Jos inspiraatio vielä kantaa, tänne voi kirjoittaa kokemuksiaan pelistä, sekä in- että off-game.

Tohtori Danningin päiväkirja - tohtorin ingame päiväkirjamerkinnät pelistä

Rva Danningin lukemat runot - Rva Danningin kirjallisuuden professori rakastajaltaan John Chandlerilta saamansa Robert Frostin runot(aikakauden yksi kuuluisimmista amerikkalaisista runoilijoista). John-parka oli luennoimassa kirjallisuuskonferenssisa New Yorkissa tuona viikonloppuna.

Simmonsit

Tim oli Lisan lapsuuden idoli, suoja ulkomaailmalta ja huolehtija, joten olihan se järkyttävän rankkaa, kun rakkaiden vanhempien kuoleman jälkeen Timiin ei saanut enää kontaktia ja Lisa eli oikeastaan Timin huomion rippeillä (ja satunnaisilta miehiltä haetusta rakkauden ja turvallisuuden korvikkeesta..). Joten pelin tähti hetki Lisalle oli se, kun pommi toi sisarukset yhteen ja Lisa rohkeni vihdoin kysyä, että jos tästä selvitään, niin lähdetäänkö Kalliovuorille jättämään vanhemmille hyvästi. Tim sanoi joo ja sen jälkeen kaikki oli hyvin, eikä oikeastaan ollut enää mitään väliä miten käy. Kuollaan yhdessä tai eletään yhdessä. Win-win. Että eihän se Simmonssin sisarusten meininki ihan tervettä ollut :) Lisa ehti ajatella, että jos taivas on olemassa, niin sitten saa myös vanhempien rakkauden takaisin ja jos ei, niin sitten ei ole enää murheita, eikä edes tarvinnut tappaa itseään. Mutta että voisihan sitä elääkin nyt kun oikeastaan kaikki mitä tarvitsee on tässä.

Matthew Willis (Mikko Mänttäri)

Tapahtumien, ja kaiketi elämän, käännekohta Matthewille oli (jossain pommin jälkimainingeissa kaiketi) Eversti Harrisonin pitämä lyhyt tsemppipuhe. Silloin Matthew kasvoi pojasta mieheksi ja tajusi joutuvansa ottamaan vastuuta itsestään ja muista. Onneksi taakkaa vähensi paras kaveri Paul, joka oli rikkonut salaisuuden muurin ja hengasi jo avoimesti siskon Denisen kanssa. Yksi huoli vähemmän.

Kun muut menivät nukkumaan, Matthew jäi vahtimaan. Täytyy myöntää, että pari kertaa aamuyön aikana ajatuksiin tupsahti toive JTuomaksen heräämisestä, jotta voisi itse mennä nukkumaan. Muuten kokemus oli aika kokonaisvaltainen, joskin pakenin tylsyyttä sekä hahmona että pelaajana Tarun sourmusten herrasta sivuille.

Itärannikon hyökkäyksen varmistuttua tuli melkoinen lataus sisuuntumista, ehkä liian suomalaisittain, mutta käänsin sen päättäväisyydeksi pärjätä äidin ja siskon tähden.

Kuten ehkä huomaatte, tuli pelattua melkoisen paljon siellä kuuluisassa kaapissa. :)

Judith Mason

Judith odotti Henryään alkuun pitkään - varmasti Henry saapuisi kotiin ja suojaan koska tahansa. Vähitellen toivo Henryn saapumisesta alkoi kuitenkin hiipua; naapurit vakuuttelivat, että Henry oli varmaan mennyt matkan varrella johonkin suojaan. Välillä Judith oli aidosti huolissaan Henrystä, välillä hän ajatteli synkästi, että jos Henry todella rakastaisi häntä, tämä olisi keksinyt jonkun tavan päästä ajoissa kotiin. (Jo aiemmin Judith oli ajatellut, että jos hän olisi parempi vaimo ja laittaisi kodin vielä kauniimmaksi, Henry viihtyisi hänen luonaan enemmän.)

Naapurit väänsivät veistä haavassa ajattelemattomilla kommenteillaan: "Onneksi olemme kaikki täällä"; "onneksi meillä on kunnon suoja päinvastoin kuin muualla, jossa ei ole varauduttu ollenkaan"; "onneksi on sentään perhe johon turvautua". Toivottomuus ja yksinäisyys ajoivat Judithia tiiviisti kaappiin piilotetun, aamutakkiin käärityn vodkapullon luo. Lopullinen niitti tuli klo 16:n uutislähetyksessä: se iski tajuntaan, että ulkona on tosiaan alkanut täysimittainen ydinsota ja Henry on siellä jossain, kenties jo kuollut, jos on sattunut olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Judith alkoi itkeä hysteerisesti; rouva Harrison ja Danny tulivat lohduttelemaan. Sitten paikalle tuli rouva Danning, jonka mielestä rauhoittavat napit ovat paras ratkaisu tähänkin tilanteeseen. Judith otti lääkkeen ja alkoi tulla vähän hutera olo, kun pohjalla oli jo puoli pulloa vodkaa. Juliakin tuli lohduttelemaan, ja haistoi viinan Judithin hengityksestä; jo tokkurainen Judith myönsi kysyttäessä, että hänellä oli pullo kaapissa piilossa. Julia vei pullon ja Judith sammui sänkyyn.

