Toiminnot
Sivusto
Varjomaiden alla velloo ikuinen myrsky. Kaikki, mikä lakkaa olemasta myös varjomailla joutuu sinne ennen pitkää. Myrsky on ääretön pimeys, jossa puhaltavat kadotuksen tuulet. Riekaleiksi repeytyneet aaveiden corpukset ja kaikenlainen reliikkiromu täyttää tätä muuten tyhjää tilaa. Kadotetut sielut, aaveet, jotka ovat menettäneet kaiken inhimillisyytensä ovat täällä kuin kotonaan.
Näitä aaveita kutsutaan kadotetuiksi, tuomituiksi ja tuomiovarjoiksi, mutta kaikkein yleisin (ja samalla neutraalein) heistä käytetty nimitys on haamu. Useimmmat haamuista ovat menettäneet kaikki sidoksensa, eivätkä kykene ollenkaan matkustamaan varjomaille. Nekin, joilla vielä on sidoksia näkevät elävien maiden ja kuolleiden maiden erottavan harson läpi vain vaivoin.
Myrsky puhkaisee toisinaan reikiä varjomaille, joista tuomion tuulet ja sillä ratsastavat kadotetut pääsevät varjomaille aiheuttamaan sekasortoa ja epätoivoa aaveiden keskuuteen ja repimään heitä mukanaan myrskyyn ja sitä kautta kadotukseen. Näitä reikiä kutsutaan nihileiksi. Nihilit ovat useimmissa tapauksissa väliaikaisia. Pysyvät nihilit ovat harvinaisia, mutta koska milloin hyvänsä haamu tai armeijallinen haamuja saattaa saapua varjomaille sellaisen kautta, ne ovat yleensä erittäin tarkasti vartioituja. Pysyvät nihilit kielivät yleensä jostain suuresta katastrofista tai veriteosta, joka on aiheuttanut pysyvän "arven" siihen kohtaan varjomaita.
Myrskyn "keskipisteessä" (sikäli kun suunnilla tai etäisyyksillä on merkitystä periaatteessa äärettömässä epätilassa) on Sielujen meri (myös Kuolleiden meri). Sielujen meri on periaatteessa samankaltainen kuin muukin myrsky, mutta sillä on enemmän koheesiota, jopa siinä määrin, että se saattaa muistuttaa todella tiheää usvaa tai jopa vettä. Sielujen meren raaka-aine on lähes poikkeuksetta aaveiden corpuksia.
Myrskyä ja sielujen merta halkovat oikoteiksi kutsutut reitit. Nämä reitit voivat muistuttaa polkuja, teitä, rautateitä, jokia tai meriväyliä. Muinaisina aikoina nk. Lautturit valvoivat kaikkea liikennettä oikoteillä, mutta nykypäivänä Lautturit ovat käyneet yhä harvinaisemmiksi ja haamujen hyökkäykset pahaa-aavistamattomien aaveiden kimppuun oikoteillä ovat käyneet yhä yleisimmiksi.
Oikotiet yhdistävät toisiinsa saarekkeita. Näillä saarekkeilla on usein runsaasti myrskyn niille ajamia reliikkejä. Kaikkein tunnetuimmalla rykelmällä saarekkeita sijaitsee Styygian kaupunki, Imperiumin keskipiste. Styygian kaupunki muistuttaa järkyttävän suurta metropolia ja se koostuu vuosituhansien saatossa nousseiden ja kaatuneiden imperiumien pääkaupungeista. Vanhimmat kerrokset Styygiaa ovat käytännössä hautautuneet kokonaan uudempien alle. Styygia muuttuu koko ajan, mutta jotkut imperiumit ovat mahtavampia kuin toiset, josta syystä Styygia muistuttaa kaikkein eniten keisareiden ajan Roomaa ja vähäisemmässä määrin Englannin Imperiumin pääkaupunkia Lontoota.
