Toiminnot
Sivusto
Neth 6. Vuosi 4708 AR Orvignato on kuollut ja Alicavniss vastaa kolmeen solun kysymykseen Azrinaen perheestä. Mikä voi mennä enää vikaan, pian ollaan jo kotimatkalla!
Kirjataan nyt joku luuranko, kun vielä jotain muistan. Tästä voi sitten kehitellä persoonallisempaa viritystä. Voi myös täydentää sen, mitä en muistanut (tai muistin väärin) Shade 2017-03-15 21:58
Yhteensä 35 803gp, per haltia 7 160gp
”...No, mitä sitten tapahtui? Älä jätä minua riutumaan!” Miralin senhetkinen sängynlämmittäjä kiusoitteli, ojentaen makuuasennosta kätensä hyväilemään jo istumaan nousseen naismaagin paljasta selkää. Sormenpäät tapailivat lempeästi Miralin laihan vartalon ruskean ihon läpi selvästi tuntuvia selkänikamia hapuillessaan tietään ylhäältä alaspäin.
Makuuhuoneesta ulos kuun valaisemaan sisäpihan puutarhaan mitään näkemättömin silmin tuijottamaan unohtunut velhotar havahtui muistoistaan tähän päivään, ainakin osittain. Hajamielisesti hymyillen nainen ojensi kätensä, silittäen vuodekumppaninsa rannetta tähän katsomatta. ”No, mitä nyt yleensäkin... Otimme mukaan kaiken, mitä se vähäpätöinen ja saastainen parittaja oli onnistunut sanoinkuvaamattoman elämänsä aikana haalimaan ja poistuimme paikalta. Koko taistelu oli hädin tuskin siihen tuhlaamani parin loitsun arvoinen.” Hetken mielijohteesta naisen sormet tarttuivat säpsähdyttävän voimakkaasti kumppanin ranteeseen ja velhotar veti käden huulilleen, suukotellen lempeästi ranteen sisäpintaa, ennen kuin kääntyi vuodetoverinsa puoleen ilkikurinen hymy kasvoillaan, ohjaten ranteen alemmaksi.
”Olin mielestäni nähnyt sitä kaupunkia jo riittävästi, joten jätin toverini ihailemaan nähtävyyksiä ja lensin itse päämajaamme... Ajattelin, että kun kohta, kiitos Calistrian, olisimme viimein pääsemässä pois tuosta kirotusta kaupungista, voisin vielä vilkaista kartanon kirjastoa, kenties sieltä vielä löytyisi jotain hyödyllistä…”
Viekkaan kujeilevasti mielitiettyään puoliavointen silmäluomien alta katsahtaen maagi ojensi pitkän etusormensa tämän huulille, silittäen toisella kädellään silkkisiä hiuksia. ”Mitä seuraavaksi kerron, kerron ainoastaan sinulle. Tiedän kyllä, että sinulla on muitakin ihailijoita ja jotkin heistä erityisesti toivovat sinun kuvailevan... taidonnäytteitäsi… toisten kanssa, mutta tämä jääköön meidän väliseksemme – eikö totta?” velhotar kysyi, teräksisen ja vaativan sävyn pilkahtaessa läpi hunajaisesta äänestä niin lauseen lopun kysymyksessä kuin pehmeitä huulia ”hys”-eleenä koskettavan etusormen painalluksessa. Miralin vastaukseksi saama rävähtämätön sfinksimainen katse muistutti suhteen laadusta (”ei lupauksia, ei sitoumuksia”), mutta tuikki uteliaisuutta. Vastalauseita ei kuulunut, pelkästään kaskaiden öinen siritys ja puutarhassa olevien ampiaspesien unelias surina.
