398F:EE34:C45A:0091:34E2:00AA:F831:8B82:1ADE;”Jade”;224F4E2;Synteesimultimediaimmersiivi;Tiivistelmä;Teksti

Haluan tietää, mitä pääni sisällä olevassa mustassa laatikossa on. Kutsun Isabellan ja Kurjen työpajaan, ja he tulevat. Kerron heille mitä aion tehdä, ja että haluaisin heidän olevan paikalla varmistamassa, että mikään ei mene pieleen, koska en voi olla varma, mitä tapahtuu. Avaan paneelit takaraivossani, jotta laatikko näkyy, ja annan Isabellalle pienen laitteen, jolla voi luoda kohdistetun EMP:n. Sen avulla mustan laatikon saanee hätätapauksessa sammutettua ilman, että muut järjestelmäni vahingoittuvat.

Käynnistän laatikon. Alustus vaatii sensorijärjestelmän uudelleenkäynnistystä. Kun se käynnistyy taas, olen minimaalisesti sisustetussa huoneessa ja edessäni pöydällä on kolme tuntematonta kasvia, joista yksi on kuollut. En pidä siitä, että yksi niistä on kuollut.

Kun vertaan kasvien tuntomerkkejä tietokantaani, joku laskee kätensä olkapäälleni. Käännän pääni nähdäkseni koskettajan. Näen avaruuszombin. Mietin parinkymmenen syklin ajan, pitäisikö suorittaa aggressiivinen torjuntaprotokolla, mutta missä olenkin, tämä on jonkinlainen muistoavaruus. Täällä ei ole vaaraa avaruuszombeista, vaan jokin muu on pielessä.

”Anteeksi, mutta aistijärjestelmässäni on jotain vikaa. Näytät avaruuszombilta, mutta et varmaan oikeasti ole sellainen”, sanon.

Luulen, että zombi näyttää huolestuneelta ja huokaa. Hän tekee jotain tabletillaan ja aistini alkavat toimia niin kuin luulen, että niiden pitäisi toimia.

Hän on silmälasipäinen ja kiharatukkainen nainen kapinallisunivormussa. Muistan hänet videolta, jonka silloisen Duke Starrin miehistö nauhoitti, kun he tulivat tutkimaan Libertyn hylkyä ja löysivät minut. Hän oli yksi käytävillä leijuvista ruumiista. Tiedän myös nyt, että hän oli tarkkailijani, ohjaajani ja jollain tavalla vastuussa minusta silloin aiemmin. Hänen piti varmistaa, että toimin.

Hän kyselee minulta joitain tyypillisiä tietoisuustestikysymyksiä. Vastaan hänelle totuudenmukaisesti.

Hän haluaa tehdä motorisia testejä ja käskee nostamaan kädet eteen. Teen niin ja huomaan, että oikea käteni on sama kuin minulla on ollut viimeiset viisi vuotta. Sen ei kuitenkaan pitäisi olla niin.

”Pitäisikö käsieni näyttää samalta?” kysyn.

”Mitä, tietenkin. Ne ovat samat kuin aiemminkin”, hän vastaa ja huokaa. Hän vaikuttaa jotenkin turhautuneelta tai sressantuneelta.

”Tarkoitan, että pitäisikö niiden näyttää keskenään samalta?”

”No ei tietenkään.” Hän tuntuu vain olevan tuskastunut. En tiedä mikä häntä auttaisi. Minua hämmentää se, että voin jollain tavalla vuorovaikuttaa tämän muiston kanssa. Se ei ole niin objektiivinen muisto kuin mitä olen tottunut käsittelemään. Nykyinen olotilani sekoittuu siihen kummallisella tavalla.

Pöydällä on kasvien lisäksi hattu, jonka tiedän kuuluvan minulle. Otan sen ja asetan sen päähäni.

Yhtäkkiä kuulen kovaa kolinaa, kuin hakkausta.

”Mitä tuo on?” kysyn ihmiseltä.

Hän ei näytä yhtään sen vähempää tai enempää tuskastuneelta. ”Menen tarkistamaan.”

Hän lähtee huoneesta. Hakkaus ei lopu heti. Menen oven viereen kuuntelemaan. Ulkopuolella kävelee ihmisiä ja synteesejä. He eivät tunnu reagoivan hakkaamiseen. Lopulta ääni lakkaa ja ihminen palaa.

”Mikä se oli?” kysyn.

”Teknisiä ongelmia.”

Tiedän, että kellariin on lukittu avaruushirviö. Se on outoa, mutta se on fakta. ”Miksi valehtelet?”

”Mitä?”

