Vampir: Miami - Abigail, osa 12

Marja Lappalainen

Matkamme jatkui Memphisistä Sweetwateriin. Voitteko kuvitella, Sweetwateriin! Olin vannonut etten enää koskaan astuisi jalallani siihen helvetinkoloon, mutta rakas veljeni Ken päätti toisin. Ken ei kuunnellut sanaakaan sitä, mitä minulla oli sanottavani, ja voitte vain kuvitella mitä siitä seurasi. Jos aivan totta puhutaan, niin en voi kuin odottaa sitä hetkeä, jolloin pääsen takaisin Miamiin ja eroon Kenin jatkuvasta läheisyydestä. Kenin ja muiden sisarusteni. Ikuinen elämä Maddenin sisarusparvessa ei ole se, mitä olen itseäni varten suunnitellut. Ikuisen elämän kohtalo oli minua avrten. Ei niitä muita (poislukien tietysti Kenin).

Mutta niin. Tavallaan voin ymmärtää, että Ken halusi ajaa Sweetwateriin, sillä törmäsimme moottoritiellä äitimme Georgian aaveeseen. Äiti oli siis kuollut. Ken ei tietenkään uskonut minua eikä varsinaisesti kuunnellutkaan vaan kaasutti eteenpäin. Osasyynä saattoi olla Cuervon kummitteleva langaton puhelin, josta valui verta. Minusta tämä oli kiehtovaa. Kaikki, mikä liittyy aaveisiin, on kiehtovaa. Toki on ehkä myös kauhistuttavaa nähdä oma äitinsä kummittelemassa. Mutta varmasti hänellä oli jotain tärkeää asiaa!

Yritin pohtia miltä minusta tuntuu äidin kuolema. Jostain syystä en osannut ajatella siitä mitään. Koska äiti oli aave, ei hänen elämänsä ollut loppunut vaan hän oli siirtynyt eteenpäin. Sinne jonnekin missä aaveet nyt asustavat. En minä tiedä onko aaveilla siellä kurjaa vai ei. Äiti oli ehkä kauhistuneen näköinen, mutta aaveet usein ovat hieman kummallisia.

Sain shokkiherätyksen päästyämme (kaikista vastusteluistani huolimatta) takaisin kotiin. Minulla ei ollut aikomustakaan astua siihen taloon. Tuskin kukaan minua edes haluaisi takaisin. Minä olin tappanut siinä talossa. Tunsin pakokauhun iskevän kun näin isän huojumassa kuistin oviaukossa. Vanhan viinan lemahdus tuntui voimakkaana ilmassa. Painuin auton lattialle ja toivoin ettei mies huomaisi minua. Hän ei ollut enää isäni, Marc oli.

Ken astui ulos autosta puhumaan miehelle. Minä ryömin hämmentyneen Cuervon jakojen juureen. En halunnut nähdä taloa tai kuulla sen ääniä. Suunnittelin ottavani auton ja ajavani pois heti kunhan Ken olisi mennyt sisään. Mihin minua täällä tarvittiin? Jos Ken halusi nähdä entisen perheensä, tehköön sen, mutta ilman minua. Yhtäkkiä joku kuitenkin huusi minua nimeltä. Tunsin tämän äänen hyvin. Se kuului miehelle, joka oli ollut isäni. En jäänyt kuuntelemaan mitä hänellä oli sanottavaa vaan juoksin ulos sateeseen (ulkona siis satoi, ja talon piha oli juuri niin mutainen, harmaa ja inhottava kuin vain saatoin muistaa).

Löysin itseni istumasta vanhasta piilostani liiterin ylisiltä. Tiesin, että yhden laudan alla oli peltirasiassa aarteitani. En halunnut nähdä sitä. Tämä ei ollut minun elämäni enää eikä tuossa talossa asunut minun perheeni. Minä kuuluin Miamiin ja Marcille. Tunsin kouraisevan ikävän kun mietin Marcia ja kotia. Jos vain joskus vielä pääsisin kotiin, en enää koskaan lähtisi minnekään!

Ken löysi minut. Tietenkin. Vettä valuvana hän yritti anella minua tulemaan sisälle ja selitti jotain Libbystä. halusin sulkea korvani moiselta. Sisaruksemme eläisivät ja kuolisivat kuten muutkin ihmiset. "Etkö muista Ryanin isää? Haluatko samanlaisia ongelmia?" hän kysyi hiljaisella äänellä. En tainnut kyetä vastaamaan. Jossain sisälläni oli pieni pistos siitä, että olin itsekin hylännyt nuoremmat sisaruksemme.

