Läntisten Maiden Pantheon

TÄMÄ SIVU ON NIILLE HAHMOILE, JOTKA PALVOVAT JUMALIA JA HANKKIVAT KYKYÄ TEOLOGIA. JOS HAHMOA EI KIINNOSTA YLEISTÄ TASOA ENEMPÄÄ, NIIN TYYDY JUMALAT OSIOON.

Teksti: Markus Kahila

Uskonto on yksi näkyvimmistä piirteistä Läntisten Maiden ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Monet ovat vakuuttuneita että oikeiden Jumalten palvonta saapui Läntisille Maille Suuren Kulkueen mukana, vaikka Shamirit väittävät Maaäidin palvonnan olleen heidän kanssaan jo ihmisten synnystä lähtien. Tiedetään kuitenkin saman pantheonin vallinneen yli tuhannen vuoden ajan kaikkialla kautta Läntisten Maiden. Vaikka paikallista vaihtelua tulkinnoissa ja uskomuksissa esiintyy runsaastikin, ovat samat jumaluudet osa yhteistä tunnustusta, ja heistä kolmen suurimman – Gernyan, Aldraksen ja Nerudin – valta-asema kansan uskonelämässä selkeä.

Palvonnassa paikallista vaihtelua suuremmat erot esiintyvät kuitenkin eri kansanryhmien välillä. Esimerkiksi maaseutujen väestön elinpiirissä esiintyvä usko on painotuksiltaan selkeästi erilaista kuin kaupunkien väestön keskuudessa. Vielä tänäkin päivänä jatkuva kehitys onkin auttanut tekemään erilaisista palvonnan muodoista paljolti alueiden ja väestöryhmien mukaan erikoistuneita: Esimerkiksi kaupungeissa Aldraksen kirkon suuret palvontamenot ovat hallitsijoiden suojelemia tilaisuuksia, joissa rukoillaan Taivaanvalon Isän kaitselmusta valtiolle ja edelleen sen johtajien kautta heidän alamaisilleen. Maaseudulla taas Aldraksen suurimmat pyhät liittyvät sadon siunaamiseen, auringon suojelevan kosketuksen rukoilemiseen sen ja tulevien vuosien satoja varten. Vaihtelu näiden kahden esimerkkinä toimivan ääripään välillä on portaatonta ja kaikenkattavaa. Suurimmat poikkeavuudet valtaväestön uskoon samojen Jumaluuksien palvonnassa löytyy eri kulttuureista – tämä on esimerkiksi nähtävissä Shamirbarbaarien voimaa ja lihallisuutta korostavan Maaäidin kultin eroissa kaupunkien ja maaseudun väestön rauhanomaisiin ja suvaitsevaisiin kultteihin.

Eri kansojen samoja Jumalia kohtaan harjoittama palvonta muodostaa äärettömän monimuotoisen hengenelämän kirjon, jossa yksilön yhteisönsä tukemana on helppo löytää paikkansa. Kunnioitus Jumalallisuutta kohtaan vallitsee kaikkialla; Jumalat ja heidän ilmentymänsä ovat selkeitä ja koettavia voimia, joiden vaikutusvalta tavallisen ihmisen elämään on kiistatonta, vaikkakin tavallinen ihminen saattaakin usein asettaa heidän tahtonsa kyseenalaiseksi.

Yksi

Ensimmäistä olentoa ei juurikaan palvota tai kuvata, tosin hänestä syntyneiden Jumalten omiin menoihin kuuluu usein Yhtä kunnioittavia riittejä, rukouksenpätkiä tai hengellisiä lauluja. Enemmän Yksi esiintyy Sarastuksen Ajan myyteissä sekä maagien ja pyhien pohdinnoissa. Yksi on kaikkeus, hän on yhä läsnä kaikessa olevaisessa suurimmasta vuoresta pienimpään hiekanjyvään, näin ollen hänestä puhuminen tai hänen ymmärtämisensä on kuin yrittäisi ymmärtää elämän kokonaisuudessaan. Joskus vanhojen temppelien yhteydessä saattaa nähdä symbolin ympyrästä, jonka keskellä on Aldraksen, Gernyan ja Nerudin symbolit. Tämä kuvastaa kolminaisuutta, josta kaikki elämä on versonnut - tätä samaa asiaa kuvastaa kolmen pystysuoran viivan muodostama symboli, ja Yhtä itseään pelkkä tyhjä ympyrä. Näitä symboleita uuden ajan uskonnollisista menoista enää harvoin löytyy, ne ovat jäänteitä erilaiselta ajalta, jolloin palvonnassa oli runsaasti pakanallisia piirteitä.

	Yhdestä käytettäviin nimiin kuuluvat myös Bon, Gruj, Kaikkeus, Nathai ja Ul’Danun.

Aldras – Taivaanvalon Isä

Aldras on valon tuoja ja sivistyksen isä. Hän on kaikkialla minne päivä yltää, hänen säteensä lankeavat siunauksena maan päälle auttaen kaikkea kasvavaa kasvamaan, herättäen maan eloon ja rohkaisten elämää kukoistamaan kylmimmänkin talven syleilyssä. Taivaan äärettömyyden keskeltä Taivaanvalon Isän silmä vahtii seuraajiensa kulkua. Suopeana se kaitsee lapsiaan valaisten heidän polkujaan, aina ensimmäisestä askeleesta viimeiseen asti.

Aldraksen pyhättöjä ja kirkkoja löytyy kaikkialta, mutta aivan erityisesti monista suurista kaupungeista joissa katedraalien korkeimmissa torneissa palavat pysyvästi liekit hänen kunniakseen. Hänen tietään seuraavat kuninkaat, valtionmiehet, tietäjät, ajattelijat, soturit, maanviljelijät ja kaikki, jotka pyrkivät vaalimaan totuutta, järjestystä, hyvyyttä ja oikeamielisyyttä. Monet palvojista, ihmisten tai muiden kansojen parissa, haluavat omistaa elämänsä ylistyslauluksi Aldraksen kunnialle; heidän osanaan on kulkea noviisin, papin, kynttilänkantajan eli luostariveljen, tai muun monista Aldraksen asettamasta pyhistä tehtävistä, opastamana. Joistain heistä saattaa tulla Aldriitteja, uskonritareita. Aldriitit ovat kunnioitettuja ja usein pelättyjä sotureita, joiden tehtävänä on turvata oikean uskon selviytyminen ja taivaallisen järjestyksen toteutuminen maan päällä. Heidän toimintansa tapahtuu tavallisesti kirkon ohjaamana, mutta monesti aldriitin sallitaan toimivan myös kaitsijana ja rankaisijana yhteisöjen sisällä.