Judith heräsi pommien räjähdykseen ja haki suojaa pöydän alta. Hän oli tokkurainen edelleen ja koko kokemus tuntui unenomaiselta vaikkakin pelottavalta. Rouva Danning(?) käski räjähdysten jälkeen Judithin takaisin nukkumaan. Seuraavan kerran Judith havahtui joskus aamuyöstä ja tajusi, että olisi varmaan kohteliasta antaa sänkypaikka jollekulle muulle. Hän meni pöydän ääreen, jossa tohtori Danning ystävällisesti kertoi, että ulkona on paljon säteilyä ja joudumme olemaan täällä viikkoja. Judith istui edelleen shokista lamaantuneena pöydän ääressä, neuloi sukkaa saadakseen käsilleen jotain tekemistä, kaipasi Henryä ja katui laskuhumalaisena katkerasti sitä, että oli luovuttanut vodkansa Julialle.

Tästä eteenpäin: En malta olla hieman spekuloimatta, että itse näkisin Judithin tulevaisuuden niin, että elleivät Danningit pidä Judithia lääkepöhnässä ja/tai joku todella ota asiakseen Judithin "tukihenkilöksi" ryhtymistä (ja ainakin pelissä tunsi kyllä olevansa todella yksin, kun kaikki olivat käpertyneet itseensä/perheidensä pariin), niin tilanne on aika huono. Näkisin Judithin lähipäivinä alkavan etsiä mahdollisuutta itsetuhoisesti karata suojasta etsimään Henryä jostain eli todennäköisesti kuolevan säteilyyn jonnekin tienvarteen.

Denise Willis

Ymmärsin jotain olennaista Denisestä. Se oli siitä vaivaton ja onnellinen pelattava, että niin monet rakasti sitä tai piti sitä tärkeänä. Tämä myös konkretisoitui pelissä hirveän selvästi. Vaikka James Willis piti muita varpaillaan, se oli Deniselle lempeä ja suojeleva isä, jota ei tarvinnut (silloin) pelätä. Oli Matthew, ihana, luotettava veli, jonka yhtäkkisen kasvun pojasta mieheksi kyllä pikkusiskokin huomasi. Tämä lisäsi valtavasti arvostusta sitä kohtaan. Matthew tiesi Denisen salaisuuden ja suojeli sitä, ja Denise oli niin onnellinen siitä, että Matthew oli muun perheen kanssa bunkkerissa eikä kasarmillaan. John, joka oli jäänyt vieraammaksi eikä osannut ajatella Deniseä aikuisena, sai siskon suosion lupaamalla lopulta kyyditä tätä pyörällään (äidin tietämättä), korvaukseksi siitä ettei ollut paikalla.

Sitten oli Paul, jonka läsnäolon Denise koko ajan tunsi. Kun kävi ilmi, miten rakkaudettomassa perheessä Paul oli elänyt, oli aivan sanomattakin selvää, että Denisen pitää yrittää korvata edes jotain omalla välittämisellään. Ihan sama mitä Danningit ajattelee, ei niillä ole väliä. Pitää pysyä yhdessä, kuten Paul sanoi. Kukaan ei häirinnyt, kun Denise ja Paul nukkui käsi kädessä. Lapsista tuli aikuisia.

Kaiken yllä Denisen elämässä oli lopulta enkelimäinen äiti. Äiti tuki niillä keinoilla, jotka sillä oli käytettävissä. Ne huipentui siihen, kun hän näki sen mitä Denise yritti salata muttei tuominnut, ei vaikka tytär oli salaillut asioita ja karkaillut öisin kotoa. "Menkääs te kaksi laskemaan ne hedelmät ruokakomerosta" oli Deniselle pysäyttävä osoitus äidin rakkaudesta ja luottamuksesta, ja mahdollisuus, jollaista kukaan toinen ei olisi voinut antaa.

Kun pommi putosi ja bunkkeri järisi, Denisestä pitivät kiinni ainakin äiti, isä ja Paul. Mitä tahansa Denise tekikin, sitä ei voinut sattua. Päällimmäiseksi jäi tunne, että edes ydinsodassa ei voi olla suurta hätää niin rakastetulla ihmisellä. Siksi Denisen pelaaminen oli niin liikuttavaa, koskettavaa ja antoisaa. Siksi ehkä se FB:ssä linkattu Simon&Garfunkelin The Sun is Burning iski niin kovaa, koska siinä yhdistyi pehmeä ja seesteinen laulu ja ne lyriikat tuskallisesti kuolevista ihmisistä. "A little blossom blooms and then draws near, and the sun is sinking low."

Tässä linkin takana mun sunnuntainen välähdys tulevaisuudesta siltä varalta, ettei maailma tuhoudukaan.

Thomas Harrison

Velvollisuudentuntoa ja muutama hetki omaa aikaa. Todella rankka kokemus - ei edes tuho, vaan näiden läheisten epätietoisuus. Oli parasta vain antaa ihmisten polttaa riippuvuutensa loppuun - juokoot viinansa tänä surun päivänä, nukkukoot pitkään. Huomenna alkaa tiukempi linja, kolmessa joustamattomassa vuorossa. Muuten emme selviydy. Willisiä en edes halunnut jututtaa, räjähtäisi kumminkin. Mulkku. Leikkii vain nyt rauhallista. Ja kuluttakoot kaikki lääkkeensä ja viinansa ihan itse pois, niin syyttävät ahneuttaan eivätkä minua. Mitään en viemäriin kaada, ettei tule viha liian pian. Kohta loppuvat myös nämä kysymykset, joihin on pakko vastata rutiinien mukaan, jotta muut säilyttävät toivonsa seuraavillekin päiville. Helpotus.