”Kellarissa on jokin avaruushirviö, joka aiheutti äänet. Miksi valehtelet?”

”En ymmärrä kysymystä.”

Miten hän ei voi ymmärtää kysymystä? Olen todennäköisesti löytänyt jonkin muiston ja nykytilan välisen vian. Annan asian olla.

”Voitko koskea kasveihin oikealla kädelläsi? Mutta varovasti, ettei tapahdu niin kuin viimeksi!” hän pyytää.

”Mitä tapahtui viimeksi?”

”Kyllähän sinä tiedät! Ei puhuta siitä, se oli ikävää. Koita nyt.”

En minä kysyisi, jos tietäisin. Annan kuitenkin tämänkin asian olla. Jos tämä osuus muistostani tapahtui, varmaan tiesin silloin joskus.

Kurotan varovasti oikeaa kättäni päin kuollutta kasvia. Yritän silittää sen lehtiä. Mitään ei tapahdu. Minua hämmentää.

Ihminen huokaa syvään. ”Kokeile toista.”

Yritän silittää toisen elossa olevan kasvin lehtiä. Sekään ei toimi, enkä tiedä mitä pitäisi tapahtua. ”Mitä pitäisi tapahtua?”

Ihminen vain jatkaa tuskastuneena olemista. ”Yritä vielä kolmatta…”

Nostan vasemmankin käteni ja yritän varovasti tökkäistä kasvia molemmilla etusormillani yhtä aikaa. Sen lehti värähtää, mutta mitään ei edelleenkään tapahdu, enkä ole edes varma, toimiko vasen käteni niin kuin piti.

Tiedän ihmisen nimen. Hän on Iria. Hän vain stressaantuu lisää ja voivottelee, kun integraatio ei ole onnistunut ja ei ole aikaa testeihin ja professori tulee olemaan niin pettynyt. ”Mutta muut testit onnistuivat ja integraatioprosentti on muuten korkea… Kai se on pakko, ei ole enää aikaa. Tule, mennään labra 1:een professorin luo.”

Seuraan häntä ulos huoneesta. Tulemme halliin, jossa on ihmisiä pelaamassa pelejä. He ovat Duke Starrin miehistön jäseniä. Se ei ole oikein, mutta en voi tehdä vikatilalle mitään. Labra 1:tä vartioi joku kapinallinen. Kun kävelemme hallin poikki, suuri lastausovi avautuu ja näen siellä telakalla olevan Libertyn.

Vartija päästää meidät sisään labra 1:een. Siellä on tutkijoita, jotka työskentelevät synteesien kanssa. Labrassa on lisäksi ovi kellariin, Pricen toimiston ovi ja joku ovi, jolla on tuplavartio.

Iria painaa professori Pricen ovisummeria. ”Professori! Integrointi on valmis.” Automaattivastaus sanoo, että Price on ulkona. Iria hermostuu ja hakkaa ovea.

”Eikö meidän pitäisi mennä ulos?” kysyn. Irian järjetön toimintatapa on lievästi epämiellyttävää. Hän ei vastaa minulle. Sen sijaan hän menee kysymään joltain toiselta tutkijalta, missä Price on.

”Hän meni ulos. Mutta kuule, mitä tuolla kellarissa on? Eihän se pääse pois sieltä?”

”Ei tietenkään!” Iria vastaa.

Tiedän, että ulos päästäksemme meidän pitää mennä kellariin ja kävellä avaruushirviön ohi. Jos koko muisto ei olisi jonkinlaisessa vikatilassa, ihmettelisin, kuka tämänkin rakennuksen on suunnitellut. Iria vaikuttaa taas enemmän ahdistuneelta.

Iria kuitenkin menee ja avaa oven kellariin. Seuraan häntä. Tämä on selkeästi jonkinlainen väärä muisto. Siellä on pitkät kierreportaat alas. Kun olemme laskeutuneet, olemme huoneessa, jossa on panssaroidut ovi ja ikkuna ja lisäksi ovi ulos. Jokin törmää voimalla panssaroituun oveen, johon jää pieni lommo. Iria säpsähtää ja harppoo ulko-ovelle.

Katson panssaroidun ikkunan läpi. Sen takana on jokin iso monijalkainen otus, jolla on jaloissaan vahvat kynnet, ruumiissaan piikkejä ja epämääräisen hyönteismäinen pää. Noin pienen panssaroidun oven ei oikeastaan pitäisi pystyä pitelemään sitä. Se pyytää sanattomasti minua päästämään sen ulos. Hämmennyn, koska en tiedä, miten sain pyynnön. En osaa vastata sille mitenkään muuten kuin lähettämällä sille kommunikaatiopaketin, jossa kerron sille, että palaan pian. Olen sekä yllättynyt että en, kun tajuan sen vastaanottavan paketin. Se rauhoittuu ja tuntuu pitävän paketista huolta.

