1. Mitä hahmo teki pelissä (lyhyesti ja selkeästi eriteltynä)

Seiden peijaisissa Mianaa ihmetytti suuresti, miksi hänet oli kutsuttu paikalle, olihan Seide ollut aina Mianalle jokseenkin etäinen ja pelottava hahmo. Ennen poismenoaan Seide tuntui kuitenkin pehmentyneen, vaikka Jadoa komensikin entiseen tapaan ("Joku tolkku sen yrtin kanssa!"). Miana vastusti mielessään edelleen, kun Seide nosti yliopistotutkinnon Mianan saavutuksena esiin - Mianan mielestä monikin peikko pystyisi kyllä opiskelemaan, jos vain oikeasti sitä haluaisi.

Seidelle Miana esitti kysymyksen, johon ei olettanut saavansa mitään erityistä vastausta. "Olen aina ollut kaiken välissä - en ole ajatuksiltani kunnollinen peikko, enkä peikkona koskaan todella ihmisten maailmassa. Löydänkö koskaan paikkaani, olenko koskaan onnellinen?" "Et vielä, et heti, mutta sen aika tulee, eikä siihen kulu enää kauaa", Seide vastasi. Miana haluaisi luottaa kuolevan shamaanin lupaukseen, näkihän tämä tuolla hetkellä enemmän kuin kukaan yhä elämässä kiinni oleva, mutta aika näyttää.

Miana päätyi puhumaan Marhan kanssa kahden kesken lyhyen automatkan aikana Sävelestä Makkaraan. "Olenko mä ihan sekaisin, kun tein mitä tein siellä Herttoniemessä?" Make kyseli. Suoriin kysymyksiin Mianakin suostui aiheen tiimoilta vastaamaan. "Siellä tapahtui mitä tapahtui, ei siinä tilanteessa enää muuta olisi voinut ehkä tehdä", Miana sanoi viitaten lähinnä paikan palamaan pistämiseen. Vasta myöhemmin Miana tajusi, että Make saattoi nähdä tämän hyväksyntänä myös tappamiselle.

Herttoniemessä Miana oli kyllä ovea auki revittäessä tietoinen siitä, että valkonyrkeille tulisi nyt turpaan että raikuu, ja Miana voisi itsekin osallistua siihen - ja että Vasilisa tapettaisiin, jos mahdollista, olihan tämä Vuoren väkeä ja niin monen pahan alku ja juuri - mutta ihmisten tappaminen ei ollut ollut se, mitä Miana odotti tapahtuvan. Asiat vain etenivät niin hirvittävän nopeasti, ja Miana keskittyi pitkälti Saanan saamiseen pois paikalta, että ajatuksia aiheesta alkoi tulla vasta tapahtuneen jälkeen. Vasta kun Heta ilmestyi nostamaan tulta hallin ylle Miana hahmotti, mitä oikeastaan oli tapahtumassa. Miana pyrkii edelleen väistämään asian ajattelemista ja kiittää onneaan siitä, että ei liannut omaatuntoaan kenenkään mukiloimisella - ihmisen tai peikon tappamiseen Miana ei suostu uskomaan edelleenkään pystyvänsä. (Vedän muuten takaisin sen, että Miana olisi puhunut Hertsikasta Minnille - keskustelu oli offgame.)

Roude ilmestyi yllättäen Makkaraan. "Keskikesällä, seisauksen aikaan, voit kutsua minut tähän maailmaan, jos lupaudut minulle." Siinäpä päätös tehtäväksi - mutta näinhän Miana oli hieman olettanutkin asian olevan puolivahingossa tuppikosintaan suostuttuaan. "Jos sä et suostu, sä kadut koko loppuelämäsi", sanoi Alina myöhemmin Mianan avautuessa aiheesta. "No jos mä suostun ja se osoittautuukin ihan kamalaksi, saanko mä sitten viisikymppisenä katkeroituneena syyttää sua?" vastasi Miana. Kavereille oli runsaasti hupia siitä, että Miana oli loppuillan vähän pihalla Routeen kanssa käydyn lyhyen keskustelun vuoksi. Kun Aanu ja kumppanit puhuivat Tunturlaan lähtemisestä, Miana pohti, että voisi tulla ehkä joskus elokuussa käymään: "Katsotaan, tulenko mä sitten yksin vai onko mulla seuraa."

