Tragedian vaietut jäljet

Arizona Republic

Viime kesänä Arizonassa San Carlosin reservaatin yhteisöä kohtasi tragedia, joka on sen jälkeen lähtenyt elämään omaa elämäänsä paranormaaleja ilmiöitä käsittelevässä lehdistössä niin kutsuttuna Devil’s Highwayn -tapauksena. Tapaus myös nosti pintaan alkuperäiskansojen ja poliisien välisen syvän epäluulon. Osallistuin tapauksen tutkimukseen FBI:n neuvonantajana ja palasin viime kuussa San Carlosin reservaattiin katsomaan, millaisen jäljen tapaus on jättänyt yhteisöön ja miten paikalliset kokevat tapauksen toisinaan yhä esiin nostavan uutisoinnin.

Paikalliset eivät mielellään muistele loppukesän tragediaa, se on heille liian henkilökohtainen. Keltaisen kaktuksen kantaporukka kääntää keskustelun nopeasti paikallisen poliisin toimintaan. Yhteisössä koetaan poliisin vähätelleen ensimmäisiä tapauksia ja kohdelleen kaikkia apasseja syyllisinä ilman kunnon todisteita.

Se, että tapaukseen syyllistynyt Vietnamin veteraani Emanuel Santana todella oli apassi, ei poista muiden apassien kokemaa rasistista profilointia eikä sitä tosiasiaa, että yhteisö on jakautunut kahtia: perustoimeentulonsa kanssa kamppaileviin apasseihin ja valkoisten muodostaman virallisen yhteiskunnan edustajiin. Tällaista eriarvoistumista ja yhteisön jakautumista voi pitää merkittävänä uhkana amerikkalaisen yhteiskunnan tulevaisuudelle. Poliisivoimien kuuluisi tuoda yhteisöönsä turvallisuudentunnetta ja luottamusta. Nyt näin ei ole.

Yleensä kasvottomana ja byrokraattisena koetun FBI:n toimintaa kiiteltiin. Monille oli merkittävä kokemus osallistua yhdessä kokoa yhteisöä uhkaavan tilanteen selvittämiseen. San Carlos ei ole ainoa amerikkalainen yhteisö, jossa on koettu valtava tragedia. Olisiko viranomaisten syytä harkita kansalaisten ja nimenomaan vähemmistöjen edustajien tuomista mukaan yhteisöä ylläpitäviin ja suojeleviin toimiin?

Kokonaan toinen luku on sitten tapauksesta kirjoitetut lehtijutut. Tapauksen luonteesta johtuen siitä ei ole voitu kertoa julkisuuteen kovinkaan yksityiskohtaisesti. On hyvin todennäköistä, ettei suuri yleisö saa koskaan tietää tarkempia yksityiskohtia. Tämä tarjoaa valtavasti tilaa kaikenlaisille spekulaatioille ja kauhukuville, joista ensisijaisesti vastaa niin kutsuttu paranormaali lehdistö. Keltaisen kaktuksen vakioväki pyörittelee silmiään ja pudistelee päätään, kun kysyn heidän suhtautumistaan kirjoituksiin. Kaikki eivät ole juttuja aiemmin kuulleet; näillä paikallisilla ei ole suurta tarvetta yliluonnollisille selityksille. Ne jotka tuntevat kertomukset, ovat vihaisia. Suurin osa tapauksesta kirjoittaneista toimittajista ei selvästikään ollut edes käynyt paikan päällä. Lisäksi on huutava vääryys, kuinka kaikki Amerikan alkuperäiskansat yhä niputetaan valkoisessa mediassa taikauskoisiksi ja kuinka heidän kansanperinnettään kerta toisensa jälkeen vääristellään ja käytetään keinotekoisena pohjana naiiveille saduille. Erityisesti esiin nostetaan Suurta pöllöä ja muutenkin tulenarkaa ja apasseille pyhää Mt. Grahamia koskeva kirjoittelu.

Mitä paikalliset sitten toivovat toimittajilta? Heiltä edellytetään avoimuutta ja uteliaisuutta todellista apassiperinnettä kohtaan ja halua kohdata heidät ja heidän kokemansa haasteet eli köyhyys ja koulutuksen ja työpaikkojen puute rehellisesti ilman tarvetta luoda yliluonnollisia satuja värittämään todellisuutta tai uhkakuvia sumentamaan sitä. Samaa rehellisyyttä ja avoimuutta sopii toivoa myös viranomaisilta ja päättäjiltä, sillä sancarlosilaiset ansaitsevat tasavertaisen mahdollisuuden ponnistaa elämäänsä.

Robert Reddy