jossa hänen kehonsa halvaantui 70-prosenttisesti. Hän katkeroitui, lakkasi kirjoittamasta ja alkoi juoda. Hänen vaimonsa jaksoi katsella häntä vielä pari vuotta, ennen kuin kyllästyi, otti heidän yhteisen lapsensa mukaansa ja muutti takaisin vanhempiensa luokse.

Samalla kun hän muistelee, Stephen raapii toista polveaan hajamielisesti. Hän havahtuu hämillään yhtäkkiseen oivallukseen; hänen polvessaan on tunto. Kohtaa, jota hän on raapinut punoittaa ja kirvelee. Vavisten kiihtymyksestä hän vetää jalkansa syliinsä ja puristelee paljaita varpaita. Niissäkin on tunto. Ne tuntevat kipua, ja tällä hetkellä myös vilua. Pakko olla unta. Varmistuakseen tästä, Stephen etsii sammaleen seasta, kunnes hänen käteensä osuu jotain terävää, jonka hän kohottaa ja iskee voimallisesti reiteensä. Stephen parahtaa, mutta ei niinkään viiltävästä kivusta kuin oivalluksesta, että hänen jalkansa tuntee ja elää. Ja ennen kaikkea siitä oivalluksesta, että hän ei näe unta. Stephen alkaa hekotella, sitten nauraa, veren hänen haavastaan yhä vuotaessa hänen sormiensa lomasta.

...

Stephen makaa hiljaa paikoillaan sammalpeitteellä. Hänen haavastaan ei enää vuoda verta. Yhtäkkiä hän havahtuu ääneen, joka muistuttaa ulvontaa tai huutoa. Hän nousee nopeasti jaloilleen ja kääntelee päätään yrittäen paikallistaa äänen lähteen. Esine hänen kädessään tuntuu kylmältä ja kovalta. Hän vilkaisee sitä. Se on lyhytteräinen, kivinen veitsi, jonka toisen pään ympärille on kiedottu nahansuikale eräänlaiseksi kahvaksi. Ulvonta kuuluu toistamiseen, ja tällä kertaa kuuluu myös ryskymistä jostain tiheän sekametsän uumenista. Alkukantainen pelko hiipii Stephenin mieleen. Hän juoksee aukean laitaan ja kyyristyy yhden kivistä taakse. Toiselta puolelta aukeaa, puuseinämä taipuu antaakseen tietä kookkaalle, nahkoihin pukeutuneelle miehelle, jolla on pitkässä lie'assa suurikokoinen, mustaturkkinen koira. Miehen kasvoja on hankala erottaa, sillä tuuhea tukka ja takkuinen, pitkä parta peittävät hänen kasvonpiirteensä lähes kokonaan. Hänellä on päässään nahkainen huppu, johon on kiinnitetty jonkun eläimen sarvet. Kädessään hänellä on lähes kaksimetrinen keihäs. Mies pysähtyy ja tarkkailee ympäristöään. Koira tempoo liekaansa ja haukahtelee ja murisee levottoman oloisesti. Stephen tekee parhaansa pysyäkseen äänettömänä, tehden itsestään mahdollisimman pienen, jotta mahtuisi reilun metrin korkuisen kivipaasin taakse piiloon. Ulvonta kuuluu taas jostain, ja sekä mies että koira kääntävät päänsä oikealle. He lähtevät liikkeelle kevyttä juoksuvauhtia ja katoavat pian ryteikön sekaan. Stephen hengähtää helpottuneen oloisesti. Alkaa tulla pimeä. Stephen kerää rohkeutta hetken, ja valitsee sitten suunnan, joka on vastakkainen siihen nähden, minne tuntematon mies meni. Lähestyessään aukean laitaa, hän havaitsee kulkukelpoisen reitin kahden koivun välissä. Siitä alkaa polku, joka johtaa pois aukealta ja jonnekin syvälle metsän siimeksiin. Stephen ottaa varovaisesti muutamaan askeleen polulla, seisahtaa sitten epäröiden ja pelokkaana, sillä metsässä on yönpimeää. Hän kääntyy ympäri palatakseen aukealle, mutta hänen takanaan polku jatkuu jonnekin puiden lomaan. Aukiota ei näy enää.

Stephen havaitsee olevansa alasti. Hän miettii hetken, oliko hän alasti aikaisemmin, ja jos oli, niin miksi hän ei pannut sitä merkille saati sitten vaivautunut siitä. Edestä päin häämöttää kalpeaa valoa, jota kohti Stephen suuntaa askeleensa. Metsän uumenista kuuluu ääniä. Sirkutusta, rapinaa ja rasahtelua. Stephen puristaa kädessään kivistä veistä, ja nopeuttaa askeltaan.