Sitten Cuervo löysi äidin. Tai sen mitä äidin mädäntyneestä ruumiista oli jäljellä. Äidin pitkät mustat hiukset olivat sotkussa ja hänellä oli päällään sama valkoinen mekko kuin hänen aaveellaankin oli ollut. Tai ehkä aave oli nyt enemmän äiti kuin tuo ruumis. Cuervo näytti meille puremajälkiä, joita oli kaikkialla äidin ruumiissa. Hänen kuolemansa oli ollut tuskallinen.

Ken sanoi taas jotain ja kiskaisi äidin medaljongin irti. Tiesin, että siellä oli meidän kuvamme - minun ja Kenin. Jäin istumaan äidin ruumiin äären ja pohtimaan mitä sille pitäisi tehdä. Yritin ajatella järkevästi kirkkomaata ja siunauksia, mutta sisältä minua kylmäsi. Äiti oli jo kuollut. Auttaisivatko siunaukset häntä enää? Olivatko hänen omat rukouksensa auttaneet häntä kuoleman hetkellä? Hämmentyneenä mietin olinko minä koskaan rakastanut tuota naista? Yritin sanoa ei, mutta se ei pitänyt täysin paikkaansa. En ehkä pitänyt hänestä, mutta hän oli ollut ainoa äitini.

Joku kuiskasi nimeni. Pomppasin pystyyn salamana. Äiti? Georgia? Yrittikö hän sanoa minulle jotain? Lähdin hiipimään kohti taloa. Suljin silmäni ja yritin kuulostella tarkemmin. Tunsin jotain...jotain josta en saanut kiinni. Kiersin takapihalle ja katsoin sisälle taloon. Keittiössä oli valot ja siellä istui ihmisiä. Isä, Libby - Ben-setä? Minähän tapoin Ben-sedän? Työnsin hänet alas portaita ja katselin kuinka hänen niskansa katkesi. Samassa Ben käänsi katseensa kohti ikkunaa ja minua kylmäsi. Oliko hän nähnyt minut?

Tunsin taas jotain. Jotain vahvaa ja inhottavaa. Vihaa. Joku täällä vihasi minua. Kuulin ilmassa kuiskauksen:"Lutka!" Ehkä se oli Ben-setä. Tai ehkä äiti vihasi minua, koska olin tappanut Ben-sedän. Mutta Ben-setähän oli hengissä. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtui?! Asetuin makuulleni pitkään ruohikkoon ja keskityin kuuntelemaan ja aistimaan. Tuntemukseni tuntuivat keskittyvän itse taloon.

Lopulta kyllästyin. Äänet olivat kaikonneet. Nousin ylös ja lähdin kiertämään taloa sen toiselle puolelle ja istuin vanhaan pihakeinuun. Kuka minulle puhui ja mitä oli tapahtunut äidille? Miksei Ken voinut viedä minua Cimitieren oppiin kuten oli luvannut! Nyt olisin pystynyt varmasti selvittämään kuka tämä aave oli ja mitä hän halusi. Haluamattani muistin äidin ruumissa olleet puremajäljet. Ei kaltaistemme puremien, mutta jonkun eläimen. Mieleeni nousi kauhistuttava kuva isästä ja Ben-sedästä juovuksissa pahoinpitelemässä äitiä ja usuttamassa koirat hänen kimppuunsa. Oli hyvin mahdollista, että täällä oli tapahtunut jotain tuollaista. Hyvien illanistujaisten parempi loppu. Minua puistatti.

Ken ryntäsi viereeni keinuun ja alkoi taas selittää jotain Libbystä ja siitä, että tällä ei ollut bändijulisteita seinällä. Yritin keskittyä Kenin puheeseen, mutta samalla joku huusi korvaani: "Murhaaja!" Kyyneleet alkoivat valumaan solkenaan silmistäni. Katsoin Keniä ja sopertelin:"En minä ole murhaaja! Kaikki on ollut vain yhtä suurta vahinkoa. Niiden omaa syytä. Ei minun. En minä halunnut tappaa. Niin vain tapahtui..." Ken veti minut syliini ja sain lopulta kasattua itseni. Joku täällä tosiaan vihasi minua.