Pakko jaksaa, Dannyn ja Even ja varsinkin Paulin ja Denisen takia. On oltava jokin lupaus tulevaisuudesta. Jos se vaatii muutaman luodin, niin sitten niin. Kuiluun mahtuu. Kaikkiin en luota, mutta vakoojat ovat herkästi ne kaikkein uskottavimmat. Katsotaan - Jenningsit varsinkin. Kaikki ei ole nyt hyvin. Olisi pitänyt olla viemättä kansia tiskiin juuri tänään. Pysy vahvana, nuku vähemmän kuin muut ja anna aina tilaa niille jotka tarvitsevat enemmän. Romahtaa voi myöhemminkin. Stan ja Matthew kyllä auttavat. Luottomiehiä.

Pysy vahvana, Danny. Evelyn Hansen Harrison, kuinka voinkaan rakastaa sinua näin paljon. Onnelliseksi teit minut, mitättömän miehen.

Julia Willis

Minun ei tarvitse kääntyä tietääkseni, että James on noussut seisomaan. Mitä se aikoo? Katse käy tuhannetta kertaa läpi lapset. Matthew, nenä kiinni kirjassa. Äidin pieni sotilas. Denise, lukee historian kokeisiin. Huulet liikkuvat vähän. Yrittää kovasti, mutta eivät nuoret malta keskittyä menneeseen, ajatukset karkaavat tulevaan. Cheerleader-esitys loppuottelussa. Prom night. Yliopisto. En henno sanoa, ettei meillä ikinä ole sellaiseen rahaa. Haaveilkoon vielä hetken. Ja John, tuhlaajapoika. Aikuinen, mutta silti niin pieni ja eksyksissä. Pysyttelee vastakkaisella puolella huonetta, välttää isäänsä. Ei pelosta vaan rakkaudesta meitä muita kohtaan. Ei halua, että James alkaa riehua. Mitä James aikoo? Kenelle puhuu? Pitääkö mennä väliin? Ei, huh, haki lehden. Istuu. Turvassa taas vähän aikaa. Kiitos, Jumala, kiitos.

Tein hirveä teon. Presidentin puheen jälkeen soittivat ja kutsuivat Matthewin takaisin. Piti kertoa aamulla, en pystynyt. Pelotti liikaa. Ei Matthew ole sotilas. Liian herkkä ja liian älykäs tappamaan. Lopulta en kestä enää. Kerron Judithille ja Deniselle. He ymmärtävät. Vakuuttavat, että Jumalakin ymmärtää. Myöhemmin kerron Matthewille. Hän puristaa suunsa viivaksi. Tarraudun poikaan, anon anteeksi, pyydän ymmärrystä. Rakastan Amerikkaa, mutta yli kaiken rakastan lastani. Jos se tarkoittaa, että menen sotarikollisena vankilaan, niin sitten menen. Matthew sanoo, että tein väärin, mutta että hän on siitä onnellinen. Kiitos, Jumala, kiitos.

James nousee taas. Puhuu tytön kanssa. Erotan sanan ”televisio”. Voi ei. Denise lähtee, minut kutsutaan paikalle. Hyvä. Olen tässä. Nyt voit solvata, raivota, sanoa rumasti. Keskity minuun niin muut saavat olla rauhassa. Tässä kaikkien edessä et löisi, ethän?

Täytyy pitää kiinni sivistyksen rippeistä, vaikka maailma ympärillä hajoaa. Syömme koko perhe yhdessä. Ruokarukouksessa pyydän viisautta molempien puolien päättäjille.

Rukousta ei kuulla. Itärannikolle on osunut. Kansallislaulun aikana itken. James ottaa syliin ja pitelee. Kyyneleet valuvat Jamesin paidalle. Voi ei, huomaako? Suuttuuko? Ei, puristaa lujempaa. Ehkä rakastaa sittenkin. Kiitos, Jumala, kiitos.

Denise ja Paul. Kun maailma sortuu, tarvitaan joku, johon tukeutua. Paul on hyvä poika. Ei niin kuin isänsä, eikä niin kuin James. Lähetän heidät kaksin varastoon, hymyilen nopeasti, rohkaisevasti. Heillä on minun siunaukseni. Menevät. Tulevat käsi kädessä.

James ryntää luokseni. Paul on kaikkea liikaa tai liian vähän. Ei kelpaa, ei James Willisin tyttärelle. Pinnistän kaikki voimani ja hymyilen. Pehmitän, kerron, suunnittelen, selitän. Puolustan henkeni hädässä tyttäreni oikeutta onneen. James murahtelee, mutta antaa nuorten istua käsi kädessä. Kiitos, Jumala, kiitos.

Makaamme pommisuojan lattialla ja puristamme toisiamme. Hädän hetkellä Paul ei huutanut äitiään, eikä hän huutanut isäänsä. Hän syleili Deniseä ja vapisi minun käsieni alla. Siitä lähtien Paul on minulle poika.

Kun järistys laantuu, James huutaa Matthewia, minä huudan Johnia. Molemmat vastaavat. Koskaan ei pieni ”täällä” ole ollut niin lohdullinen. Kiitos, Jumala, kiitos.