Aldraksen palvonnalle tyypillistä on myös laajalle levinnyt pyhimyskultti; monilla paikkakunnilla usko on rakentunut esimerkiksi pyhän hautasijan läheisyyteen tai pyhäinjäännöksen säilytyspaikan ympärille. Uskonto vetääkin paljon voimastaan merkittävistä uskonhahmoista kertovista myyteistä ja legendoista. Aldraksen kirkko on niin monitahoinen, monipäinen ja vaikutusvaltainen ryhmittymä, että sen tuen tai vastustuksen perusteella on kokonaisia kuningaskuntia muodostunut tai hajonnut, oppisuuntia noussut tai kadonnut, kansakuntia syntynyt tai hävinnyt jäljettömiin. Se on ideologiselta ja valtiolliselta vaikutukseltaan yksi suurimpia, ellei suurin, Läntisten Maiden parissa vaikuttavista valtaryhmittymistä.

Aldraksen palvojien suurin juhla on Valon Juhla, eli kesäpäivän tasauksen aika jolloin riemuitaan valon kaikkivaltiutta, elämän voittoa kuolemasta. Tänä päivänä läpi läntisten maiden sytytetään miljoonia kokkoja karkoittamaan pimeyttä kesän lyhyimmän yön ajaksi, ja monilla alueilla soihtuja kantavat kulkueet taittavat pitkiä matkoja kirkkoihin, katedraaleihin ja pyhiin paikkoihin ottaakseen osaa keskikesänyön jumalanpalvelukseen. Muita tärkeitä juhlia ovat Pyhimysten Päivä, Ensimmäisen ja Toisen Aamunkoiton vuosipäivät sekä erilaiset satoon liittyvät juhlat. Näitä jälkimmäisiä vietetään näkyvästi erityisesti maaseudulla, jossa tanssien ja illallisten lisäksi suuret juhlallisuudet koostuvat myös uhrauksista sadetta ja auringonpaistetta varten – onhan kesäaikaan sadon kasvatuksen ja korjuun aikaan Aldras maan sulhanen ja taivaan valtias, siinä missä talvisaikaan vallitsee Nerud. Näiden menojen kautta maalaisyhteisöjen jäsenet pyytävät Auringonjumalan varjelusta tuon ja tulevien vuosien sadoilleen.

Gernya - Maaäiti

Gernya on maa, jonka päällä kansat vaeltavat, ja hänestä versoaa kaikki elämä. Vuoret ja kalliot ovat hänen luunsa, maan multa hänen lihansa, vihannat niityt hänen hiuksensa ja järvet sekä joet hänen virtaava verensä. Loputtoman taivaan alla Gernya levittäytyy kaikkialle; kilpajuoksussaan hänen rakkaudestaan Aldraksen ja Nerudin valot ja varjot heijastuvat hänen kasvoissaan ikuisuuteen asti. Gernyan luonne on voimakas ja ailahtelevainen kuin luonto itse, hänessä äidin lempeys ja raivo, ääretön rakkaus ja julmuus lankeaa lapsilleen raaimmassa, riisuttuimassa muodossaan.

Vaikka Aldraksen kirkon vaikutusvalta saattaakin olla suurempi kuin Gernyan, on Gernyan palvonta yleisintä kaikista Läntisten Maiden uskonnoista. Häntä seuraa valtaosa kaikista heistä, jotka saavat elantonsa suoraan maasta, sekä heidän lisäkseen myös moni käsityöläinen, taiteilija, metsästäjä ja lukemattomat muut. Koska Gernyan kultti on ottanut muotonsa erityisesti yhteisöjen ja perheiden sisällä, ei Maaäidin palvonta rajoitu yhtä tarkasti tiettyihin ryhmittymiin kuin muiden Jumalien kohdalla usein on – Gernyan seuraajia löytyy kaikkien ammattien, yhteiskuntaluokkien ja ikäluokkien joukosta. Hänen temppelinsä ovat luonteenomaisesti vaatimattomia ja yksinkertaisia, useimmiten kivestä tai puusta tehtyjä rakennuksia joissa usein on säilytetty maalattia.

Siinä missä sivistyneempien kansojen Gernyan kultille tyypillistä on anteeksiannon, hyvyyden ja luonnollisuuden korostaminen elämän kierrossa, on pohjoisten shamirheimojen keskuudessa Maaäidin kultti aina ollut druidiensa saarnaaman voiman, taistelurohkeuden ja hedelmällisyyden kunnioittamisen leimaama. Vuortensa uumenissa ahertavien kääpiöiden joukossa taas Gernya on kaikista jumalista korkein; he eivät satunnaista Nerudin palvomista lukuunottamatta kumarra muita Jumalia. Kaikilla kansoilla Maaäidin kultin rakenne on hyvin yksinkertainen; on heitä, jotka omistavat elämänsä pappiudelle, ja heitä jotka vain seuraavat, osoittaen arkisen elämänsä rukoukset Gernyalle. Jotkut Maaäidin papit ja papittaret ovat poikkeuksellisesti siunattuja ja omaavat pyhän parannuksen voiman. Tätä voimaa ei tiettävästi yhdenkään muun Jumalan seuraajalla ole. Heidän osanaan on usein kulkea kunnioitettuina paimenina kansan ja muiden hengenmiesten joukossa.

Kaikki syntymään ja kuolemaan liittyvät juhlallisuudet ovat Gernyan seuraajille tärkeitä, ja olennaisia virstapylväitä elämän kiertokulussa. Aldraksen palvojat polttavat kuolleensa, Nerudin hautaavat omansa katakombeihin, mutta Maaäidin seuraajille palauttaminen takaisin maan poveen on ainoa oikea tapa kunnioittaa menehtynyttä – vain näin saattaa henkilö palata osaksi Jumalaansa ja kuolemassaankin auttaa tuomaan maailmaan uutta elämää. Näiden menojen lisäksi maaseuduilla vietetään alkukesästä suuria juhlia kyntöjen ja kylvöjen alkaessa, sekä kesän loppupuolella sadonkorjuun aikaan.