”Siellä oli...eräs kirja”, Miral aloittaa, sukien poissaolevasti partnerinsa hiuksia, vajoten jälleen muistoihin kuin sänkyyn olisi yht’äkkiä auennut Maanaliseen vievä musta aukko. ”Sen mukaan aivan kaikki haltiat eivät paenneet Golarionista kotimaailmaamme ensimmäisen Taivaanputoamisen aikaan, vaan osa etsii turvaa Mieranin metsän alisista luolista... Kuten kerroin, edes uni-Celwynvianissa kaikki eivät halunneet lähteä… Pinnan kaaosta yhä syvemmälle paetessaan he huomasivat, että luolat olivatkin osa suurta maanalaista verkosta. Etsiessään turvaa maan luiden pimeästä sylistä ja ytimistä, he... herättivät jotain. Ikivanhan jumalan - tai kenties alkuvoiman. Rovagug - hädin tuskin muuta kuin kuolemattomaksi lihaksi tullut teurastamisen riemu. Ja kun se aisti pakolaiset – heidän pelkonsa, heidän itsekkyytensä ja ahneutensa olla jättämättä maailmaa, heidän vihansa ja katkeruutensa heidät hyljänneitä sukulaisiaan kohtaan – no, se repi heidät palasiksi ja rakensi uudestaan. Yönmustina iholtaan niin kuin he olivat nyt sydämeltään, haltiayhteiskunnan säännöt pyyhittyinä pois kuten väri heidän hiuksistaan... Myöhemmin heidän välinsä Rovagugiin viilenivät – täydellisen tuhon palvominen ei kestä loogista tarkastelua – mutta he löysivät tilalle uusia palvottavia...”, nainen lopetti kuivasti ja asiallisesti.
Huulet velhon etusormen alla olivat muuttuneet kylmiksi. ”Ymmärrätkö, mitä yritän sanoa? Ymmärrätkö nyt, mikset voi puhua tästä kenellekään?” Velhottaren tuikeaan katseeseen vastaavassa kauhistuneessa, suurisilmäisessä tuijotuksessa ei ollut enää jälkeäkään sfinksimäisyydestä, silmäparin nyökytellessä kiivaasti ylös alas. ”Hyvä”, Miral sanoi epäilevästi, todeten sitten lauhkeammin uudelleen ”Hyvä”, maagin vuodetoverinsa silkkitukkaa kouristuksenomaisesti puristaneen käden vähitellen höllätessä otettaan. Edelleen järkytyksestä laajenneista silmistä alkoi valua hiljalleen kyyneleitä, lipuen yli poskien ylellisille tyynyille, katseen nauliutuessa kattoon. Miral kääntyi äkkiväärästi, kuin vihaisesti taas poispäin kumppaninsa alastomasta vartalosta.
”Luulet olevasi järkyttynyt”, velhon tasainen ja tunteeton ääni täytti huoneen hiljaisuuden, haudaten alleen toisen heikon nyyhkytyksen. ”Et tiedä edes, mitä se tarkoittaa... Osaatko edes kuvitella, miltä tuntuu sadan vuoden suunnittelun, odottamisen ja koston hautomisen jälkeen saada selville, että vihollisesi ei ole niinkään paha kuin sairastunut pahuuteen, kaivaten lähinnä nopeaa armomurhaa? Käteni, joissa olin kaikki ne vuodet kärsimykseni muistot säilyttänyt – turhaan! Osaatko kuvitella sitä? Osaatko!?” nainen käännähti hiukset hulmahtaen kohti nyyhkivää seuralaistaan, sähähtäen viimeisen kysymyksen yhteenpuristettujen hampaiden välistä. Äkistä säpsähtäen vuoteella makaava haltia lopetti itkunsa. Kyynelten tahrimat silmät siristyivät tarkastelemaan Miralia aavistuksen huolestuneesti ja hermostuneesti.
Kumppaninsa ilmeen nähdessään velhotar tuntui tajuavan oman tilansa, kuljettaen hienopiirteistä kättään äkkiä uupuneella eleellä kasvojensa editse, sulkien violetit silmänsä. ”Olen pahoillani... Se kalvaa minua yhä. Yhä. Näytän sinulle vielä yhden asian, ja sitten olet vapaa poistumaan... Oletan, että se on, mitä haluat...” Parivuoteesta nousten ja hieman jäykin jaloin haltianainen käveli vaatemytylleen, mumisten: ”Mihin minä ne laitoinkaan...” Notkeat sormet tapailivat mustien ja keltaisten hepenien seasta pussukan, kaivaen sen sisältöä. ”Ahaa!”, maagi totesi, miedosti tyytyväisenä, palaten takaisin vuoteella ja istahtaen risti-istuntaan armaansa vierelle. Avonaisessa kämmenessään naisella oli hunajakennostoa ja kaksihaarainen käärmeen kieli. ”Tämän pitäisi auttaa sinua näkemään se, mitä minä näin...” Miral teki toisella kädellään eleitä avonaisen kämmenensä päällä, mutisten muutaman loitsusanan. Yht’äkkiä käärmeen kieli ja kennoston palanen näyttivät imeytyvän kämmeneen ja katoavan. Yllättyneesti äännähtäen kyljellään makaava haltia käänsi katseensa Miralin kultaisiin silmiin.