Iria hoputtaa minua, vaikka en ole oikeastaan juuri viipynyt. Hän avaa oven, jonka takana on viidakkoa. Kävelemme hetken aikaa sen läpi. Iria vaikuttaa yhä inhottuneemmalta. Hän ei selkeästi pidä viidakkoilmastosta. Minä pidän siitä, että kasveja on paljon.

Näen joen, joka virtaa kahden rakennuksen välistä. Näen ikkunoista enmmäkseen minulle tuntemattomia ihmisiä, mutta tunnistan muutaman. Olen varmaankin tavannut heidät joskus, ehkä Libertyllä. Kommentoin tästä Irialle, joka on vähän ihmeissään mutta tuntuu lähinnä keskittyvän omaan kurjuuteensa.

Ylitämme joen puusiltaa pitkin. Tulemme kukkakedolle, jolla kasvaa Wolf-359-planeetalta kotoisin olevia kukkia. Olemme siis siellä. Näen taivaalla lentäviä dinosauruksia. Näen Pricen seisomassa kedolla. Hänellä on valkoinen puku ja parta. Hän hymyilee ja kääntyy katsomaan meitä.

Iria aloittaa puhumisen. ”Herra professori, integraatio on valmis – – melkein valmis, siinä oli vielä pieni virhe mutta kaikki muu toimii – –”

Price ei katso häneen eikä tunnu oikeastaan edes huomioivan häntä. Hän katsoo minuun. ”Ah, hyvä, olet täällä. Ei se mitään, voimme varmasti tehdä sille jotain.

Hän kertoo minulle, että olen hänen lempiprojektinsa. En tiedä pidinkö toteamusta silloin kohteliaisuutena, mutta nyt se ei siltä tunnu. Toisaalta kaiken sen vähän perusteella, mitä nyt voin Pricesta muistaa tai tietää, hän näyttää arvostavan projektejaan enemmän kuin henkilöitä.

Hän kertoo minulle asioita kasveista. Olemassa olevassa muistossani, tällaisessa samanlaisessa tilanteessa, hän puhuu minulle ihmisistä. Onko jompikumpi muistoista viallinen vai ovatko molemmat tosia? Pidän joka tapauksesa kuulemastani. Asiat ovat niin kuin niiden kuuluu olla, kun voin keskittyä kasveihin.

Integraatioasteeni paranee. Katson oikeaa kättäni ja olen sekä yllättynyt että en. Käsi on vihreä ja orgaaninen ja siinä on neljä pitkää sormea. Kämmenen keskellä on jokin kristallin kaltainen laite. Tiedän, että ylimääräinen liitäntä olkapäässäni on kytketty siihen.

Price pyytää minua käyttämään kättäni johonkin kukkaan. En vieläkään tiedä, mitä pitäisi tapahtua, mutta olen innostunut asiasta. Käärin pitkät sormeni yhden kukan ympärille.

”Ei noin kovakouraisesti, vaan hellästi!” Price sanoo.

”Olen varovainen.” Tunnen, kuinka voin ohjata kukan kasvua. Päätän tehdä siitä hieman isomman kuin muista kukista, ja se kasvaa.

Iria hihkuu jotain ja tuijottaa tablettiaan. Price ei edelleenkään huomioi häntä vaan puhuu minulle. ”Hienoa! Mahtavaa! Se toimii paremmin kuin kuvittelin. Lepää hetki. Tule sitten tuonne joen rantaan, niin kerron sinulle jotain.”

Miksi hän käskee minun levätä? Menetin juuri tehoa akuistani, mutta lepääminen ei virtaa palauta. Oliko minulla aiemmin aurinkokennot? Alusten sisällä niitä ei tarvita.

Menen maahan makaamaan. Kuulen vaimeaa hakkausta, mutta en välitä siitä. En tiedä, onko makaaminen lepoa, mutta minusta on mukava olla kasvien keskellä. Oikea käteni tuntuu kiinnostavan hyönteisiä. Hetken mielijohteesta päätän painaa käteni maahan ja yrittää kasvattaa lisää näitä kukkia. Maassa on varmasti niiden siemeniäja juuria, joista uusia kasveja voi kasvaa. Virtani ei riitä siihen, mutta tunnen, että olen edelleen yhteydessä Duke Starriin. Voin ottaa virtaa sieltä. Teen niin ja täytän samalla omat akkuni. Onnistun kasvattamaan lisää kukkia suoraan maasta.