Nerud – Pimeyden Herra

Viisaat tietävät Nerudin ansaitsevan paljon enemmän kuin tuon mahtavan jumaluuden synkkä maine antaisi olettaa. Vaikka jotkut tavallisesta kansasta saattavatkin nähdä Nerudin mahdin pahuuden mahtina, ja vaikka pimeydessä vaeltavien pelottavien kansojen, kuten örkkien ja mustahaltijoiden, parissa häntä palvotaankin kiihkeästi, on Nerudin kultilla myös ihmisten keskuudessa pitkä ja kunniallinen menneisyys. Häntä on palvottu vuosituhansien ajan Läntisisten Maiden maaseudulla ja kaupungeissa, yhteisöissä ja yksittäisten henkilöiden toimesta, joiden elämänpiiriin Nerud on kautta aikojen tuonut hiljaista lohtuaan.

Aldraksen palvojien kulkiessa valkeuden tietä Nerudin palvojat kääntävät vaelluksensa sisäänpäin, itsen salaisuuksiin ja maailman vaitinaisiin paikkoihin etsimään vastauksista pimeydestä ja hiljaisuudesta. Heille Nerud tarjoaa vastauksiaan: Hän on salaisuuksien, unien ja lohdutuksen tuoja, yksinäisyyden ja kylmyyden, mutta lisäksi myös valheiden, illuusioiden sekä salatun tiedon herra. Siksi onkin soveliasta, että hänen kulttinsa on siirtynyt suurimmaksi osaksi pois näkyvistä, pois varjoihin jotka ovat sille niin luonteenomaisia. Löytyy kuitenkin monia kaupunkeja ja kyliä jotka avoimesti syleilevät Nerudin uskoa suurimpana suojanaan. Monet saattavat katsoa tällaisia yhteisöjä karsaasti, mutta siltikin ihmiset osaavat yleisesti osoittaa hiljaista kunnioitusta tälle Kolmesta kenties väärinymmärretyimmälle.

Toisen Yön jälkeen Nerudin kultti on tiettävästi tullut harvinaisemmaksi sivistyneiden kansojen parissa. Hänen palvojiaan on kuitenkin yhä runsaasti, kultin rakenne on vain muuttanut muotoaan. Aiemmin monimutkainen hengenmiesten hierarkia on vaihtunut yksinkertaiseen noviisiutta ja pappeutta korostavaan järjestelmään. Näiden lisäksi uskonmiesten johdossa ovat ylipapit. Joskus kuuluu huhuja että kirkossa vaikuttaa korkean veljistön kouluttamia salamurhaajia, mutta tämä on tiukasti kielletty Nerudin pappien toimesta.

Nerudia palvotaan kaikkialla, mutta erityisesti tutkijoiden, alkemistien ja velhojen, sekä taiteilijoiden, runoilijoiden ja näkijöiden keskuudessa. Suurimman osan Nerudin seuraajista muodostaa kuitenkin aivan tavallinen kansa, ja hänen tuomansa lohtu on otettu vastaan erityisesti kaupunkien köyhälistön parissa. Nerudin kultti on yleisesti ottaen sitä vahvempi, mitä pohjoisempaan kuljetaan. Erakoituneilla rajaseuduilla ja talven saartamilla ylängöillä hänen palvontansa on paikoin lähes yhtä tavallista kuin Aldraksen kultti etelän sivistyneissä kaupungeissa. Nämä kansat ovat kuitenkin heitä, joilla ei koskaan ole ollut sanaa historiaa muokkaaviin suuriin päätöksiin; heidän vaikutuksensa on aina pysyvä varjoissa.

Samalla tavoin kuin Kesäpäivän Tasauksen päivä kuluu Aldrakselle, vietetään talvipäivän seisauksen aikaan Nerudin palvojien suurinta juhlapäivää, Rauhan Juhlaa. Sen vietto esiintyy läpi Läntisten Maiden monesti huomionarvoisissa menoissa, jotka huipentuvat hiljaiseen hetkeen. Tällöin tunniksi keskiyöllä kaikki tulet sammutetaan ja yhteisöt pysähtyvät hetkeksi pimeyteen. Myös toisinaan Aldraksen ja Gernyan palvojat kunnioittavat, ja täten omalla tavallaan myös viettävätkin, tätä juhlaa. Talvipäivän Seisauksen lisäksi Nerudin palvojat eivät pidä muita juhlapyhiä, mutta karun kauniit jumalanpalvelukset Nerudin jylhien, tummanpuhuvien pyhättöjen peilein katetuissa saleissa tuovat oman synkän juhlallisuutensa palvojien arkeen.

Cyrrus – Sodantuoja

Cyrrus on yhtä kuin voiman tuoma valta. Hän on syntynyt äidistään Vigris’tä maailmaan sodan, tuskan, mahdin ja väkivallan airueksi. Maan päällä hänen vaikutuksensa on aina läsnä kun armeijat marssivat toisiaan vastaan taistelukentällä, kun joku saa surmansa aseellisessa taistelussa, tai kun joku karaisee itsestään soturia. Cyrrus ei kuitenkaan ole mieletön tai paha; hänen kunniallisuutensa ja puolueettomuutensa on tuonut sotureille tiukan ohjesäännön ja auttanut heitä pyrkimään hyveellisyyteen – vaikkakin äärimmäisen kurinalaiseen ja tinkimättömään sellaiseen. Ilman näitä tärkeitä piirteitä Cyrrus ei olisi muuta kuin kaaoksen kylväjä kansojen keskuudessa.