Näin kuinka Ben-setä lähti ulos. Ilmapiiri talolla parantui heti. Seuraavan kerran minä seuraan intuitiotani! Ben -sedän ruumis näytti oudon vääntyneeltä hänen kävellessä meidän ohitsemme. Muistin millainen hän oli ollut viimeksi tavatessamme, silloin kun hän oli yöllä hiipinyt huoneeseeni ja kiivennyt sänkyyni. Kuinka olin yrittänyt työntää häntä pois ja vainhädin tuskin päässyt karkuun. Kuinka hän oli juossut perääni ja läimäyttänyt minua. Kuinka olin työntänyt hänet kauemmaksi, ja kuinka hän oli kaatunut alas portaita...

Me katselimme, kuinka Ben -setä ajoi rujoine ruumiineen pois. Hänen lähdettyään suostuin astumaan takaisin taloon. Minun oli selvitettävä mitä täällä oli tapahtunut. Yritin rinnastaa talon tapahtumat oman hotellini mysteeriin. Samanlaisia aaveita, ja niihin liittyviä mysteereitä, ei sen kummempaa. Tai olisin astunut taloon, ellen olisi nähnyt Kenin himoitsevan Libbyn kaulaa. Ei, ei näin! Jos joku olisi kuunnellut minua, me emme olisi tulleet taloon nälkäisinä, rääsyisinä ja juuri verenhimoisesta legaatista erottuamme. Mutta minua harvemmin kuunnellaan.

Jouduimme siis lähtemään yllättäen pois (koska Ken ei suostunut syömään eläimiä)hyvin läpinäkyvän selityksen kera ("unohdimme matkatavaramme...ööö...motelliin...) ja ajamaan kohti paikallista Road Housea. Vaihdoin vaatteet samalla kun Ken ruokaili. Astuin ulos autosta vain parahiksi näkemään kuinka Ken takoi uhrinsa päätä asvalttiin. Vedin kädet puuskaan rinnalleni ja yritin pidätellä kuvotustani. Meistä oli tullut samanlaisia hirviöitä kuin legaatista. Ihmiset kuolevat niin helposti. Onneksi menimme syömään muualle. Ties mitä Libbylle olisi voinut käydä. Tästä täytyy puhua vielä.

Palattuamme talolle kaikki olivat menneet nukkumaan. Kaikki paitsi aaveet. Niitä oli enemmän kuin yksi. Cuervon mukaan viisi. Minä aistin vain kaksi. Olisin halunnut kysyä Cuervolta tarkemmin, mutta en ehtinyt, enkä puhu espanjaa tarpeeksi hyvin. Se nyt jäi. Selitän myöhemmin.

Aaveet, tai ainakin joku niistä, hyökkäsivät päällemme, kun olimme puhumassa ihmisten siirtämisestä pois talosta. Ken halusi viedä nuoremmat sisaruksemme, Libbyn ja Aaronin, pois. Minä sanoin että myös isä pitäisi viedä pois. Minä en aikonut olla vastuussa isän kuolemasta. Panisimme isän jonnekin parantolaan ja Libbyn ja Aaronin sisäoppilaitoksiin Eurooppaan.

Aaveet heittelivät talossa astioita, rikkoivat ikkunoita ja aiheuttivat hirvittävää meteliä. Minua alkoi kypsyttää ja rupesin huutamaan niille. En tiennyt pystyivätkö ne kuulemaan vai ei, mutta olin valmis kuuntelemaan ja auttamaan. Yhtäkkiä keksin vanhan ouja -pelin. Totta kai, niinhän voisin aaveille puhua. Lopputulos oli tosin jotain "murhaaja", "auta" ja "Ben" sanojen sekamelskaa. En aivan käsittänyt tarkoittivatko aaveet että minä olin murhannut Benin vai että Ben oli murhaaja. Lähdimme pois. Olin hieman turhautunut. Ouija -lautaa minä tosin kokeilen myös hotellillani, kunhan vain sinne pääsemme.

Ajoimme Memphisiin. Ei olisi pitänyt. En enää koskaan mene Memphisiin. Memphisin ruhtinas on hirvittävä ja sitä paitsi päivän aikana autoon pakkaamamme ihmisperheemme oli kadonnut. Täysin turha reissu, jonka aikana päädyin lupaamaan Memphisin ruhtinaalle todistavani Legaatti Morrisia vastaan (ruhtinas oli nauhoittanut sen puhelinkeskustelun, jonka aikana kysyin Marcilta saako legaatti suorittaa Amaranhtin). Päätin, että mikäli Ruhtinas haluaa minun todistavan, saa hän tuoda oikeussalinsa Miamiin. Memphisiin en enää mene. Toisaalta, voihan olla että tällä asialla kestää vuosisatoja, joten tuskin minun täytyy asiaa vielä murehtia. Ja legaatti kyllä ansaitsee kaiken.