Alinan sairaalaepisodi paljastui Emilian ja Minnin syyksi. Miana suuttui molemmille oikein kunnolla - tiesihän Miana, että Emppu ja Minni olivat tarkoittaneet vain hyvää, mutta homma oli niin vaarallinen ja lähimain tappoi Alinan, että oli vaikea antaa moista anteeksi sen siliän tien. Miana kuitenkin ymmärsi, että rangaistus oli jo pääasiallisesti kärsitty, eikä aio kantaa kaunaa asiasta. Alinan puolesta vain surettaa valtavasti, sillä liekkiöstä oli tullut osa Alinaa, eikä Miana osannut nähdä sitä vain huonona asiana.

Rituaali vähän nolotti Mianaa - kunpa ihmiset olisivat tienneet, minkä takia moisia saattueita Vanhankaupunginlahdella järjestettiin!... Lievästi kiusallinen metsän väen kutsuminen onnistui kuitenkin mukavasti ja pitkään haudottu kuvio tuntui edistyvän ja etenevän.

Miana hyvästeli Tunturlaan lähtijät Makkarassa ennen Numenin seurassa Marian Helmeen lähtemistään. Helmen hälyssä toteutettiin "elävä arkisto" -tyylinen esittely kustakin henkilöstä, jotka paikalla olivat. Numen pohti, että nyt on saatu ensimmäinen erävoitto Nordstrandista (ja peikot Vuoren väestä), mutta mikään ei ole lopullista. Kortit ovat esillä ja tavoitteet selvillä - tämä ei varmasti tule loppumaan tähän.

Mitä seuraavaksi?

Miana viivyttää varsinaista valmistumista edelleen, että saisi opiskelijastatuksen vielä ensi vuodeksi. Kursseja on jo suurin piirtein riittävästi ja gradu on valmis, mutta Mianaa ei huvita päästää yliopistosta irti. Jatko-opiskelijan status on toki ihan mahdollinen, jos sellaista joku tarjoaa, mutta Mianalla ei ole suuria kuvitelmia siitä, että saisi väikkäriä ikinä valmiiksi. Olisihan tutkiminen toki kiehtovaa ja Mianan elämäntavalla taiteilija-apurahallakin eläisi ihan siedettävästi - lisäksi voisi rauhassa lähteä välillä kuuseen... Asiat ovat harkinnassa, varmaan jonkin verran riippuu, keksiikö Teresa jotain riippumatonta lisärahoitusta. Mianalla ei ole myöskään selkeää käsitystä siitä, mitä oikeastaan haluaisi tutkia. Pienenpieni ääni Mianan päässä sanoo, että olisi fiksua puuttua peikkojen ja ihmisten yhteiskunnallisiin suhteisiin peikkonäkökulmasta ja jättää uskomukset vaarallisuutensa vuoksi sikseen (Nordstrand kaltaisineen on edelleen uhka), mutta periaatteellinen "en tutki peikkoja!" -vastustus on edelleen voimakasta.

Numenin puitteissa avoimia juttuja jäi paljon. Kuka oli Johan Ceder, ja miten hän vaikutti asioihin? Missä muodossa Vasilisa palaa - koska Vasilisa varmasti palaa, onhan se väkeä - ja missä Hunna on? Hunnan kohtalo huolestuttaa Mianaa valtavasti. Miten suhtautua muihin peikkoihin Roihuvuoren jäljiltä - Miana ei ollut kuvitellut, että päädyttäisiin noin äärimmäisiin tekoihin, ja yrittääkin yhä välttää asiasta keskustelemista tai muiden kantojen kuuntelemista.

Kaikkein eniten Mianan elämään ja sen kulkusuuntaan tästä eteenpäin vaikuttanee Roude. Jos - eli kun - Miana suostuu aaveelle vetääkseen Routeen tämänilmaiseen, millainen peikko oikeastaan onkaan kyseessä? Kahden viikon aika Vienassa loi siteen ja suhteen, joka on jollakin omituisella tavalla kantanut jo useamman vuoden, mutta millaista arkea Routeen kanssa voisi elää? Toisaalta - Vienassakin Roude kulki taskulampun kanssa ja tuntui muutenkin ihan nykypeikolta, mutta tarinat tämän historiasta häiritsevät Mianaa suuresti. Onko kyseessä aave, shamaanimatkallaan jumiin jäänyt peikko (vähän kuin Alinan liekkiö) vai jotakin muuta? Asia selvinnee kesäpäivänseisauksen aikaan, mutta sen jälkeen alkaa uusi vaihe elämässä. Odotus vain on piinaavaa ja tulevaisuus tuntuu epävarmalta.