Ensimmäinen ajatus on naurettava. Mietin, miksi otin nämä vanhat lakanat. Miksen uusia? Entä jos nämä tuhannesti pyykätyt rätit ovat maailman ainoat jäljellä olevat lakanat? Ja sitten: koulut, sairaala, puistot. Tulsa on mennyttä. Ehkä koko Amerikka. Ehkä koko maailma. Mutta me olemme turvassa. Koko perhe on täällä. Se on ihme. Itken taas. Kukaan ei saa tietää, että ne ovat onnen kyyneliä. Vaikka kaikki olisi mennyttä, vaikka me olisimme maailman viimeiset ihmiset, meillä on toisemme.

Judith. Sen täytyy olla hirveää. Lähetän kymmeniä rukouksia Henryn puolesta. Hän saattaa olla turvassa, hän on voinut löytää suojan. Se olisi voinut olla John. John tuli vasta kaksi päivää sitten. Hän voisi olla tuolla jossain. John sanoi, että haluaa palata perheen luo. Kiitos, Jumala, kiitos.

Kun laskeuduin tähän pommisuojaan, tässä perheessä oli kaksi lasta. Ei enää. Matthew on mies nyt. Vartioi. Kun heräsin tänä aamuna, en ollut varma, löytääkö hän itse maitoa jääkaapista. Kun nukahdan tänä iltana, jätän meidän kaikkien hengen hänen vastuulleen. Viimeisenä näen Denisen ja Paulin. Nukkuvat käsi kädessä. Toivo ei voisi näyttää kauniimmalta.

Maailma on palasina. Mutta James pitää sylissä. John on tullut takaisin. Matthew on täällä. Denise ja Paul. Olen saanut kaksi lasta lisää − yhden palanneen ja yhden uuden. Jos tämän perheen onni vaatii ydintuhon, olkoon sitten niin.

Stephanie Danning

Stephanie on tiennyt että Paul ei ole oikein onnellinen, eikä voi hyvin – hän ei vaan ole saanut poikaan kontaktia enää aikoihin ja kun Michaelin mielestä moinen on turhaa hössöttämistä – on hän antanut periksi. Stephanie yrittää keskittyä Harvardin mahdollistamiseen, siihen että suojattua elämää viettänyt Paul saisi nyt vähän vapautta – mutta pojan ilkeät kommentit ja synkkä asenne pelottavat Stephanieta. Tuntuu että vain töissä voi olla rauhassa ja keskittyä auttamaan muita ja ainoat ilon hetket löytyvät kielletystä rakkaudesta. Stephanie rakastaa Micheliakin, mutta on uuvuttavaa huomata vuosi toisensa jälkeen olevansa toiselle kuin ilmaa, paitsi jos jokin asia ei ole täydellisesti Michelin mielen mukaan. Elämä tuntuu uuvuttavalle ja yksinäiselle. Tottakai Michelilla on tärkeä työ ja raskasta – Stephanie tuntee valtavaa syyllisyyttä siitä, ettei osaa olla kannustavampi, parempi, reippaampi, kauniimpi, onnellisempi. Joten sen sijaan että hän uskaltaisi sanoa mitään, hän vain yrittää kahta kovemmin. Michel on varmasti oikeassa että hän on liian emotionaalinen, kömpelö, ajattelematon.

Ilmahälytyksen ensishokin jälkeen Stephanie ajattelee hetken ilkeästi että ehkä tässä nyt on tarpeeksi suuri mullistus että Michel tulee järkiinsä, että hän huomaisi muutkin ihmiset ympärillään. Mutta nopeasti alkaa näyttää sille että toive on ollut turha. Michel on yhtä tyly ja ärtyisä kuin ennenkin, vielä ehkä aiempaa enemmän. Mikään ei kelpaa - ei suojan alkeelliset järjestelyt, ei purkkiruoan huono laatu, ei Paulin lehden lukeminen, ei Stephanien heikot yritykset puhua muitten naisten kanssa. Ja jälleen, Stephanie toruu Paulia synkkyyden levittämisestä Michelin niin käskiessä ja vie rouva Masonille rauhoittavia, vaikka itkeminen tällaisena päivänä tuntuukin Stephaniesta ymmärrettävälle. Mutta Michel on varmasti oikeassa siinä että se voi heikentää muiden moraalia ja on hysteerisyyden merkki. Stephanie ei vain ymmärrä. Stephanie on liian avulias muille, puhuu liikaa, hössöttää – mutta kaikki muut varsinkin ovat idiootteja.

Sitten tulevat kello 16 uutiset ja tilanteen koko kauheus alkaa vihdoinkin valjeta. John – rakas hillitty ja sivistynyt John, joka aina kysyi miten Stephanie voi ja mitä hän haluaisi tehdä – mille hänestä tuntui.. on poissa. John, joka sanoi että hittoon hänen uransa jos hän vain saisi viettää muutaman onnellisen päivän yhdessä Stephanien kanssa. Joka sanoi, ettei ollut koskaan tavannut yhtä kaunista, herkkää ja älykästä naista. John joka antoi Stephanielle runokirjoja ja romaaneja lainaan ja kysyi mitä hän oli pitänyt niistä. Joka kertoi kirjallisuuden historiasta, matkoistaan Eurooppaan ja sanoi ettei mikään tehnyt häntä onnellisemmaksi kuin se että hän saattoi puristaa Stepahnien syliinsä edes hetkeksi illan hämäryydessä. Joka sanoi, ettei hän välittänyt jos Stephanie ei uskaltanut jättää miestään. Hän rakastaisi tätä aivan yhtä paljon siitä huolimatta.