”No niin, näetkö?” maagi kysyi lempeästi, kuulostaen tyytyväiseltä. ”Minä, minä en tiedä...” toinen sanoi epävarmasti, mutta haluten miellyttää ailahtelevaa velhotarta. Kultaisten silmien katse oli vangitseva. ”Etkö?” Miralin otsa rypistyi, ja hän kumartui lähemmäksi. Sängyllä makaava haltia näki itsensä heijastuksena kultaisista iiriksistä. Kuin hyönteinen meripihkassa. Hän tunsi paksun meripihkavaipan alkavan valua ylleen. Vakaan ja rauhoittavan. Mitä hänen pitikään katsoa...? Valtiattaren rakas ja valaiseva katse lauloi hänen sisällään. ”Se mitä heille tapahtui, oli kauheaa, vai mitä?” Miral kysyi pehmeästi, silittäen lempeästi kumppaninsa kyynelten tahrimaa poskea. ”Kauheaa... Aivan, kyllä...” kuului yhtä pehmeällä äänellä lausuttu vastaus. ”Etkö haluaisikin, että lievittäisin tuskaasi ja veisin sen muiston pois? Se olisi varmasti parasta.” ”Nii—iin...” Miralin mielitietty vastasi hiukan epävarmasti. ”Niin... niin kai se olisi”
”No mutta hienoa!” maagi sanoi äkisti säteillen. ”Tämä vie vain hetken”. Nainen kurottautui ottamaan topaasia oman puoleltaan sänkyä, paksun tyynynsä alta. ”Tosin, jos haluat ottaa muiston pois, niin miksi edes kerroit sen minulle?”, hänen orjansa/armaansa kysyi hämmentynyt ilme kasvoillaan. Maagin kasvot nytkähtivät, mutta nopeasti hän hallitsi kurittomat kasvolihaksensa. Miral laski katseensa kädessään pitelemäänsä topaasiin, pohtien vastausta hetken, ennen kuin nosti sen jälleen: ”Kaipa minä kerroin sen, koska halusin jakaa salaisuuteni jonkun kanssa... Helpottaa oloani. Ja palvelus palveluksesta, niin kuin meillä on vuoteessa tapana. Nyt olen helpottanut omaa oloani, enkä halua jättää sinua surulliseksi, jos vain suinkin annat minun... auttaa”, velhotar vastasi. Kepeän leikillinen sävy kuulosti naisen omissa korvissa pinnistellyltä, mutta onneksi lumous oli tehnyt tehtävänsä ja hänen uhrinsa/rakastettunsa kääntyi kuuliaisesti katsomaan topaasia. Pienen tauon jälkeen naishaltia alkoi lukemaan loitsuaan.
Varmistettuaan, että muiston poisto oli onnistunut, Miral pyyhki viimeisetkin kyyneljäljet pois kumppaninsa kasvoilta, painaen lempeästi kaunispiirteiset ja tyhjin silmin eteensä tuijottavat kasvot takaisin tyynylle lepäämään. Luonnollisesti velhotar oli vaihtanut tyynyn omaansa, jotta pielukseen jäänet pienet kyyneltahrat eivät herättäisi huomiota ja kavaltaisi muistiloitsua. Ei mitään syytä tehdä asioita puolinaisesti. Tulenarat muistot nyt sisältävän topaasin nainen laittoi varovaisesti sängyn alla olevaan pieneen lipastoon, muiden samankokoisten jalokivien seuraksi. Helpotuksen aalto lippaan sulkeutuessa kiinni tuli kuten aina ennenkin. Miral soi itselleen muutaman hetken siitä nauttimiseen, ennen kuin kääntyi makaamaan kyljelleen kumppaninsa viereen, sivelleen kädellään tämän käsivartta, mutisten muutaman loitsusana. ”No... Etkö halua kuulla tarinaa loppuun?” nainen uteli silkkisellä äänellä. Toinen haltia havahtui hätkähtäen, taikoen kasvoilleen nopeasti kiinnostuneen ilmeen. ”Tietenkin, tietenkin... Tempauduin niin mukaan kuvailuusi...”
