Omun gargoili

Eleasis-kuun 19. päivä, ote Yadis Arrakiksen päiväkirjasta

Tämä on ollut pitkä päivä, ja sitä edeltänyt yö ei ollut merkittävästi lyhyempi. Juuri kuin saimme päämme tyynyyn (Olkia. Ei sulkia. Varmasti olkia.) niin vihollinen hyökkäsi Kir-Sabaaliin yön turvin. Parvi hirviömäisiä gargoileja, kivisiä hirvityksiä jotka muistuttivat paholaisia jotka olivat jääneet Zalkoren katseen vangeiksi. Kiviset pirut löivät minut maahan, mutta selvisin vain pahalla murtumalla ja muutaman tunnin tajuttomuudella. Nephyrin johtamat Kir-Sabaalin urheat soturit ajoivat loput hirmuista takaisin pesäkoloonsa, joka nähtävästi on Omu mikä hämmensi minua suuresti.

Aamulla päätimme suorittaa rituaalin ja lähteä lentelemään kohti etelää. Törmäsin yksinäistä rukoushetkeä etsiessäni Mwaxanareen. Koitin jälleen puhua järkeä tytölle. Uskomaton jääräpää, ei kuuntele sanaakaan järkipuhetta ja selkeästi hänen kunnianhimonsa soikaisee tärkeät asiat hänen edessään. Hän on ihan samanlainen kuin minä 17-vuotiaana. Koitin iskostaa hänelle, että hän ei voi luottaa siihen että joku antaa hänelle mitään tässä maailmassa. Jos hän haluaa jotain, hänen pitää tehdä se itse, epäonnistua ja oppia siitä. Olin ehkä liiankin kovasanainen, mutta tämä on kova maailma hänen kaltaisilleen.

Opettajan rituaali, tuulten tanssi, oli aikamoinen esitys. En odottanut sen olevan niin...brutaali, alkukantainen. Me todella olemme alkuolentoja palvovien keskuudessa, ja haluan kyllä tietää lisää näistä Aaqan tuuliherttuoista. Alkuvoimista ei ikinä tiedä. Kuitenkin, rituaali onnistui ja saimme tuulen siivet joilla lentää usean päivän ajan. Siivet olivat lähes näkymättömät, tuuliset puuskat- omani muistuttivat korpin siipiä. Otimme siivet allemme ja jätimme Kir-Sabaalin taakse, suuntanamme outo leijuva kivimuodostelma jonka Rin oli bongannut M'Balan huipulta.

Sinä iltana keskustelu siirtyi jumaliin. Rin on kovin kiinnostunut Ubtaosta, Chultin taaksensa jättäneestä jumalasta. Rin näkee Ubtaon uskossa aseen, voiman joka olisi meidän puolellamme. Alarak ei selkeästi usko jumaliin niin paljoa kuin ihmisiin tai ideoihin. Lieraa ei koko keskustelu kiinnostanut. Oli mielenkiintoista kuulla puhetta uskosta kahdelta maallikolta, joilla ei ole ollut todellista heräämistä. Ilmater, Murtunut Herrani, on ohjannut minua jo useiden vuosien ajan outoja teitä pitkin. Hän harvoin vastaa rukouksiini, mutta aina silloin tällöin hän näyttää minulle selkeän tien- jalokivet lahjaksi hirveistä uutisista, kärsimys minun aiheuttamani kärsimyksen rankaisuna, mahdollisuus kärsivien auttamiseen. En näe Ilmateria aseena. Enkä usko että Ubtao voi meitä auttaa. Hän hylkäsi nämä ihmiset ja tämän maan jo kerran. Hän ei ole rukouksen arvoinen.

Eleasis-kuun 20. päivä, ote Yadis Arrakiksen päiväkirjasta

Ubtaon Sydän oli painajainen, monellakin tapaa.

Koko paikka hohkasi...kuolemaa. Suuri, kivettynyttä sydäntä muistuttava kivi, jonka kruununa toimi kuolleet, kivettyneet kelot, joiden juurista valui veren näköistä nestettä. Eikä sydän ollut tyhjillään, ei todellakaan.

Hän näytti aluksi haltialta, ja kutsui itseään Valindra Varjoviitaksi. Hänen mustanpuhuva pukunsa näytti hieman Zhentarimin univormulta, ja hän olikin ulkomaalainen. Hänkin oli tullut tutkimaan Kuolonkirousta, mutta hänen työnantajansa jäi nimeämättä. Häntä kiinnosti Sielunsyöjän..."vangitseminen". Tämä fraasi sai uuden, karmivan kontekstin kun Rin yhytti tämän epäkuolleet palvelijat. Ilmaterin näkemisen lahjan avulla näin heidät, ja myös Valindran todellisen luonteen. Hänkin oli epäkuollut, mutta hänen virheetön ulkomuotonsa kieli hänen olevan myös poikkeuksellisen vahva sellainen, ehkä vampyyri. Hyökkäsin epäröimättä, Rin vanavedessäni.

Kaikki meni todella, todella huonosti. Rinin hyökkäys pysähtyi kuin kiviseinään juokseva kenku, ja Valindra todisti mahtinsa sanomalla pökerryksen sanan, pistäen Rinin ulos tappelusta. Olento sentään totteli pyhää, jumalaista mahtia, mutta-

- mutta kukaan ei tehnyt mitään. Alarak ei tehnyt mitään, Liera ei tehnyt mitään. Musharib vaivoin hyökkäsi niitä zombeja kohtaan jotka olivat vastustaneet kanavoimaani voimaa, mutta se oli siinä. Tässä oli epäkuollut hirvitys, joka tavoitteli Sielunsyöjää, kaapatakseen sen itselleen. Olin sekaisin hämmenyksestä, pelosta ja inhosta. Lopulta hirvitys onnistui pysäyttämään minut loitsullaan, mutta vain hetkeksi. Alarak ja muut olivat jo perääntyneet pois paikalta. Olento heitti minua hallintaloitsuilla ja kohmetuksilla, mutta Ilmater vahvisti minua. Lopulta Valindra paljasti todellisen minänsä- Kalmomaagi, aavevelho, hirvittävän voimakas epäkuollut kauhu, jonka hirvittävyys oli lyödä minut jaloilleen. Vannoin tuhoavani hänet, tai ainakin estäväni kaikin keinoin tämän tehtävän onnistumisen.

Ilta on ollut rankka. Alarak sätti minua "tilanteen eskaloitumisesta", ja nosti esiin taistelun Liekehtivää Nyrkkiä vastaan. Oloni oli kauhea, enkä tiedä johtuiko se Koston leirin rankaisusta vai siitä kuinka Alarak oli ollut puheväleissä tuon kamalan epäelämän olennon kanssa. Rin oli täysin hajalla, mutta hän on nuori, ja selkeästi tämä vahvisti hänen päättäväisyyttään.

Huomenna jatkamme matkaa kohti Ilmalaivaa, ja sieltä sitten Koboldivuorille. Näen jo nyt unissani Valindran kasvot sulamassa, ja alta paljastuvan kuoleman naaman edessäni.

Valindra Varjoviitta