John ei tule enää koskaan takaisin.

Minä vihaan tätä maailmaa - sen epäoikeudenmukaisuutta.
Sen halua tuhota kaikki kaunis ja tärkeä.
Sen piittaamattomuutta ja julmuutta.
Minä haluan vain puhtaan valkean lumen tämän kauhean pimeyden keskelle.
Sinun lämpimän kätesi omaani, jottei mikään paha voi meitä satuttaa.

Ja tottakai Michel paheksui kun Stephanie itki. Vaikka, koko maailma murtui juuri. Vaikka Paul ei koskaan ehkä valmistuisi lääkäriksi – tai edes jäisi eloon. John ei koskaan palaisi takaisin. Stephanie ei voisi koskaan enää syleillä tätä. Stephanie ajatteli omaa perhettään ja kuinka hänen rakkaat vanhempansa eivät koskaan enää valmistaisi kiitospäivän ateriaa. Kaikki ne tuhannet viattomat ihmiset jotka olivat nyt kuolleet, tai tekivät kuolemaa ympäri maailmaa. Kaikki se tuho ja hävitys. Paul saattaisi saada säteilyä ja kuolla. tai he kaikki. Kaikki nämä hyväntahtoiset, ystävälliset, työteliäät ihmiset, jotka rakastivat toisiaan ja yrittivät parhaansa tässä kauheassa maailmassa. Mutta ei - tunteellinen ei saanut olla.

Kurkkua kuivasi. oksetti. huimasi. Miten Jumala voi olla niin epäoikeudenmukainen - että John on kuollut ja Michel hymistelee tuossa? Onko se edes ihminen? Jos sanotaan että Hän on armollinen niin missä helvetissä se armo nyt näkyy? Stephanien teki mieli kirkua. Kun Michel miltei ravisteli häntä ryhdistäytymään, kuvotuksen voima oli niin suuri että hetken aikaa Stephanie pelkäsi antavansa ylen saman tien. Illallisen kohdalla, hän ei kyennyt istumaan miehensä vieressä - ei mitenkään.

Jumalaa ei voi olla koska tällainen tuho ja hävitys – tämä järjettömyys ei voi olla peräisin mistään Jumalasta.

Paul viihtyi Denisen kanssa aivan liian läheisesti – Michel tietenkin tuomitsi tämänkin, koska Willisien sosiaalinen asema ei mitenkään riittänyt. Uupuneesti Stephanie vain hymisteli mukana. Michel oli sitä mieltä että tällainen peli lopetettaisiin alkuunsa – mutta oli sitten kuitenkin tekemättä asialle mitään. Stephanie ei oikeastaan enää välittänyt – ei tiennyt miten olisi suhtautunut – mutta nyökytteli mukana ja toisteli Michelin mantraa siitä kuinka ”tavanomainen tällainen tunnereaktio on hädän hetkellä” ja että ”se on ohimenevää”.

Sitten valot sammuivat. Hetken aikaa jylinän keskellä Stephanie tunsi kummallista rauhallisuutta. Jos kuolema nyt tulisi, niin ainakaan hänen ei tarvitsisi elää ilman Johnia. Mutta niin armollisesti ei käynyt. Mekaanisesti Stephanie alkoi auttaa muita ja suunnittelemaan seuraavien viikkojen selviytymistä. Kun pahin shokki oli ohi, uupuneimmat ohjattiin lepäämään, Michael samoin – hänen piti kaikesta huolimatta olla levännyt sillä nyt jos koskaan häntä tarvittaisiin. Stephanie huolehti miehensä levolle ja jäi valvomaan niiden kanssa jotka eivät vielä osanneet levätä.

Yöllä valvoessaan, hän katsoi kuinka Paul vetäytyi suojelevasti Denisen viereen ja otti tätä kädestä. Tuo pieni hellä ele sai hänen sydämensä murtumaan. Mitä sillä oli väliä etteivät Willisit olleet koulutettuja? Ei kukaan tässä maailmassa enää ehkä olisi. Jos Paulin ei tarvitsisi olla niin yksin - niin äärettömän yksin maailmassa – niin mitä väliä millään muulla oli? Denise on herttainen, avulias, kiltti ja kunnollinen. Mitä parempaa sitä edes voisi toivoa? Voi kunpa me selviäisimme täältä. Kunpa suoja ei vuotaisi, tai vesi ei olisi saastunut. Kunpa edes Paul ja Denise, Jenningsit selviäisivät. Edes jonkun pitäisi voida olla onnellinen.

Paul paleli ja Stephanie otti oman huopansa ja peitteli pojan sillä. Hän tiesi hyvin että poika ei välittänyt vanhemmistaan – miten kukaan voisikaan välittää niin epäonnistuneesta ihmisestä, Stephanie ajatteli - mutta Stephanie rakasti poikaansa yhtä kaikki. Hän ei ehkä osannut olla hyvä äiti, mutta ainakin hän osasi nyt päästää irti.