Koska Cyrruksen kultti on pääasiallisesti soturikultti, ovat hänen varsinaiset palvontapaikkansa luonteenomaisesti vetäytyneet asutuskeskuksista syrjäisiin paikkoihin joissa soturit voivat harjoittaa itseään täydellisyyteen, kivun, pelon tai uupumuksen koskemattomiin. Puhutaan että vuoristojen sylissä, lähes luoksepääsemättömissä paikoissa olisi Cyrrukselle omistettuja luostareita, joiden asukkaat kuluttavat jokaisen valveillaolohetkensä sotataidon oppiin, eli Jumalansa pieettiseen palvomiseen oman ruumiinsa kautta. Näiden syrjäisten seutujen soturien sanotaan olevan vertaansa vailla.

Muilla alueilla Cyrrukselle on pystytetty runsaasti pieniä pyhättöjä, sillä aina löytyy vaeltavia sotureita jotka kulkiessaan taistelusta toiseen jättävät Jumalalleen lahjoituksia, tai osoittavat kunnioitustaan kaatuneille veljille tai arvoisille vastustajille. Varsinkin kaupungeissa on tavallista että näiden pyhättöjen yhteydessä pidetään pieniä yömajoja, joissa uskolliset voivat levätä koettelemustensa välillä. Tämä varsin huomaamaton verkosto on kautta aikojen osoittanut pysyvyyttä jollaisella harva muun Jumalan kultti voi ylpeillä. Myös aina sotien syttyessä kuin tyhjästä näyttäisi nousevan joukoittain omistautuneita Cyrruksen palvojia ottamaan osaa taisteluihin sekä siunaamaan niihin osallistuvia armeijoita läsnäolollaan. Nämä palvojat eivät kuitenkaan tule tyhjästä – useimmiten he ovat vain hetkellisesti luopuneet eristäytyneisyydestään kuullessaan sodan kutsun haastaakseen itsensä palvontansa nimissä.

Vaikka tällaisiin Cyrruksen siunattuihin moni kulkija ei useinkaan törmää, lukuisien armeijoiden keskuudessa Cyrruksen tunnuksia kantavat sotilaat ovat tavallinen näky, ja monesti armeijan harjoitukset tehdään Cyrruksen merkkien edessä. Tällaisille maallikkopalvojille Cyrruksen kunniottaminen tarjoaa toivoa saada voimaa ja taitoa välttää miekka tai nuoli voidakseen vielä palata ehjänä oman perheen luokse – ei sen enempää.

Cyrruksen juhlapyhät eivät ole valtaosan kansoista tiedossa. Tärkeät päivät liittyvät useimmiten kultin suurimpien soturien – pääasiallisesti sen johtajien, sodanvanhimpien – kuolinpäivien viettämiseen. Heidän nimensä eivät kuitenkaan ole tavallisen kansan tuntemia. Nämä juhlat ovat eleettömiä ja karuja, ja sisältävät usein kuuluisien kaksintaisteluiden uudelleenesittämisiä, joskus jopa esittäjien kuolemaan asti. Näiden lyhyiden juhlallisuuksien ohella Cyrruksen seuraajat eivät juurikaan haaskaa aikaansa ilonpitoon. Heidän Jumalanpalveluksensa on ihanteellisesti soturin arkisessa, taipumattomassa kurissa.

Darag – Merten Valtias

Darag syntyi Aldraksen ja Gernyan toiseksi pojaksi, ja hänen mukanaan tulivat maailmaan sen kaikki aavat vedet. Hän hallitsee kaikkia olemassaolevia meriä aina pienimmistä lahdenpoukamista ylittämättömimpiin valtameriin; ne elävät jatkuvasti Daragin tahdon alla, liikkuen verkkaan rauhallisina tai tyrskyinä raivoten, kätkien pintansa alle loputtomasti arvoituksia ja salaisuuksia. Darag asuu näiden vesien alla. Ne toimivat hänen tunteidensa tulkkina ja tahtonsa välikappaleena, ja kaikki niiden asukit ovat hänen kiistattomia alamaisiaan. Darag on, kuten äitinsä, kuin itse luonnon mahdin kuvajainen: Toisinaan lempeä ja suosiollinen, toisinaan etäinen ja raaka.

On itsestään selvää, että Daragin kultti on vahvimmillaan rannikkoseuduilla. Siellä hänen palvonnallaan on vastaavanlainen merkitys kuin Gernyan kultilla maaseudulla, jossa ihmisten toimeentulo on yksinomaan ympäröivästä luonnosta riippuvaista. Niinpä kautta rannikojen Daragille uhrataan näyttävästi – hänen uhrikulttinsa onkin koko Läntisten Maiden suurin. Esimerkiksi Meren ja Virran juhlapäivänä kalastajat, kauppiaat ja yleensäkin kaikki merenkävijät ajavat aluksensa kauas ulapalle, ja Daragia lepyttääkseen luovuttavat aaltojen syleilyyn suurin määrin tavaraa, ruokaa, ja joskus jopa eläviä uhreja taatakseen Merten Jumalan suosion tuleville vuorovesille. Sisämaassa Daragille on pystytetty vain satunnaisia pyhättöjä jokien suistoalueille ja järvenrantakylien liepeille; näitä poikkeuksia lukuunottamatta hänen kulttiansa esiintyy yksinomaan meren äärellä. Rannikkoalueilla tapana on rakentaa aaltojen muovaamista kivistä temppeleitä ja pyhättöjä satamien välittömään yhteyteen joissa merimiehet voivat anoa siunausta matkoilleen.