Tämän varsin turhan Memphisin reissun jälkeen palasimme takaisin Sweetwateriin. Tai no, meillä oli mukana Willis, jonka Ken soitti paikalle minun ehdotuksestani. Tämä lämmitti mieltäni. Ainakaan meidän ei enää tarvitsisi nukkua vartioimatta. Ai niin, Memphisissä saimme myös tietää että Cuervoa kutsutaan myös nimellä Epäpyhä ja että hän on (muka) paha rikollinen ja verijahdissa. Memphisin ruhtinas on paskiainen ja Cuervo pelastunut henkeni useammin kuin kerran. Kumpaakohan luotan? Vaikeaa varmasti arvata.

Entisessä kodissamme lapsuutemme isä kuoli. Ei mitenkään mukavalla tavalla. Hän oksensi jotain koppakuoriaisia. Vaikutti jonkun aaveen hyökkäykseltä, mutta emme voineet tehdä mitään. Libby ja Aaron olivat poissa ja Ken huolissaan. Isä-parka. Toivottavasti hän ei jää kummittelemaan taloon, vaan pääsee eteenpäin. Mikäli haluaa siis. Voihan olla että aaveena oleminen on hauskaakin. Tai ehkä se on ainoa asia, joka meitä tuonpuoleisessa odottaa.

Oletimme, että Libby ja Aaron olivat Ben -sedän luona. Olimme oikeassa. Siellä oli myös Ben-sedän oma kultti. Ben-setäkin oli oikeastaan zombie tai jotain. Ainakin kun purin häntä, niin sisältä purskahti vain balsamointinestettä. Olisi pitänyt tajuta, sillä kun näin hänet kävelemässä autolle, näytti hän kovasti siltä kuin hänen niskansa olisi poikki. Mutta enhän minä ole nähnyt tuollaista olentoa aikaisemmin. Jotain tekemistä sillä ilmeisesti oli voodoon kanssa (Eikös Cimitierekin tee jotain voodoo -juttuja?).

Ken oli oikeassa siinä, että Libby oli vaarassa. Jotain intuitiota Kenilläkin kai on, vaikka ei aina uskosikaan. Yhytimme Ben -sedän tämän talon alla kulkevista tunneleista kuristamassa Libbyä. Äiti ohjasi meidät sinne (kun olimme päässeet eroon kymmenpäisestä raivokkaasta joukosta kultisteja). Tätä äiti oli ehkä yrittänytkin sanoa. Äiti parka. Kaksi hänen lapsistaan oli ikuisesti eläviä yliluonnollisia olentoja, hän itse aave ja loput lapset ehkä tulevia zombieita. Ei ihme, ettei hän päässyt siirtymään kuolemassaan eteenpäin.

Tapoin Ben -sedän uudestaan. En muista miten. Olin raivon vallassa. Jälkeenpäin huomasin, että hän oli puhkaissut minulta silmän. Toivottavasti se kasvaa takaisin. Kasvoivathan Marcinkin hampaat Snapen käsittelyn jäljiltä. Yläkerrassa meitä odotti harmaa susi, joka paljastui Cuervoksi. Voiko olla hienompaa kuin sudeksi muuttuminen? Minäkin haluaisin osata jotain sellaista. Ja Cuervo muuttui myös korpiksi. Sekin oli kaunista. Ennen sitä hän antoi minulle yhden sulan hiuksistaan. Hän lähti varmasti lopullisesti pois. Laitoin sulan omiin hiuksiini ja aion kantaa sitä aina mukanani muistona ystävyydestämme.

Libby näki kuinka minä ja Ken söimme QCuervon tappamista kultisteista. Minua ehkä hieman vaivasi se, että Cuervo oli tappanut heidät kaikki. Toisaalta, he olisivat varmasti tappaneet meidät jos olisivat kyenneet. Mutta Libbylle pitää tehdä jotain. Muistaakseni Ryan puhui jotain siitä, että hänen isänsä muisti oli pyyhitty. Varmasti joku voisi järjestää saman Libbylle ja tarvittaessa Aaronillekin. Ja sitten lähettäisimme molemmat jonnekin sisäoppilaitokseen saamaan hyvän kasvatuksen - pois tästä elämästä, joka ei kuulu heille.