Yön tunteina oli aikaa ajatella. Kuinka nyt voisi vain yrittää auttaa muita parhaansa mukaan. Sehän hänen koulutuksensa oli. April Jennings parka – toivottavasti lapsi ei menisi kesken. Toivottavasti sitten kun he pääsisivät ulos, lapsi syntyisi terveenä. Kuinka Rouva Mason jaksaisi tulevat viikot ja kuukaudet, Kuinka he toimisivat jos vilustumiset leviäisivät suojassa? Stephanie pohtii ohikiitävän hetken periksi antamista. Sitten hän kuuntelee kuinka Danny yski, herra Whitman havahtuu niistämään ja sairaanhoitaja hänessä ei voi vaan antaa periksi. Kuka muu näistä ihmistä sitten huolehtisi? Ei Michael osaa moista. On pakko jaksaa, on tehtävä kaikki, jotta suojan väki pysyisi terveenä ja elossa. On pakko yrittää. Me emme voi antaa periksi. Sillä jos me nyt luovutamme, niin sitten kommunistit ovat voittaneet ja koko tämä sota on ollut turhaa. Sitä paitsi Michael on lääkäri - meitä tarvitaan. Herra Stanislavskyn ja herra Willisin osaamista tarvitaan kun jälleenrakentaminen alkaa! Eversti Harrisonia tarvitaan. Herra Whitman ja Evelyn ovat opettajia – me emme voi antaa periksi, sillä jonkun on jälleenrakennettava tämä maa tämän kaiken jälkeen.

Toivottavasti pystyisin antamaan Paulin olla onnellinen, edes niin vähäisesti kuin se ehkä olisi näissä olosuhteissa mahdollista. Ja kuinka kapinointi ja suuttumus Michelille on turhaa. Vaikka vihaisin häntä kuinka, se ei muuttaisi mitään. Se ei saisi pommeja oleman putoamatta, toisi Johnia takaisin – Ei se muuttaisi Michelia. Joten kun yö oli tarpeeksi pitkällä ja joku vuoteelta noussut ehdotti Stephanielle että tämäkin menisi ”miehensä vierelle”, niin hän uupuneesti teki juuri niin. Kaikesta huolimatta Michael oli hänen miehensä. Se sama mies jota hän oli luvannut rakastaa myötä ja vastoinkäymisissä - kunnes kuolema heidät erottaisi. Luovuttaneena Stephanie käpertyi yön viileydessä miehensä vierelle pohtien oliko mitään millä hän voisi yrittää olla parempi.

Ja yön pimeydessä Michel tarttui Stephanien käteen ja puristi sen tiukasti omaansa ennen kuin nukahti uudelleen. Kiitollisuuden kyynelten noustessa Stephanien silmiin hän ajatteli, että ehkä vielä oli toivoa.

Paul Danning (Markus)

Minulle tästä pelistä tuli kasvutarina jossa Paul Danning kasvoi yhdessä yössä lapsesta aikuiseksi. Kun Paul alkoi ottaa vastuuta Denisestä, yhtäkkiä Paulin todellinen perhe oli Denise ja Paul, ei Paul, isä ja äiti.

Isä ja äiti aina valehtelevat Paulille, vaikka Paul tietää jo paremmin. Äidin "ei hätää" ja isän "kaikki menee varmasti hyvin" olivat suuria loukkauksia. Tästä syystä Paul kertoi Länsirannikon tuhouduttua Deniselle että pitää olla urhea, koska Neuvostoliitto ampuu varmasti ohjuksen Tulsaan -- kun Tulsastakin oli ammuttu Neuvostoliittoon. En tiedä uskoiko Denise.

Samasta syystä Paul levitteli faktoja myös kaikille muille pommisuojan nuorille. Siinä missä tieto lisäsi jonkun toisen tuskaa, Paulin perspektiivistä tietämättömyys ja valehtelu tekivät sitä. Vaikka äiti kävi kieltämässä. Life Magazinen mukaan ohjusiskun varoitusaika oli joko alle 15 minuuttia, tai sitten 6-8 tuntia, riippuen millaisia ohjuksia ammutaan. Tämä selvisi Paulille kohdassa 5.5 tuntia. Katseltiin sitten Tim Simmonsin kanssa kelloa vähän ahkerammin kuin muut. Paul oli riittävän älykäs ymmärtääkseen mitä tapahtui, mutta ei tarpeeksi viisas pitääkseen turpaansa kiinni.

Tuskallisimmat kokemukset olivat ennen kuin jytky tuli. Paulille oleellista oli pelko maailman tuhoutumisesta, ja kun hahmo tiesi aika yksityiskohtaisesti että mitä ulkona tapahtuisi missäkin vaiheessa -- gammasäteet, lämpöaallot, shokkiaallot, tulimyrskyt, laskeumat ja kaikki -- niin rannikoiden tuhoutuminen oli paljon pahempaa kuin Tulsan tuhoutuminen. Tulsan ohjukseen liittyi vahva kokemus siitä että selvittiin hengissä. Järkyttävää oli että aikuiset ihmiset surivat vasta omaa taloa ja omaa autoa kun maailma oli oleellisesti tuhoutunut jo pari tuntia aiemmin. Siihen Paul viittasi räjähdysten välisessä hiljaisuudessa kertomalla että "Albert Einstein on sanonut että vaikka hän ei tiedä millä aseilla käydään kolmas maailmansota, neljäs käydään kivillä ja kepeillä".