Dewyir – Metsänhenkien Herra

Metsät ovat vaarallisia ja monelle pyhiä paikkoja. Niiden sydämessä uskotaan asuvan olentoja, joiden äänet ovat jo kauan sitten vaienneet tasangoilta, vuorilta ja merten rannoilta; olentoja, joiden esi-isiä ovat itse Jumalat. Näistä ikiaikaisista hengistä saattaa yhä nähdä vilauksia tai kuulla kuiskauksia metsien kätköissä, purojen lähteillä tai vehreissä saloissa, jonne he ovat paenneet sivistyksen kaikuja. Kerran oli aika, jolloin jokaisen näistä hengistä nimet tunnettiin ja niitä kunnioitettiin kaikkien kansojen keskuudessa, mutta nykyään suuri osa heistä on jo vaipunut unholaan ja siirtynyt pois maan nuorempien tieltä. Jotkut niistä taas ovat siirtyneet pois varjoihin muuttuen katkeriksi ja vihamielisiksi kuolevaisia kohtaan. Moni hengistä kuitenkin yhä vastaa nimellään anottuihin pyyntöihin, mikäli lausujan sydän on puhdas ja aikomus tosi. Heistä suurin on Dewyir, kaikkien metsänhenkien kuningas. Vaikka hän ei olekaan yhtä valtakuntansa kanssa kuten veljensä Darag tai Ilyonos, on Dewyirin mahti niin suuri ja kansansa niin lukuisa, että hän on niin voimalla kuin synnyinoikeudellakin ansainnut paikkansa vanhempien sisarustensa rinnalla. Muita metsien herroja, joiden nimet elävät voimakkaina ovat Lilia, Purojen Neito; Durga, Petojen Kuningas; Gorak, Varjojen Lohduttaja ja Sildaren, Kuiskaus Puiden Lehvissä. Heidän ja tuhansien muun kaltaisensa nimet kaikuvat yhä kaikkien metsien sanattomissa äänissä viipyen puiden ja oksien varjoissa, niin kuolevaisten kansojen vaikutuspiirissä kuin sen ulkopuolellakin.

Syrjäisten rajaseutujen metsissä kulkiessaan saattaa matkaaja löytää pieniä alttareita rakennettuna etäälle asutuksesta. Joskus nämä alttarit rakentuvat vain muutamista sidotuista oksista ja poltetuista kynttilöistä, joskus ne taas on katettu hienoille kankaille tai olkimatoille, notkuen uhreiksi laskettujen hedelmien ja tavaroiden painosta. Dewyirin ja hänen alamaistensa metsänhenkien palvonta on vahvasti sidottua metsien kansojen elämään – heidän menonsa, juhlapäivänsä ja päivittäinen palvontansa kulkevat käsi kädessä perimätietona siirtyvien käden taitojen kanssa. Esimerkiksi parantaja saattaa ennen talvea kiertää kaikki käyttämiensä lääkeyrttien kasvualueet läpi, kylväen taidolla käsittelemiänsä siemeniä maan poveen ja rukoillen edeltäjiltään oppimin tavoin kasvulle metsänhenkien siunausta, jotta heidän suosiollaan hän voisi kevään tultua kerätä suotuisan sadon.

Henkien palvojat saavat kirjaimellisesti kaiken tarvitsemansa metsästä joko keräämällä tai metsästämällä, joten vuosituhansien kuluessa yhteisöissä on kehittynyt lukemattomia tapoja pyrkiä kosketuksiin metsänhenkien kanssa. Näistä yleisin on juuri suosiollisuuden varmistaminen uhrauksen kautta. Eri ammattikunnat hakevat eri henkien suosiota, mutta kaikissa menoissa on syytä osoittaa kunnioitusta kaikkien henkien kuninkaalle, Dewyirille; aivan kuten tilallisen on syytä muistaa alamaisuutensa kuninkaalleen asioidessaan hänen paroninsa kanssa. Muille kansoille syvien metsän asukkaiden tavat voivat usein tuntua oudoilta ja vierailta, jopa taikauskoisilta, niin vahvasti ne ottavat paikkansa palvojan arjessa. Tämän lisäksi joidenkin Dewyirin palvojien taipumus kunnioittaa Udrosaa, Ilyonosta, ja jopa Aldrasta, Gernyaa ja Nerudia vain henkinä muiden joukossa, on karsaasti katsottua muiden kansojen keskuudessa.

Dewyirin ja hänen henkiensä shamaanit ovat ainoita tämän hyvin epäorganisoituneen kultin hengenmiehiä. He eivät niinkään keskity kaitsemaan yhteisöjen hengellistä elämää, vaan enemmänkin vetäytyvät metsiin elämään henkien keskuudessa. Shamaaneiksi kelpaavat sekä miehet että naiset, ja kaikki rajaseutujen metsien kansat kunnioittavat heitä suuresti. Dewyirin palvonta on laajalle levinnyttä, mutta sitä ei koskaan esiinny muualla kuin metsien välittömässä läheisyydessä.

Fyasha – Sairauksien Äiti

Fyasha Rappeuttaja. Fyasha Epäpuhdas. Fyasha Lapseton. Tämä Läntisen Maiden pantheonin Jumalista hyljeksityin on itse sairaus; hän on elämä, joka lakipisteensä ohitettuaan kaartuu yhä jyrkempään alamäkeen; hän on matkaaja, joka palaa kotikyläänsä kulkutauti kantamuksenaan; hän on kuollut lapsi, joka syntyy tähän maailmaan vain viedäkseen äitinsä mukanaan. Fyasha on käärme, joka syö itsensä hännästä tyveen, päästä päähän, hukaten itsensä kaikkeudesta. Häntä ei ainoastaan kaihdeta, häntä monesti suorastaan kammotaan kansojen keskuudessa, vieläkin enemmän kuin äitiään Vigristä.

Jotkut jopa puhuvat Fyashasta ja Nimettömästä samassa lauseessa. Tämä on kuitenkin suoranaista jumalanpilkkaa, sillä Fyashalla on olevaisuudessa tarkoitus, jonka ohitse on helppo katsoa, mutta jonka tärkeää merkitystä ei voida poistaa. Hän on se voima, jonka sallimuksesta elämä jatkuvasti karsii itseään ja pyrkii parempaan; voima, jonka käsipuolessa aikansa ohittanut elämä saa mahdollisuuden kulkea tiensä loppuun, osiensa erkanemiseen, hajoamiseen ja muuttumiseen takaisin alkumuotoonsa asti. Ne, jotka tämän ymmärtävät, tietävät Fyashan olevan maailmalle ei vitsaus, vaan suuri siunaus.

Pyynnöt ja palvonta, jotka Fyashalle lankeavat, ovat itkua, houreisia aneita ja kivun katkeroittamaa toivoa. Kaiken tämän Fyasha ottaa avosylin vastaan. Hänellä ei ole mainittavaa järjestäytynyttä kulttia, sillä hänen puoleensa käännytään tavallisesti vain sairauden tai kadon iskiessä. Silloin Fyashan symbolit ovat esillä kylän tai kaupungin jokaisessa kolkassa. Tämä käytäntö toimii myös varoituksena muille aluetta kohdanneesta epäonnesta.

