Kirjoittanut: Mikko

Harmnay.

Totta puhuen ei ollut epätavallista, että illan pimennyttyä kaduilta alkoi kuulua kirkumista ja huutoa; olihan kaduilla niin petoja, kuin sairaita. Eikä tämä yö ollut erilainen, äänet kaikuivat läpi kujien ja yli tiilikattojen. Ne loivat synkän taustan naiselle, joka etsi tietään läpi katujen, kätkien askeliensa äänen turmeltujen tuskaan. Hän kiirehti, läpi mukulakivien ja pienten kujien, kyyristyen pois näkyvistä ajatellessaan uhan lähestyvän, kuin itse Kuolema olisi kannoillaan.

Sillä Harmnayssa se olisi voinut hyvinkin olla mahdollista.

Kaiken aikaa hänen ranteeseensa sidottu pieni tiuku soi. Se vapautti pientä helinää, kuin huomauttaakseen olemassaolostaan jatkuvasti. Syy oli tietenkin selvä, Kutsu oli päällä.

Mutta missä kaikki olivat? Tietenkin jokainen Metsästäjä oli tänä yönä kiireinen, olivathan suuret kirkon kellot jälleen soineet. Kaupungin asukkaat olivat lukinneet ovensa ja kadut alkoivat maseroitua verellä ja lihalla. Ja hän ei ollut ehtinyt sisään. Eikä ennen auringonnousua ovia avattaisi, huutaisi ja hakkaisi hän miten paljon tahansa.

Jos hän nyt kuolisi, no, voisi sanoa tuurin loppuneen.

Heidän molempien osalta.

Pidättäen hengitystään hän katsoo alaspäin, kiinnittäen huomionsa pieneen vaatemyttyyn, jonka sisään kätkeytyy hänen esikoisensa. Poika, alle viikon ikäinen, itkuisa ja peloissaan. Peloissaan asioista, joita hänen ei pitäisi koskaan joutua kokemaan tai ymmärtämään. “Ei hätää, ei hätää… Kirkko päästää meidät kyllä sisään, siellä olemme turvassa”. Yrittääkö hän vakuuttaa vastasyntynyttä vai itseään, ei hän itsekään tiedä. Kirkko on turvallinen paikka. Se antaa hakea suojaa vaikka kello soisikin, kunhan verta ei vuodateta kirkon tilusten sisäpuolella. Vaikka siitäkin hän oli kuullut huhupuheita, mutta ne eivät voi olla totta…

Hänen on pysyttävä liikkeessä, pysyttävä piilossa.

Hän kiroaa, umpikuja. Tie on suljettu ruumisarkuin, tiiliskivin ja pääkalloin. Peruuttaen nopeasti hän pysähtyy nähdessään suuren kokon, jonka ympäriltä kuulee koirien haukuntaa. Kuin ansaan jäänyt eläin hän etsii pakoreittiä, törmäten jälleen ruumisarkkuun, jotka ovat muodostuneet pysyväksi osaksi kaupungin arkkitehtuuria. Epäröimättä hän kätkee lapsensa niistä yhteen, piilottaen tämän näkyvistä ja toivoo että kuoleman lemu peittäisi tämän elon tuoksun. Kannen hän jättää raolleen, jotta ilma virtaa. Kyyneleet silmissä hän kääntyy ja vetää esiin veitsen, pieniteräisen, joka tuskin ulottuu kämmenenleveyttä kahvasta. Hän ei ollut koskaan tarvinnut sitä taisteluun, mutta osasi kyllä käyttää sitä. Onhan selvää, että joskus mies tarvitsee muistutuksen siitä, kuinka nautinnonantajaa kohdellaan. Hän näkee joukkion, useampi mies ja koiria. He kääntyvät häntä kohti, äänensä kuulostavat enemmän pedon kuin ihmisen ääniltä. Osa nauraa. Osa murisee. Kaikki lähestyvät.