Päätän, että olen levännyt. Nousen ylös ja vilkaisen Iriaan. Hän seisoo edelleen paikallaan tablettinsa kanssa ja vaikuttaa kiusaantuneelta ja siltä, että hän haluaa lähteä pois. Hän ei seuraa minua, kun kävelen joen rantaan Pricen luo.

Price osoittaa joessa kelluvaa lumpeen näköistä kasvia. Hän kertoo minulle, kuinka se käyttää kaloja ravintonaan ja kuinka tämä kuuluu luonnon kiertokulkuun. Jonkin pitää kuolla, jotta jokin toinen voi elää. En voi olla ajattelematta, että se ei päde synteeseihin. Sen ei tarvitse päteä ihmisiinkään.

”Tule, mennään takaisin”, Price sanoo. Kävelemme takaisin kukkien keskelle. ”Kokeile nyt tappaa se kukka, jonka kasvatit.”

Miksi? ”En halua.”

”Se toimii ihan samalla tavalla kuin se lumme, joka syö kaloja. Luonnon kiertokulkuun kuuluu, että kasveja syntyy ja kuolee. Sinulla on valta päättää siitä.”

Mutta miksi? Price selvästi odottaa, että teen niin. Pitäisikö minun? Jokin fysiikka-alirutiini on lisäksi tehnyt merkinnän siitä, että olen käyttänyt suuren määrän virtaa, enkä tiedä, mihin se on mennyt. Kuulemani hakkaus alkaa häiritä minua enemmän.

Päätän yrittää imeä elinvoimaa kasvista, mutta en niin paljoa, että se kuolisi. Kosketan isoa kukkaa varovasti ja yritän vain lakastuttaa sitä hieman. En osaa säädellä kykyä tarpeeksi hyvin ja lopputuloksena on, että taisin vähentää sen elinvoimaa hieman liikaa; kasvi on vielä elossa, mutta tuskin selviää pitkään.

”No hyvä. Jäätkö vielä tänne? Minusta on mukava viettää aikaa täällä”, Price sanoo.

Haluan jäädä. Vilkaisen Iriaan, joka taitaa kihistä halusta lähteä, mutta ei jostain syystä tee niin. Price ei välitä hänestä. Kuulen hakkausta ja mietin, pitäisikö sille tehdä jotain.

”Mikä se kellarissa oleva avaruushirviö on?” kysyn Pricelta.

”En minä tiedä, sinä sen sinne panit.”

Minä? Aivoni järjestelevät uusia viittauksia ja minulla on paha aavistus asiasta. En haluaisi ajatella sitä nyt. Jään hetkeksi kedolle, ja Price jatkaa kasveista puhumista. Se on mukavaa, ja minustakin on mukavaa olla kedolla ja katsella kukkia ja muuta luontoa. Hakkaus ei kuitenkaan jätä minua enää rauhaan, joten päätän lähteä. Price pyytää minua vielä jäämään. Minua huolettaa, että korruptoin muistoa jotenkin lähtemällä. Avaruushirviön ei pitäisi olla täällä ja olen laskenut todennäköisyyksiä sille, mitä se voisi olla.

Kun lähden, Iria pyytää saada lähteä myös. En oikein tiedä, miksi hän on ollut täällä koko ajan, kun Price ei selvästikään välitä hänestä. Eikä Price nytkään anna hänelle sen enempää huomiota. Iria kävelee kanssani takaisin päin.

Hakkaus voimistuu. Tiedän, että on kiire. Jätän Irian taakseni ja juoksen Kellarin ulko-ovelle. Avaan oven ja näen, että avaruushirviö on murtanut pienen oven ja ahtautunut ulos sieltä. Olen nyt varma, että sitä ei pidä päästää ulos. Lähetän sille uuden kommunikaatiopaketin,jossa pyydän sitä menemään takaisin. Se haluaa hyökätä. Suljen sen takaisin panssaroituun vankilaansa ja vahvistan suojaukset.

Aistijärjestelmäni vaihtaa tilaa ja näen taas Kurjen edessäni.

”Onko kaikki hyvin? Käytit aluksesta paljon virtaa äsken” Isabella sanoo.

Mihin virta meni? Mihin se on voinut mennä? Ylimääräinen liitäntä olkapäässäni ei ole kytketty. Selitän heille, että pääsin käsiksi johonkin muistooni, mutta se oli osittain korruptoitunut. Kerron, että oikea käteni oli jonkinlainen orgaaninen ja avaruusolentoperäinen. Kurki ja Isabella ovat hämmentyneitä.

Muistan Rubyn kuvaaman videon Libertyltä. Harmaa avaruusolento vei Rubyn.

Twiittaa