Fyashan tavanomaisen palvonnan ohella on myös eräitä, jotka ovat omistaneet koko elämänsä sairaudelle. Heitä harvoja voidaan kutsua Fyashan papeiksi, joita – aivan kuten emäntäänsäkin – kartetaan kaikkien kansojen parissa. Pappien mukana heidän ainoana kumppanina matkoillaan on sairaus, joten yleensä heitä nähdään vain kulkutaudin iskiessä. Tästä huolimatta tuskin kukaan uskaltaa tarttua aseisiin heitä vastaan; tämä on kuin yrittäisi pitää sairauden miekaniskun päässä. Vaikka Fyasha tunnetaankin kaikkialla Läntisissä Maissa, ei hänen yleisesti tunnettuina palvontapaikkoinaan ole kuin pieniä pyhättöjä.

Ilyonos - Tuulentuoja

Taivaan kajosta ja vuorten kivisistä huipuista syntyi Ilyonos, Tuulentuoja. Hän on villi ja vahva soturi, mahtava kuin mysky joka askelissaan seuraa. Sotahevosensa Gerdan kantamana Ilyonos ratsastaa taivaankannen päällä kaikki maailman tuulet kannoillaan, niiden pyörteet puhaltaen hänen hiuksissaan ja parrassaan. Salamat halkaisevat taivaan valon osuessa Ilyonoksen miekkaan, ukkonen kaikuu hänen naurussaan ja Gerdan kavioniskuissa kautta mantujen heidän ratsastaessaan pilvien kannattelemana ikuisuuteen asti. Hänelle lohikäärmeet ovat kärpäsiä taivaalla, maan pedot muurahaisista pienimpiä ja ihmiset pelkkä kuiskaus olevasta. Niin suuri on Ilyonos, Gernyan ja Aldraksen lapsista ensimmäinen.

Ilyonoksesta kerrotaan monia tarinoita; hänen kolmesta suuresta uroteostaan; hänen yrityksestään voittaa kaikista metsänhengistä kauneimman rakkaus; hänen kaksintaistelustaan Cyrruksen kanssa Jumalsotien aikana joka jatkuisi varmasti vielä tänäkin päivänä ellei sitä oltaisi keskeytetty. Ilyonoksen luonne on ankara ja rämäpäinen, joka vetoaa erityisesti pohjoisen sotaisiin kansoihin, mutta myös kunniallinen ja järkähtämätön, joka taas puolestaan on auttanut monien sivistyneiden yhteisöjen muodostumisessa hänen uskonsa ympärille. Ilyonosta erityisesti suosivien paimentolaiskansojen lisäksi hänen kulttinsa vetää puoleensa varsinkin sotureita, joista eräiden tiedetään saavan Jumalaltaan pelottavia voimia avukseen taistelussa, mutta myös aivan tavallisia ihmisiä, kuten merimiehiä, matkaajia ja maanviljelijöitä.

	I

lyonoksen palvonnassa polttouhrit ovat yleisiä; nostattamalla uhraamansa eläimen tai ruoan savuna taivaisiin voi soturi osoittaa kunnioitusta herralleen, merimies pyytää suosiollisia tuulia matkalleen, tai maanviljelijä rukoilla sateita sadolleen. Ilyonoksen palvonta on sangen yleistä – käytännössä kaikki, jotka elävät tuulen, sateen ja myrskyjen oikkujen varassa ovat jossain vaiheessa elämäänsä olleet Ilyonoksen uskon vaikutuspiirissä.

Maallisessa palvonnassa Ilyonoksen Tuulihuipuiksi kutsuttuja temppeleitä on pystytetty kautta aikojen luonnon keskelle korkeille paikoille joilla tuuli puhaltaa vapaasti. Sanotaankin että uskollisille on kuolemanjälkeisessä elämässä varattu paikka Ilyonoksen mahtaviin taivaan saleihin, joihin tuulet tekevät kotinsa. Monesti vuoristoalueilla ja ylängöillä jylhät kiviset temppelit seisovat yksin, neljään ilmansuuntaan suunnatut ikkunat ja ovet avonaisina, toivottaen herransa tervetulleeksi. Myös pienempiä pyhättöjä löytyy ympäri Läntisiä Maita, ja kaupunkeihinkin perustetaan Ilyonoksen temppeleitä mutta harvoin muualle kuin avonaisille, korkeille paikoille. Ilyonoksen suuria juhlapäiviään vietetään aina kevät- ja syystuulien saapuessa, jolloin on tavallista nähdä kokkoja rakennettavan ympäri maaseutua uhrauksia varten, sekä neitoja korien kanssa korkeilla paikoilla antamassa kukkien terälehtiä ja jyvien akanoita tuulten vietäväksi.

Udrosa – Kevään Neitsyt

Joka vuosi pitkän talven jälkeen auringon alkaessa taas paistaa lämpimästi saa koko luomakunta todistaa Udrosan, Kevään Neitsyen, saapumista. Hän kävelee sulavien kinosten ja kuolleen maan päällä, tuoden askelissaan toivoa mantereen joka kolkkaan. Udrosan jalanjäljistä nousevat kukat, ruoho ja puiden taimenet, ja hänen laulunsa kutsumana saapuvat olennot jotka ovat olleet paossa kylmää aikaa. Maa valmistautuu jälleen uuteen, loistokkaaseen alkuun. Udrosan saapuminen merkitsee elämän voittoa; se näkyy kaikkialla värikylläisyytenä ja kukoistuksena, koko luomakunnan yhteisenä heräämisenä pimeyden, kuoleman ja unen vuodenajasta.

Udrosa on kaikista elollisista olennoista kaunein. Hänen kultaiset hiuksensa ovat yhtä auringonvalon kanssa, hänen vartensa kuin tanssiva liekki, ja hänen silmänsä syvät altaat joissa heijastuu niin lapsen elämänilo kuin vanhuksista vanhimman viisaus. Nämä silmät rohkaisevat elämää kasvamaan kaikkialla mihin Udrosan katse laskeutuukaan, ja sanotaan että kukaan joka niihin katsoo ei voi olla rakastumatta tähän olennoista suloisimpaan.