2. Osallistuminen seuraavaan peliin

No hei! Mitä tähän voi sanoa! ;)

3. Palaute pelistä

Aika rauhallisissa fiiliksissä mentiin tämän pelin osalta. Asioita jäi kuitenkin tosi paljon auki eikä kampanja siksikään tunnu loppuneelta. Alinan liekkiön karkoitus Minnin toimesta tuntui aika päälleliimatulta, Emiliasta sen olisi voinut jo uskoakin. Omalta kohdalta jäi harmittamaan, että Roude-kuvio, joka kuitenkin vaikuttaa Mianan elämään aivan valtavasti, ei käytännössä edennyt mihinkään - tuon liittoon suostumisen tämänilmaiseen tulon ehtona Miana oli jo arvannutkin, joten päivämäärän tietäminen ei tuonut juttuun paljoakaan lisää. Manaaminen tai jonkinlainen pidempi kontakti olisi ollut mahtavaa, koska silloin olisi tuntenut saavansa hommalle jonkinlaisen pääte- tai välipisteen.

4. Fiilistely (kaikkea mahdollista peliin liittyvää)

On tämä kyllä ollut varsin vaikuttava kampanja. Miana on niin osa omaa itseä - alter ego, kuten kampanjan alussa toivoittekin - että kaipaisin sille jollakin tavalla "onnellista loppua". Harmittaa, että kaikki muut saivat kehitettyä ties mitä suhdekuvioita peliin, mutta itse pysyin/Miana pysyi yksinäisenä sutena, jonka kuviot eivät varsinaisesti tuoneet lisää sosiaalisia kontakteja, saippuaa tai ketään, jonka kanssa olisi tuntenut voimakasta yhteenkuuluvaisuutta. Mianan väliinputoajan osa kahden kulttuurin välissä oikeastaan vain vahvistui pelin myötä, mutta kenties sille ei olisi muutenkaan mahtanut mitään.

Tavallaan tunsin hassusti oloni myös jotenkin huijatuksi, kun sain kuulla, ketkä kaikki olivat Roude -juonta tehneet. Yritin tarkoituksella syksyllä olla kertomatta Pekalle juonikuviosta, kun halusin pitää jotakin itselläni, mutta sitten se olikin tiennyt jutusta koko ajan, mistä tuli jotenkin petetty ja turhautunut fiilis kivasti kamppiksen päätteeksi. Kun kyseessä ovat tunnepuolen asiat pelattuina, en haluaisi liian läheisiä ihmisiä niitä sörkkimään. Nina teki hommaa ihan hyvin, mutta eihän se malta olla mistään asiasta hiljaa Pekalle.

Välipelit olivat kyllä ihan olennainen osa tätä kampanjaa. Mianaa tuli pelattua niin paljon, että oli helppo astua hahmon nahkoihin nopeastikin. Toisaalta hahmo alkoi lähestyä omaa itseä välillä melkein liikaakin - oli ehkä vähän tyhmää lähteä korostamaan hahmoa tehdessä tiettyjä oman luonteensa piirteitä, koska hahmosta tuli sitä kautta kipeästikin läheinen. Nyt satunnaisessa larpissa pelaaminen tuntuu vähän surulliselta, kun juuri kun pääsee hahmoon kiinni, peli loppuukin. Neonhämärässä on hahmosta saanut esiin niin monia piirteitä ja mielipiteitä sekä päässyt tutustumaan vähemmistön asemaan hyvin moninaisesti ajatteluttavalla tavalla, että pelistä tuntee ihan oikeastikin oppineensa jotakin - ja ymmärtävänsä myös joitakin piirteitä omassa itsessään. Siksi kai hahmosta luopuminen tuntuu niin kivuliaalta. Toisinaan Mianan pelaaminen oli myös raskasta, jos sillä meni huonosti ja omakin elämä oli vähän hajalla, mutta ainakin tunteiden peilaaminen onnistui. Koska kyseessä nyt kuitenkin loppupeleissä on fiktio, jotenkin toivoisin sitä mahdollisuutta seestymiseen, jos jotakin vielä Neonhämärärintamalta syntyy. (Lisäksi Routeen ja Mianan suhteesta saisi ihan hillittömän hyvää keskinäistä peliä siitä, miten sovitetaan yhteen kaksi henkilöä hyvin erilaisista lähtökohdista, jotka vasta opettelevat elämään yhdessä.) En millään haluaisi päästää Mianaa karkuun - Mianan kautta olen kuitenkin saanut tuntea niin aidosti sekä pelkoa, riemua, rakkautta kuin vihaakin, voimakkaille tunteille kun ei arjessa (onneksi!) ole niin paljon tilaisuuksia.