Ränsistyneen kartanon yölliseen huoneeseen oli viimein laskeutunut jo muutaman tovin kestänyt armelias ja levollinen hiljaisuus. Tästä rohkaistuneena pitkään paikallaan ollut yöperhonen lehahti lentoon lattialle viskatun tytön kylmenevältä otsalta. Hyönteinen suunnisti epävarmasti kiepahdellen kohti samaa avointa ikkunaa, josta ulos näkynyt valonkajo sen oli alun perin sisään houkutellutkin.

Ikkunan äärellä huoneeseen selin seissyt nainen ojensi kätensä sirosti perhoseen katsomatta, napaten räpiköivän olennon yhdellä sulavalla vasemman käden liikkeellä pinsettiotteeseen keskisormen ja peukalon väliin. Naisen edelleen mittaillessaan katseellaan Rego Caderin tähtikirkasta yötä, määrätietoiset oikean käden sormet repivät puolihuolimattomasti yökiitäjän siivet irti, ennen kuin sallivat vasemman käden laskea väräjävän saaliinsa oikealle kämmenelle. Mietteliäästi nainen kohotti avointa kämmentään kasvojensa tasalle, suoden vähäpätöiselle olennolle viimeisen silmäyksen ennen kuin kämmenestä äkkiä kohoava violetti liekki poltti sen tuhkaksi. Lempeä puhallus sinkosi tuhkat kieppumaan ulos ja alaspäin hiljaiseen yöhön.

”Vaikutat…etäiseltä”, mies virkkoi vuoteelta huoneen perältä, nousten puoli-istuvaan asentoon, kuulostamatta erityisen huolestuneelta. ”Oliko paikassa jotain vikaa? Vai eikö itse tuomasi viihdyke täyttänytkään odotuksiasi?” Kysymyksistä huokuva välinpitämätön, kylmä iva ei tuntunut hätkähdyttävän naista tämän kohauttaessaan vähäeleisesti olkiaan ja kääntäessään naamioidut kasvonsa kohti miestä. Silmäaukoista katselevien mustien, pohjattomien kaivojen ikijäinen pinta oli vailla säröjä. ”Suurimman osan ajastani suurin osa ajatuksistani ei liity sinuun tai huvituksiimme”, nainen totesi laimeasti tummalla äänellään. ”Mistä puheen ollen, haluatko että siivoan jäljet?” hän jatkoi, viittoen laiskasti veren tahrimaan, palovammojen ja viiltojen kirjomaan nuoren naisen ruumiiseen lattialla. ”Ei. Jätä hänet. Keksin hänelle vielä käyttöä”, mies murahti, venytellen kissamaisesti, pitkiä hopeisia hiuksiaan sukien. ”Kuten haluat”, nainen mutisi yhdentekevästi, alkaen pukea housujaan ylleen.

Hetken aikaa huoneen hiljaisuuden täytti naisen vaatteiden kahahtelu, jonka katkaisi ainoastaan sängystä kuuluva narahdus miehen kaatuessa takaisin mädäntyvien vuodevaatteiden sekaan makaamaan. ”Kuulitko siitä Erebuksen Äpäröiksi itseään kutsuvan roskasakin kohtalosta?” nainen virkkoi napittaessaan aluspaitaansa.

”Hmmh?” Mies vastasi hajamielisesti. ”Kuulin, että jokin toinen ryysyläisjengi hoiteli heidät. Mitä me piittaamme sellaisesta? Antaa heidän pelata yhdentekeviä pelejään” hän totesi välinpitämättömästi, kattoon tuijottaen. ”Ylimielisyys ei ole koskaan pitänyt ketään vallassa pidempään”, nainen totesi viileästi pienen hiljaisuuden jälkeen, kiskaisten mustan päällyspaitansa ylleen. Mies ei vastannut tähän muuten kuin pienellä, hieman halveksuvalla tuhahduksella. Tätä seuranneen hiljaisuuden katkaisi vasta sängyn vieressä olleen tuolin narahdus naisen istahtaessa sille sirosti kiskomaan saappaitaan jalkaan.

Nauhoja solmiessaan hän mutisi pehmeäst: ”Suunnitelmani ovat vielä hyvin… haavoittuvaisia. En todellakaan tarvitse juuri nyt minkäänlaisia ylimääräisiä pelureita kentälle valpastuttamaan jo olemassa olevia. Kaupungin huhumylly ei ole koskaan jauhanut näin villinä… ” Nainen vaikeni, antoi äänensä laskea takaisin hiljaisuuteen, jääden hetkeksi kuuntelemaan oman äänensä kaikua. Mies vuoteessa oli hiljaa, hengittämättä, kuten aina.

”Luulen, että Chammady epäilee jo jotakin. Hän ei ole laisinkaan niin typerä lunttu, miltä näyttää”, nainen jatkoi äkkiä erilaiseen sävyyn, mietteliäästi, ristien saappaisiin verhotut nilkkansa ja alkaen taiteilla mustista, kiiltävistä hiuksistaan nutturaa. ”Kysyn uudelleen: mitä me piittaamme sellaisesta?” mies totesi tympääntyneen kuuloisesti. ”Olet voimakas, sinulla on liittolaisia… Se nainen ei ole mitään, kaikkein vähiten uhka.”

”Tietenkään ei”, nainen sanoi, kuulostaen moittivalta ja, mikäli mahdollista, jopa lievästi loukkaantuneelta. Hansikoidut sormet kiristivät hiuksia sitovan nauhan tiukaksi yhdellä rivakalla kiskaisulla. ”Kai se on vain sitä, etten ole… tiedäthän, kaikkien näiden Westcrownin vuosieni aikana koskaan tehnyt tällaista aikaisemmin”. Äkkiä hänen huuliltaan livahti pieni, yllättävän korkea ja täysin mielipuolinen kikatus. ”Vaikka kaikellahan on ensi kertansa, eikö totta?” nainen kihersi, nousten seisomaan, vetäisten tuolin selkämykselle laskostamansa viitan ylleen. Määrätietoisesti hän lähti kohti ikkunaa, pyyhkäisten samalla hansikkaidensa sormenpäillä viimeiset veriroiskeet naamion suun seutuvilta. ”Hyvää yötä, musta ruusuni” hän kujersi ivallisesti ennen kuin veti hupun päänsä suojaksi ja hyppäsi taakseen katsomatta ikkunasta ulos.

Naisen mentyä mies makasi vielä hetken hiljaa vuoteessaan, ennen kuin nousi pystyyn. Äänettömästi hän tarkasteli huonetta, huomaten heidän esileikkinä käyttämänsä tytön ruumiin vieläkin hohkaavan pientä lämpöä. Hän ei kuitenkaan tuntenut tarvetta juoda enempää. Juuri nyt.

Hitaasti miehen katse lipui ikkunaan ja kohti horisonttia, josta ikuisen tyhjyyden ympäröimät tähdet vastasivat hänen katseeseensa yhtä kylmästi ja välinpitämättömästi. Jostain eksynyt kalvakkasiipinen yöperhonen laskeutui puiselle ikkunalaudalle hetkeksi lepäämään, ennen kuin jatkoi matkaansa jonnekin valoisampaan ja lämpimämpään.

Takaisin Arkistoon tästä.

Edelliseen peliin tästä.

Seuraavaan peliin tästä.