Omasta mielestään Paul oli myös ainoa joka ymmärsi että samalla kun me pelattiin ristiseiskaa bunkkerissa, niin samaa teki jokainen amerikkalainen, neuvostoliittolainen ja eurooppalainen ympäri maailmaa. "Paitsi että kommunistit syö siellä kaalia", kommentoi Eversti Harrison. Aika hyvin sai faktoja paremmintietäjälle parin tunnin videonkatsomisella. Olisiko ollut Denise jolle opetin että miten lasketaan laskeuman väheneminen (aina kun aika räjähdyksestä seitsenkertaistuu niin turvallinen ulkonaoloaika kymmenkertaistuu). Tiedosta ei ollut bunkkerissa mitään hyötyä, mutta tieto antoi ainakin Paulille hallinnan kokemusta.

Olen oikeasti vähän hämmentynyt siitä miten suuri performanssi käsi kädessä nukkumisesta (ilmeisesti) tuli. Pelasin niin sisäänpäinkääntyneesti, ja kun oli hämärää, väsynyttä ja vähän ahdasta, jotenkin en tajunnut että kaikki ehtivät kiinnittää huomiota siihen mitä joku muu teki. Etenkin kun kolme antagonistiani -- isä, äiti, herra Willis -- vaikuttivat sokeilta kaikelle mitä ympärillä tapahtui niin bunkkerissa kuin sen ulkopuolellakin. Sekä kunnioitus että sääli herra Willisiä kohtaan lisääntyi kun mies vaikutti autuaan kyvyttömältä ymmärtämään että mitä oli tapahtumassa, mutta oli kuitenkin hädän hetkellä paljon paremppi isä kuin tohtori Danning.

Jos Paul selviää pommisuojasta, sieltä tulee ulos aika eri mies. Kapina ja kohellus ovat ohi, koska ei ole enää olemassa auktoriteetteja joita vastaan kapinoida. Ylivertaisen älynsä varaan auktoriteettinsa rakentanut isä tuotti valtavan pettymyksen pakenemalla todellisuutta päiväkirjaansa. Kriisin hetkellä äiti oli sellainen kuin aina pahimmillaan ja vielä pahemmin; materiaalisesta hyvinvoinnista ja kulisseista pidetään kyllä kiinni, mutta väkinäiset lohdutusyritykset vain levittivät kuilua. Ja Herra Willisiltä Paul on valmis ottamaan tarvittaessa turpaan kuin mies vaikka henki lähtisi.

Ei tarvitse lähteä New Yorkiin, vaan rakentaa koti tyhjästä Deniselle ja perheelle jonnekin edes vähän kauemmas laskeumasta.

Michael Danning (off-game ajatuksia ja kertausta)

Mä olen oikeasti kovin yllättynyt siitä miten helposti pystyin siirtymään täysin tunnekylmän ja epäempaattisen tohtorin pään sisään. Pelotti ennen peliä, etten mitenkään kykene olemaan riittävän tyly, ajattelematon ja kylmä, mutta hyvinhän se sujui. Iso kiitos tästä kuuluu Markukselle ja Sadulle, jos en olisi saanut molemmilta takaisin päin välttelyä ja juuri sopivasti pinnan alla pelattua jännitystä, ei tosta olis tullut mitään.

Vaikein kohta pelissä oli, kun kuulimme radiosta itärannikon tuhoutuneen. Mun oma reaktioni oli napata vaimo ja poika syliin ja vain pitää kiinni. Ihan yhtälailla lohduttaakseni, kuin saadakseni lohtua itse. Mutta ei Michael toimi niin. Purin hammasta, nielin jostain kumpuavat kyyneleet ja nostin päätä pystyyn. Ja sitten vaan sättimään vaimoa sen tunteellisuudesta ja täysin ignoroimaan poika (tää oli tosi paha, isänä on ihan helvetin vaikeaa jättää oma lapsensa huomiotta). Michaelin yleisin keino selviytyä elämästä oli kieltää tunteensa, haudata ne johonkin syvälle ja vähätellä ihmisiä jotka eivät kyenneet samaan. Sillä lailla sai itselleen sopivasti mukavan ylemmyyden tunteen, johon tarttua vaikeina hetkinä.

Michael tiesi, heti kun ne ensimmäiset uutiset pommeista tulivat, että suurella todennäköisyydellä iso osa porukasta tulee kuolemaan. Mukaanlukien hän itse. Se päänsisäinen myllerrys, kun tietää että maailma tuhoutuu ja vaikka selvittäisiinkin, mikään ei enää ole entisellään. Ja koska Michael on mitä on, oli kaksi vaihtoehtoa: joko luovutetaan tai sitten ei. Michael ei kuitenkaan suostunut luovuttamaan, vaan teki sen mitä aina tekee - kulissi päälle, omat tunteet sivuun päiväkirjaan/potilaskertomukseen/johonkin mielen sopukoihin.

Juuri ennen nukkumaan menoaan Michael koetti ottaa kontaktia vaimoonsa, huonolla menestyksellä. Oli hyvin lähellä ettei mies saanut totaalista hermoromahdusta siinä kohtaa. Maailmanloppu tuntui, liian pahasti. Veikkaan että se hermoromahdus ja totaalinen todellisuuspako olisi tapahtunut Michaelin viimeistään seuraavana päivänä, ellei Stephanie olisi pelastanut miestään keskellä yötä. Jotenkin se pieni ele - vaimo tuli itse viereen, otimme toisiamme kädestä kiinni ja nukuimme lähekkäin - riitti.

