Millan päiväkirjasta 5.9.2011

Jotain vuosi sitten tapahtui se Virvan velanperintä. Jado sanoi niissä rapujuhlissa, että jos mä aion alkaa tähän tehtävään, sellainen reagointi ei ole mahdollista. Oikeastaan mä tajusin vasta seuraavana päivänä, miten paljon mä olen muuttunut vuodessa. Sen verran paljon, että se vähän pelottaa.
Kun mä katson taaksepäin, se tunteellinen, kaikkea täysillä elävä, itkevä ja naurava Milla tuntuu aika vieraalta. Mun piti kaivaa se Panu-biisi esille ja kuunnella. Mä muistan sen polttavan, riistäytyvän vihan, joka mun oli pakko kanavoida siihen biisiin, ettei mun tuleni olisi riistäytynyt irti. Mä muistan sen tunteen, että mussa on jotain inhottavaa ja alhaista, joka on osa mua, halusin mä sitä tai en. Sen kun Ole syyti päin naamaa niitä ”olet Saatanan palveluksessa” –juttuja ja kaikki mun elämän palaset horjui. Nyt tilalla on jotain... hiljaisuutta välttämättömyyden edessä, neutraalia tietoa siitä, mitä tulee tehdä, päätös katsoa kaikkea silmiin, omaa ihmisyyttä ja olemusta ja historiaa. Ja tahtoa viedä alkaneet asiat loppuun asti.
Nyt mä ajattelin hurjan ajatuksen, jonka haluaisin perua ja unohtaa ja tunkea pois näkyviltä. Muttei sitä voi saada enää olemattomaksi. Mä mietin, miten äiti sanoi Panusta, että se oli tyyppi, joka vei tahtonsa läpi. Ja sitten mä ajattelin, että tämän vuoden aikana mä olen jotenkin liikkunut äitini alueelta lähemmäs isäni aluetta.
Ei auta teeskennellä. Se on totta. Äiti elää tunteella, venäläisellä sentimentaalisuudella, ja mä olen ollut äidin tyttö, Marjaanan mansikkainen, laulavainen, nauravainen. No, kai siksikin, että Kari kuitenkin tiesi koko ajan. Mä en tiedä, mikä Panu on tai siis miksi se käyttäytyi väenkin mittapuulla odottamattomasti – ellei sillä ollut joku karmean funktionaalinen tulen väen syy siittää mut, mikä on yhtä kammottava ajatus kuin että se on tulenmuotoinen psykopaatti. Ja kuitenkin, pakko myöntää, että tämä vuosi on saattanut mua lähemmäs väen mielentilaa.
Mitä se tarkoittaa? Miten mä suhtaudun siihen? Voinko mä valita vai tapahtuuko tämä omalla voimallaan ja painollaan? Kerran Vala Minervo sanoi mulle, että entä jos on vaan kasvatuksen tulosta, että mä olen enemmän ihminen kuin väkeä. Silloin mä torjuin koko asian mielestäni.
Jado tolkutti mulle, että mulla on valinnan mahdollisuus, mahdollisuus elää ilman tätä kaikkea tai sotkeutumatta tähän. Onko? onko todella? Onko, kun mä tiedän, mitä väen ja ihmisten välillä tapahtuu? Onko, kun mä olen mikä olen, väen ja ihmisen väkivaltaisen kohtaamisen hedelmä? Mä en enää tiedä, uskonko mä Jumalaan, mutta entä jos on niin, että mä olen olemassa juuri tämän takia? En yhden hullun väen miehen oikkujen takia.
Olenko mä nyt uhraamassa luovan taiteilijan, laulajan tietäni? Ahmaiseeko väkien mieli mut kokonaan? Jado yritti Sysikuun kanssa, ei auttanut. En tiedä. Enkä mä saa tietää muuta kuin elämällä. Mä en voi nyt kääntyä ja unohtaa. Mun on jatkettava, kunnes mä tiedän.

 Mun on kohdattava Panu. Mun on kohdattava isäni kavahtamatta, vakaasti, riistäytymättä. Mun on oltava tilassa, jossa mun ei tee edes mieli riistäytyä. Mun on katsottava tulen juurieni ja alkuperäni ytimeen ja pystyttävä tekemään se väen neutraaliudella. Jos mä sen voin tehdä, mä voin olla väkien välittäjä. Se olkoon mun kokeeni ja koetukseni.

Mutta miten mä voin sen löytää, kun se ei halua löytää mua? Miten?