Kevään tuoja Udrosa on myös hedelmällisyyden Jumalatar. On ennustettu hänessä olevan uuden ajan siemen, että hänen lapsikseen tulee eräänä päivänä syntymään kansa joka on perivä maan kuolevaisten rotujen mentyä. Ihmiskansojen parissa Udrosan palvonta on yleistä, ja erityisesti maaseudun yhteisöissä vaikuttaa usein Kevään Neitsyen pyhitetty. Verrattuna moniin muiden Pantheonin Jumalien kultteihin Udrosan kultti on hyvin maallinen ja arkeen sidoksissa. Hänen papittarensa ovat yhteisössä lasten ja nuorten suojelijoita, ja heidän ympärilleen nähdäänkin usein kerääntyvän erityisesti nuoria naisia. Näiden papittarien hallussa on usein niin huomattava määrä tietoutta erilaisista kansanparannuskeinoista, lauluista ja tarinoista, yrteistä ja lääkekasveista ja maallikoiden loitsukeinoista, että heitä monesti saatetaan jopa pitää velhoina.

Papittaret ovat kuitenkin yhteisöilleen korvaamattomia, suuresti arvostettuja jäseniä. He muun muuassa toimivat kätilöinä synn ytyksissä, auttavat hoitamaan lapsia, hoivaavat sairastuneita sekä ennen kaikkea pyrkivät rukouksillaan tuomaan yhteisönsä jäsenille hedelmällisyyttä, terveyttä ja hyvinvointia. Papittaren velvollisuutena on siirtää kaikki osaamisensa valitsemalleen noviisille, silmunneidolle, joka on lopulta ottava hänen paikkansa. Papittarien ohella Udrosalla on paljon seuraajia erityisesti naisten, mutta toisinaan myös miesten keskuudessa. Hänen palvontansa ei ole niinkään päivittäistä kuin enemmänkin on tiettyjen toiveiden, kuten rakkauden, metsästysonnen, hyvän terveyden tai perillisen saamisen, toteutumiseen liittyviä rituaaleja. Tällaiset riitit ovat Udrosan palvojien joukossa valtavan runsaita ja monimuotoisia. Omistautuneille seuraajilleen Udrosan tiedetään suovan elinvoimaa ja terveyttä, kauneutta ja kykyä riemuita elämästä. Ei niinkään mystisinä nähtäviä palkkioita, mutta kenties kaikista lahjoista suurimpia.

Udrosalle ei tavallisesti rakenneta temppeleitä. Koska hän kulkee maailmassa paljain jaloin ja pysähtyy vain metsien puroille juomaan ja niittyjen kedoille lepäämään, ovat hänen palvojansa omistaneet hänelle talojen tai huoneiden sijaan kauniita, elämästä rikkaita paikkoja metsien siimekseen, jokien törmäille ja kukkiville kedoille. Udrosan palvojille suurinta juhla-aikaa on kevät kokonaisuudessaan. He juhlistavat tätä vuodenaikaa eri aikoina moninaisin menoin. Tällöin läpi Läntisten Maiden asumusten liepeille, teiden varsille ja peltojen laitamille ilmestyy taidolla punottuja kukkaseppeleitä Kevään Neitsyen saapumista merkitsemään.

Vigris – Kuoleman Emäntä

Elämän päätöksessä sen toisella rannalla on paikka, joka ulottaa sokkeloisia käytäviään ikuisuuteen. Siellä ei ole taivasta tai maata, ei syntymää tai kuolemaa, ei iloa tai surua, ainoastaan käytäviä ja kolkkoja saleja seuraten toisiaan loputtomasti, tehty käveltäväksi ilman päämäärää. Täällä tyhjyydessä hallitsee Vigris, Kuoleman Jumalatar, Nerudin ja Gernyan ainoa lapsi, Fyashan ja Cyrruksen synnyttäjä; tänne kaikki uskottomat ja elämänsä hukanneet, sekä myös Vigriin uskolliset, saapuvat luonnollisen elämänsä tultua loppuunsa. Ikuisuus Vigriin synkissä saleissa on iloton kohtalo, jota yritetään usein paeta hakemalla suopeampaa kuolemanjälkeistä elämää jonkun muun Jumalan huomasta, mutta Vigriin omat seuraajat suhtautuvat siihen tietynlaisella tyyneydellä, jonka voisi välinpitämättömyydeksikin tulkita. Mitä muutakaan voisi Kuoleman Jumalattaren palvoja tuonpuoleiselta odottaa?

Vigris ei ole pahuudesta; hänen tehtävänsä edellyttää puoluettomuutta ja tunteettomuutta, sitä hiuksenhienoa rajaa ääripäiden välillä, jolla ei voi selvitä minkäänlaisia tulkintoja totuudesta – aluetta, jolla elää ainoastaan tarkka, selkeä varmuus. Hän on aina läsnä, kun yhdenkin elollisen olennon elämänlangan on aika katketa, oli kyseessä sitten kuninkaista korkein tai kerjäläisistä vähäisin. Siksi Vigriin papeille uskotaankin usein tuomarin virkoja kuolevaisten oikeudenkäynneissä; kuka muu voisikaan olla erottelemattomampi valinnoissaan elämän suhteen?

Pappisvirkaa pitävien ohella Vigriin kirkkoon kuuluu myös vaeltavia akolyyttejä, ja toisinaan myös uskonritareita jotka saattavat muistuttaa Cyrryksen tai Ilyonoksen sotureita. Kuoleman Jumalattaren kultti on kuitenkin kaikista Läntisten Maiden pantheonin uskonnoista hajanaisin; ratkaisemattomat ristiriidat, joiden luonne ei ole koskaan täysin selvinnyt ulkopuolisille, ovat jakaneet Vigriin kirkon moniin eri faktioihin. Niiden johdossa ovat useimmiten vaikutusvaltaiset perheet, Vigriin uskon säilyttäjät jo kymmenien sukupolvien ajalta, joista osa on paikoin jopa sotatilassa keskenään. Heidän kiistansa ovat eläneet niin pitkään, että eri perheiden johtamat kirkot ovat jo tätä nykyä vakiintuneet omille alueilleen ja ajan myötä saaneet uskontoonsa tiettyjä, itselleen leimallisia piirteitä. Nämä piirteet on nähtävissä esimerkiksi uskollisten kantamissa symboleissa, suvun vaakunoissa ja uskonnontunnustuksensa yhteydessä sanomissaan nimissä. Pohjoisen Vigriin kirkko poikkeaa huomattavasti etelän Vigriin kirkosta, samoin kuten idän kirkko lännen kirkosta.