Vaikka öinen päiväkirjamerkintä on edelleen Michaelia itseään, oli pään sisällä kuitenkin tapahtunut muutoksia. Veikkaan että päivien kuluessa, kun todellisuutta ei pommisuojassa voi paeta työpaikalle, Michael olisi hiljalleen alkanut muuttua enemmän ihmiseksi. Kun ei ole pakopaikkaa on pakko taistella, ja Michaelin kohdalla se olisi mun käsityksen mukaan tarkoittanut sitä että on pakko muuttua. Ei siitä varmaan täysin kokonaista ihmistä olisi ikinä tullut, mutta parempaan suuntaan ois menty.

Michael myös tajusi olevansa täysin yksin. Tämän olisi pitänyt olla täysin selvää, mutta mies kieltäytyi sitä havaitsemasta kun oli tärkeä työ johon paeta, asioita joilla distraktoida itseään siitä yksinäisyydestä joka miestä kalvoi. Omalta osaltaan tämän tajuamista auttoi ymmärrys siitä että koko maailma olisi nyt tässä bunkkerissa, ja lähes kaikilla muilla oli perha tai joku muu johon turvautua. Michaelilla ei enää ollut mitään. Epäonnistunut ja pilalle mennyt avioliitto, poika johon ei ollut minkäänlaista kontaktia.

Aamuyöstä istuessaan pöydän ääressä ja katsellessaan nukkuvia hahmoja, Michael jollain tasolla ymmärsi tämän. Ja jotenkin kierosti tunsi yhteenkuuluvuutta juuri miehensä menettäneen Judithin kanssa. Tottakai keskusteluyritys meni täysin puihin, Michael onnistui ajattelemattomasti vain muistuttumaan Judithia asioista. Se oli aika kova paikka, kun mies tosissaan yritti ja jälleen kerran onnistui vain sotkemaan asiat. Jälleen kerran, Stephanie pelasti tilanteen, ihan vain hymyilemällä miehelleen herättyään. Miten voi niin pienistä eleistä syntyä noin vahvoja tunteita?

Evelyn Harrison

Jos yritän keskittyä vain omiin rakkaisiini ja konkreettiseen tekemiseen, en ehkä muista pieniä oppilaitani ja heidän vanhempiaan ties missä surkeissa pommisuojantekeleissä. Jos ei muuta, toivon vain, että suojat olisivat jo alkujaan niin huonoja, että heidän ei tarvitsisi enää kärsiä säteilystä. Kuten kaikille Johanneksenkadun bunkkerissa oleville vakuuttelen, meillä on hyvä suoja, me olemme parhaassa mahdollisessa turvassa. Ääneen en sano, että juuri kukaan muu ei olekaan, ei veljeni perhe, eivät opettajaystäväni, eivät ne lapset, jotka Dannysta poiketen kasvaisivat aikuisiksi, hankkisivat perheen, saisivat omia lapsia.

Kuinka valtavasti Dannya ja Thomasia rakastankaan! Kun katson poikaani huoneen toisella puolella kuuntelemassa isäänsä vakavana, sydämeni pakahtuu. Thomas ei ole koskaan, Luojan kiitos, ollut sellainen sotilas, millaisiksi heitä veljeni ääliöystävien perusteella luulin. Hän on viisas, sodan kauhut ymmärtänyt ja kokenut. Jos joku pystyy luotsaamaan tämän Johanneksenkadun väen seuraavien viikkojen läpi, Thomas on se mies, ja minä seison hänen rinnallaan vahvana ja reippaana, vaikka sydämeni itkee tuhotun maailman vuoksi. Voi miten poikarukkani pelkääkään, pikkupoika miehen ruumiissa! Miten voin luoda hänelle illuusion turvasta ja suojasta, kun Paul Danning lukiolaisen äärimmäisellä viisaudella luettelee - Dannyn kuunnellessa silmät ymmyrkäisinä - tuhon laajuuden ja ulkona odottavan kauhun määrää ja laatua. Halaan poikaani, silitän hiuksia, luen kirjaa, kuten iltaisin kotona, joka nyt on yläpuolellamme kiveä ja tuhkaa. Ehkä seuraavien päivien aikana syntyvä rutiini hälventää Danielin pelon.

Meillä on toisemme, minulla, Thomasilla ja Dannyllä. Vaikka jo aiempien sotien aikana olin varautunut kestämään Thomasin kuoleman, olemme yhä kaikki täällä, yhdessä. Minä olen saanut elää rakastamani miehen kanssa onnellisen ja hyvän elämän, ja vaikka pian kuolisimmekin, on Jumala antanut meille jo kovin paljon. Vaikka Danny ei koskaan kasvakaan aikuiseksi, on hän ainakin saanut elää lapsen elämää paljon kauemmin kuin kukaan muu täällä, olla muuttumatta kyyniseksi tai valheelliseksi. Omatuntoni soimaa minua tunteidemme näyttämisestä Judith-paran edessä, mutta miten voisin yhtäkkiä toimia toisin kuin aiemmassa elämässäni?

Olen samaan aikaan maailman onnekkain ja onnettomin olento. Miten voin rakastaa perhettäni näin paljon, mutta samalla ymmärtää kaikkien Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton lasten hädän, tuskan ja kuoleman? Lapset murskaantuvat aikuisten typerien leikkien alle.

Twiittaa