Hetkeä myöhemmin, Stephen huomaa valon tulevan maan uumenista. Siinä aivan hänen edessään suuren tammen juuressa, on kivinen laatta, jonka raoista valonkajo tulee. Stephen polvistuu, ja alkaa puhdistaa laattaa sammaleesta ja juurista. Jostain Stephen oikealta kuuluu rivakoita askeleita, katkeavan oksan ääni, koiran läähätys. Stephen tuntee pulssinsa kohoavan. Hän yrittää nostaa laattaa, mutta ei onnistu, sillä laatta on aivan sileä ja vailla kädensijaa. Stephen tunkee kiviveitsensä laatan reunan alle ja vääntää pinnistäen voimansa äärimmilleen. Laatta liikkuu, mutta äänet kuuluvat yhä lähempää. Stephen saa sormensa laatan reunan alle, sitten oksankarahkan, jonka avulla hän lopulta saa laatan kammettua kokonaan auki. Se jää pystyyn, kuin jäykkien saranoiden varaan. Laatan alta paljastuvat kiviset portaat. Valo tulee portaikon seiniin kiinnitetyistä soihduista. Kuullessaan tummanpuhuvan metsämiehen askeleet yhä lähempää, Stephen ei jää epäröimään, vaan astuu portaita alas, toivoen löytävänsä piilopaikan, jossa olisi suojassa mieheltä. Laatta jysähtää kiinni hänen yläpuolellaan.

Stephen laskeutuu portaita, eikä voi olla samalla laskematta niitä. Niitä on seitsemänkymmentä. Portaiden alapäässä on neliskanttinen huone, jonka keskellä palaa kirkas, kuumuutta hohkaava liekki. Stepheniä odottaa pitkä, parrakas, hoikkarakenteinen puuvillaiseen kaapuun ja korkeaan kultaiseen kruunuun pukeutunut mies. Mies puhuu: "Astu sisään ja ole tervetullut. Minä olen Nasht. Onnittelen sinua, Stephen Lange." Stephen kysyy mieheltä: "Mistä?" Mies kumartaa lyhyesti ja vastaa: "Tien löytämisestä." Miehen tuijottaa Stepheniä intensiivisesti, ja hänen katseensa tuntuu porautuvaan aina Stephenin sielun perukoille saakka. "Olet arvoinen", mies toteaa, astuu askeleen taaksepäin, ja viittaa takanaan olevan pöydän, sekä hyvin koristeellisen oviaukon suuntaan, "Pukeudu, ja astu siis Syvän Unen Porteista." Stephen huomaa pöydällä puuvillaiset housut ja yksinkertaisen paidan, leveän nahkaisen vyön ja sandaalit, kolme limppua tummaa leipää, savisen ruukun, sekä astian, jossa on jotain, joka vaikuttaa kehrätyltä villalta. Stephen pukee vaatteet ylleen, käärii pöydällä olevat esineet pöytäliinaan ja astuu oviaukosta, jonka kultaisia karmeja reunustavat lohikäärmeet, sfinksit, hippogriffit ja muut taruolennot tuntuvat seuraavan häntä rubiinisin silmin. Oviaukon tuolla puolen alkavat toiset portaat, nämä kymmenkertaisesti pidemmät kuin ensimmäiset. Stephen ottaa ensimmäiset määrätietoiset askeleensa kohti portaita, eikä katso enää taakseen.

...

On kulunut seitsemän vuotta siitä, kun mies, joka tunnettiin joskus nimellä Stephen Lange astui Tulen Kammiosta Syvän Unen Porttien läpi, laskeutui seitsemänsataa porrasta Lumottuun Metsään ja vaelsi sieltä Skai-joen rantaa pitkin Nirin kylään, jossa hän kohtasi Vanhimpien Jumalten ylipapin Atalin. On seitsemän vuotta siitä, kun mies, jolle annettiin nimi Agath Muukalainen näki näyn tuntemattomasta Kadathista, Jumalten kodista, ja tunsi sielussaan poltteen ja tulen, joka siivitti hänen matkaansa tuohon kadotettuun ja ihmisiltä kiellettyyn paikkaan. Atal varoitti häntä, ettei hänelle kävisi niinkuin Suurelle Barzaille, joka ei koskaan palanut Hatheg-Klan -vuorelta, tai Ultharin N'Ganumelle, jonka Jumalat viskasivat suutuspäissän alas Aran -vuoren huipulta. Agath ei kuunnellut, vaan hänen tiensä vei Dylath-Leenin synkkään ja varjoisaan satamakaupunkiin, ja sieltä Mustien Kaleerien kyydissä Nimettömälle Kivelle, jolta hänen vain vaivoin onnistui paeta. Sieltä hänen tiensä vei Pnathin laaksoon, jossa häntä auttoivat alamaailman Ghuulit taistelussa valtavaa nelikätistä petoa vastaan. Sanotaan, ett monen monituisen harharetken ja näännyttävän etsinnän jälkeen Agath viimein löysi tuntemattoman Kadathin, ja että hän kohtasi siellä Sen, jota ei tule Nimetä, ja että keskusteltuaan tämän muinaisten sanansaattajan kanssa hän viimein väsyi, ja uneksi jälleen kotoisasta Southamptonista, jonka vihreät nummet ja kiviset talot olivat joskus tuntuneet hänestä niin ahtailta. Nähtyään ihmeitä ja kauheuksia enemmän, kuin lähes kenenkään muun on sallittu nähdä, mies, joka tunnettiin nimellä Stephen Lange uneksi omasta vuoteestaan, omassa huoneestaan, omassa talossaan Southamptonin kaupungissa Englannissa. Ja niin Stephen Lange, joka tunnettiin myös nimellä Agath Muukalainen, palasi kotiinsa, ja oli jälleen vain ja pelkästään Stephen Lange.

Mekanismin wiki pyörii PmWikin päällä ulkoasunaan UnStrapped