Enryk katsoo tilanteen kehitystä, kuinka miehistä syntyy petoja. Seuraa naisen urhean, mutta säälittävän yrityksen lyödä pikkuruisella veitsellään. Kuulee kuinka yksi miehistä parkaisee, tarttuen verta vuotavaan haaraväliinsä. Näkee kuinka loput saavat naisesta kiinni, vievät veitsen ja valmistautuvat lyömään tämän kuoliaaksi. Sitten toinenkin mies kirkaisee ja pian tuuli käy lävitse rinnan kohdasta, jossa aiemmin oli sydän. Silloin Enryk liikkuu, ja kolmannelta mieheltä puuttuu seuraavaksi käsi, joka hetki sitten piteli varastettua veistä. Enryk hymyilee Mercylle, ja pedonkaltaisille miehille, jotka makaavat henkitoreissaan kylmillä, punaisilla kivillä. Hurtat kaikkoavat helpomman saaliin perään. Mercy sylkäisee maahan Enrykin jalkojen juuressa. “Odotimme aivan liian kauan Enryk. Se maksaa vielä jonkun hengen”.

“Itse asiassa olet täysin oikeassa Mercy, kaikki heistä kuolivat. Tai, kuolevat.” Enryk virnistää murskaten sukukalleuksiensa rippeitä pitelevän raakalaisen pään Kirkvasaralla. Nainen kääntää päänsä pois ja irvistää.

Mercy auttaa hänet ylös ja kysyy tämän vointia. Naisen vaatteet ovat pilalla, mutta hän on elossa. Mercy ojentaa viittansa hänelle, jonka tämä ottaa vastaan kiitollisena ja kiittää Metsästäjiä. Heti sitten hän juoksee, juoksee arkulle ja alkaa etsiä pienokaistaan. Lapsi on kunnossa, kiitos kuka hyvänsä jumalista jäikään tätä suojelemaan. Hän kääntyy etsiäkseen taas Metsästäjät, mutta huomaakin heidän olevan aivan takanaan, täysin ääneti. Toisella on kasvoillaan naamio. Toisen kaulukset ovat niin korkeat, että hätinä ihoa näkyy, vai onko tuo helakka puna edes ihoa vai jotain muuta? Hän näkee heidän kantamansa aseet, jotka ovat niin eriskummallisia, että hetken hän miettii mihin ihmeeseen niitä kaikkia voidaan tarvita. Ja tajuaa pian, ettei koskaan halua kysymykseensä vastausta.

Enryk murahtaa “Mihin matka?”

“Kirkkoon.” Nainen kuiskaa katsoen lastaan. “Siellä olemme turvassa”

“Niin olette” vastaa Mercy ja antaa kätensä naiselle, joka tarttuu siihen. He alkavat kävellä. Enryk puhdistaa aseensa ja silittää hieman univormuaan. “Mennäänhän sitten, me autamme teidät perille”

Nainen nyökkää ja seuraa. Hän on niin lähellä Metsästäjiä, ja samalla tuntuu kuin heidän välissään olisi iättömän suuri kuilu. He haisivat verelle, kuolemalle ja tulikivelle. Vaikka heidän asunsa olivat mustat väriltään, hän huomasi kuinka niihin roiskunut veri kuin hohti.

Kun kello soi ja yö saapuu, miehistä tulee hirviöitä ja niistä, jotka jäävät lukittujen ovien ulkopuolelle, saalista. Ja samaan aikaan yö kutsuu Metsästäjiä Ajojahtiin, jossa saalista taas ovat nämä hirviöt. Ja siitä Harmnayn asukkaat olivat heille paljon velkaa, vaikka monen oli sitä hankala myöntää.

He kulkevat puoli tuntia, Metsästäjät lyövät maahan kaikki jotka tulevat heidän tielleen. Ja tämä metsästäjistä verenhimoisempi, Enryk, lyö todella kaiken. Nainen kiittää heitä ainoalla tavalla, minkä tietää. Pistää käsivarteensa neulalla ja luovuttaa vertaan, joka Harmnayssa on arvokkaampaa kuin nestemäinen kulta tai kallein viini. Veriparannuksen Kaupunki, tiedättehän.

Nainen toivottaa heille hyvää metsästysonnea, mutta Enryk ei sitä enää kuule ja on jo laskeutunut portaat Kirkon pihamaalle ennen ovien sulkeutumista. Mercy pudistaa päätään. Heidän olisi puhuttava pian.