Miral pyyhkäisi kädellään vähättelevästi. ”Kuten sanottu, en löytänyt kirjastosta mitään, joskin yllätyin sikäli, että moiset olennot kiistatta hallitsivat kirjoitustaidon... Toverieni tultua kerroin heille laihat tutkimustulokseni ja lähdimme tapaamaan Alicavnissista, kuten olimme hänen kanssaan sopineet.” Nainen päästää pienen halveksivan äänen, ennen kuin jatkaa.” Minun on pakko myöntää, että sen jopa lurkiksi kieron nartun onnistui yllättää minut, ei vain kerran vaan kahdesti... Ensiksi jakamalla meille avoimesti tietoa Azrinaen suvun uudesta piilopaikasta Mustan Veren Maassa, jossa he tavoittelivat abolethien riimujen aktivointia. Ja toiseksi räjäyttämällä ”Toive”-loitsulla valepukumme taivaan tuuliin... Toivon hartaasti, että kun seuraavan kerran tapaamme, voin itse järjestää kolmannen yllätyksen... Koska oli kuitenkin ilmeisestä, ettei siinä tilanteessa hänen voittamisensa ollut mahdollista, poistuimme samaa tietä kuin tulimme. Luonnollisestikin toverini surmasivat kaikki tornissa eteemme tulleet, jopa ovella odottaneen vesielementaalidemonin. Mahdollisesti veljen kuolema tuotti Alicavnissiksen kaltaiselle kieroutuneelle olennolle perverssiä nautintoa, mene ja tiedä... Valehtelisin jos väittäisin, etten itse olisi riemuinnut sen mahtipontisen aasin joutuessa tornin teleportaatiomagian estävän kentän ja Talin miekan uhriksi”, Miral lisäsi, äänessään sellainen annos rajoittamatonta verenhimoa ja vahingoniloa, että hänen vierellään makaava toverinsa hetkeksi keskeytti hyväilynsä vilkaistakseen naismaagia. Velhotar kohotti kulmakarvaansa moittivasti, joskin huulilla värjyi aavistuksen julkea hymynkare. ”Huomaan, että keskittymisesi hiipuu, mutta en valita... Muistuttaisin tosin, että sinä nimenomaan vaadit saada kuulla tämän, joten malta nyt kuunnella tarina loppuun...”
”Pakenimme kartanon portista ja kaupungin läpi loitsujeni turvin. Mewin erämaataitojen ja loitsujeni ansiosta pääsimme myös ongelmitta portille, josta alun perin Maanaliseen tulimme. Azrinaet olivat tosiaan purkaneet leirinsä ja jättäneet vartioon vain yhden metallisen hämähäkkigolemin, joka oli kaltaisillemme lähinnä kiusallinen hidaste. Tietenkään portti ei enää auennut Celwynvianiin, mutta...puhukaamme siitä tuokion kuluttua, autan mielelläni sinua palvomaan Calistriaa, kaipaat selvästikin hengellistä ohjausta. Siunauksellista, että satuin paikalle, eikö totta...?”
Miralin pehmeä ja täyteläinen nauru virtasi makuuhuonesta sisäpihan öiseen puutarhaan. Toista tusinaa muistoilla ja maagisella energialla ladattuja topaaseja värisi toisiaan vasten sängynalaisessa lipastossa. Maagin paksun tyynyn alla kaksi topaasia odottivat kärsivällisesti kylminä ja tyhjinä, valmiina käytettäväksi.
Mekanismin wiki pyörii PmWikin päällä ulkoasunaan UnStrapped