Puhutaan että Vigriin seuraajien hallussa ovat tarkimmat asiakirjat koskien koko Läntisten Maiden yhteisöjen väestöä, tyypillisesti nimenomaan kuolemia sen keskuudessa. Joskus jopa kuninkaiden sanotaan ottaneen yhteyttä Vigriin seuraajiin halutessaan suorittaa kattavia väestönlaskentoja. Tämä kirjaamisen käytäntö juontaa juurensa siihen, että Kuoleman Jumalattaren seuraajien ainoa uskonnolliseksi pyhäksi luokiteltava tilaisuus ovat hautajaismenot. Kaikki tieto koskien ruumiin valmistelua, sijoittelua, oikeaoppista hautausta ja siihen liittyviä menoja on kulkenut sukupolvien ajan Vigriin palvojien keskuudessa, joten yhteisöjen sisällä heille on aina sijansa hautajaisten yhteydessä, toisinaan myös jopa toisten Jumalien seuraajien hautajaismenoissa. Kansa yleisesti kaihtavat Vigriin seuraajia, kiertäen heidät hyvän etäisyyden päästä kuin yrityksessä karttaa kuolemaa. Siltikin, ennen pitkää jokainen tulee kuuntelemaan Kuoleman Jumalattaren kelloja ja hautajaislaulua vajotessaan maan syliin tai noustessaan savuna taivaan korkeuksiin elämänsä viimeisellä taipaleella.

Nimetön

On asioita, joista kukaan ei uskalla puhua. Nimiä, joita pelätään lausua ääneen. Sanoja, jotka sanottuna saattaisivat muuttua lihaksi ja saapua kutsujansa luokse. Unia, joita yksikään ei halua muistaa. Olentoja, joiden tiedetään olevan olemassa, muttei kukaan niitä saata ajatella. Silti jäljelle jää pelko, kaikenkattava, ainainen kauhu niitä kohtaan; tunne, joka vääjäämättä pimeässä ruokkii isäntäänsä, luoden sille valtakunnan painajaisista ja särkyneistä unelmista.

Näin ei pitänyt olla, tämän häväistyksen ei olisi milloinkaan pitänyt syntyä tähän maailmaan. Kuitenkin puhtauden ja tarkoituksenmukaisuuden keskelle Maaäiti uneksi tämän pahan. Kenties hänelläkään ei ollut vaihtoehtoa, kenties hänkin rakasti maailmaa niin paljon että pelkäsi liikaa sen muuttuvan ja sen puhtauden tahriintuvan. Ja niin se tahriintui, se tummui ja vääntyi Nimettömän ympärillä hänen herätessään pahoista aavistuksista olevaisuuteen. Samalla hetkellä suunta oli näytetty; sama kauhu ja epäilys syttyi jokaisen olennon mieleen kaikkien kansojen keskuudessa, ruokkien Nimetöntä, vahvistaen hänen valtaansa ja syöden oikeuden pois jokaisen jumalattoman ajatuksen myötä. Tästä alkoi taistelu, jokaisen olemassaolevan sielun yksinäinen kamppailu, joka ei näkisi loppuaan edes kuolemassa.

On heitä, jotka vastustavat Nimettömän vaikutusta kaikin keinoin, omistaen koko elämänsä yrityksessä löytää kaikille meille tien puhtauteen ja vapauteen. Mutta on myös heitä, jotka ovat jo luovuttaneet; heitä, jotka ovat vapaaehtoisesti antaneet itsensä korruptiolle. Heitä ei pidä sureman, he ovat jo hävityksessä. Kaikkien kansojen joukosta löytyy näitä hulluuteen eksyneitä, mutta harva siitä koskaan puhuu – tämän tunnustaminen olisi myöntää Jumalansa heikkous, sen voimattomuus Nimettömän edessä.

Eräät ennustukset sanovat että yhtenä päivänä Nimetön tulee voittamaan, että yhtenä päivänä hän kasvaa tarpeeksi suureksi nielaistakseen itseensä koko maailman. Jumalat meitä varjelkoot tuolta päivältä.

	(Kirjoittanut Niord Medonialainen, Gernyan pappi ja Avalmoran Kirjurimestari)

Nimetön edustaa hulluutta, korruptiota ja tuhoa vailla tarkoitusta. Harvat seuraajansa se on vietellyt lupauksella voimasta ja vallasta vailla vertaa, mutta uskotaan että yksikään tarjous ei jätä ottajansa saastuttamatta. Tämän ohella demonit, epäpyhät henget ja muut kieroutuneet olennot nähdään Nimettömän lapsina. Sillä ei ole yhteisöissä mitään tunnettuja temppeleitä tai pyhättöjä – jos edes yksittäinen palvoja todetaan, nähdään yleisesti välttämättömäksi poistaa tämä tahra välittömästi oikeiden Jumalten pyhyydellä.

Nimetöntä pelätään kaikkialla, ja sen vaikutusta vastaan taistellaan sen kaikissa ilmenemismuodoissaan. Tämä pyhä sota on esimerkiksi yksi Aldraksen ja Ilyonoksen soturien päätehtävistä. Koska Nimetön ulottaa kosketuksensa näkymättömistä ja kansa pelkää sitä niin suuresti, väitetysti sota sitä vastaan on toisinaan johtanut virheellisiin tuomioihin, ja toisinaan jopa askelina valtaan häikäilemättömille. Tällaiset väitteet tosin kiistetään jyrkästi Aldraksen kirkon toimesta, ja kansa pääosin uskoo heitä: Maallinen valta nähdään voimattomana Nimettömän kosketusta vastaan, joten uskonmiehillä tulee aina olemaan vankkumaton paikka yhteisössä vastavoimana kadotuksen uhalle.