Jossain Sielujen meren keskipisteessä, kenties itsensä Styygian kaupungin alla, sijaitsee äärettömän kokoinen ja alati muuttuva labyrintti. Sen seinät saattava muistuttaa keskiaikaista linnaa tai sokkeloista kaupunkia; tiheää ruosteisesta raudasta koostuvaa metsää tai vesien muovaamaa sokkelomaista luolastoa. Labyrintti on se paikka, jota kadotetut kutsuvat kodikseen. Sen kaiversivat ikiaikaiset kadotuksesta aikojen alussa ryömineen pedot. Se ruokkii itseään kadotuksella ja kauhulla. Jokainen aave käy jossain vaiheessa labyrintissä, sillä tämä on se paikka, jossa aaveet käyvät läpi kiirastuleksi kutsutut psykodraamansa. Jotkut sinne joutuneet jäävät sinne ikuisiksi ajoiksi ja muuttuvat itsekin haamuiksi. Useimmat siellä pitkiä aikoja viihtyvät antautuvat kuitenkin ennen pitkää Labyrintin keskipisteessä sijaitsevalle kadotukselle. Kadotus on kaiken loppu. Se on ei-mitään. Se haluaa niellä kaiken, mitä on, jotta kaikki palaisi siihen tilaan, joka on ei-mitään. Aave, joka ei kykene pitämään kiinni tunnesiteistään ja sidoksistaan joutuu tänne ja lakkaa olemasta. Ja aina kuin sielu putoaa kirkuen labyrintin kautta kadotuksen ahnaaseen kitaan, kadotus vahvistuu. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva. Kadotus on ikuinen ja äärettömän kärsivällinen. Ennen pitkää, kaikki kuuluu sille.
Legendat kertovat, että ensimmäinen Lauttureista oli Charon. Hän oli ensimmäinen aave, joka matkusti halki myrskyn ja saapui Sielujen meren keskipisteeseen. Sinne hän rakensi seitsemälle saarelle Styygian kaupungin käyttäen materiaaleja, jotka keräsi myrskystä. Ja myöhemmin, hän oli ensimmäinen, joka johdatti kuolleiden sielut myrskyn läpi Styygiaan. Myöhemmin myös muut ottivat tehtäväkseen kuolleiden sielujen kuljettamisen. Heitä alettiin kutsua Lauttureiksi. Lautturit kokivat, että Styygia oli vain välietappi matkalla Kaukaisille Rannoille, paikkoihin, kuten Valhalla, Elysia ja myöhemmin Taivas. Heidän tehtävänsä oli luovia sielujen meren läpi ja viedä sielut niille kuuluviin määränpäihin. Monet kuolleista kuitenkin jäivät myös Styygiaan, ja niin Charon näki Styygian kasvavan kylästä kaupungiksi ja kaupungista kokonaisen Imperiumin keskipisteeksi. Voidakseen paremmin hallinnoida kaupunkiaan, Charon nimitti (kuolevaisten keisarien mallin mukaisesti) itsensä Imperatoriksi. Legioonien johtajista Kuolonherroista hän teki senaattoreita. Lautturit näkivät tämän Charonin ja lautturien alkuperäisen tehtävän korruptoitumisena, ja niin alkoi skisma Charonin ja hänen opetuslastensa Lautturien välillä. Lautturit kuitenkin jatkoivat omaa työtään; kaikkien halukkaiden kuljettamista määränpäähinsä Kaukaisilla Rannoilla. Kukaan ei koskaan palanut sieltä, joten luonnollisesti Charon ja Kuolonherrat olettivat kaiken olevan hyvin; että jossain Sielujen meren tuolla puolen oli olemassa paratiiseja, joissa sielut saivat ikuisen levon.
Jossakin vaiheessa tähän tuli muutos. Lautturit alkoivat saada vihiä, että kaikki ei ollut hyvin Kaukaisilla Rannoilla. Lopulta Kaukaiset Rannat paljastuivat suurimmalta osaltaan huijaukseksi. Paratiiseja ei ollut. Oli vain saarekkeita Sielujen Meressä, joille itsensä jumaliksi tai enkeleiksi ylentäneet aaveet olivat perustaneet valtakuntiaan. Lautturien heille kuljettamat sielut joutuivat orjuuteen tai pahempaa. Kun Charon sai tiedon tästä, hän julisti, että Lautturien tuli lakata kuljettamasta sieluja Kaukaisille Rannoille. Charon julisti, että usko paratiiseihin oli silkkaa kerettiläisyyttä. Styygia oli sielujen viimeinen lepopaikka, eikä muuta ollut. Joten Styygia pitäisi siis tehdä vahvaksi torjumaan kadotuksen armeijoita. Lautturit näkivät Charonin vähittäisen muutoksen lempeästä kaitsijasta ankaraksi diktaattoriksi ja jättivät viimeisen kerran hyvästit Styygialle. Kukaan ei tiedä, minne he purjehtivat.
Maailma muuttui ja kuolleiden maat sen myötä. Kun Rooman Imperiumi kaatui, kuolleiden maita kohtasi ensimmäinen Suurista Myräköistä, niin voimakas suoraan kadotuksesta puhaltava myrsky, että se oli repiä itsensä Styygian kappaleiksi, puhumattakaan muista, pienemmistä ja heikommista saarekkeista tai varjomailla sijaitsevista nekropoleista. Styygia kuitenkin kesti. Se itse asiassa vahvistui. Kuolonherrat saivat lisää valtaa ja Charonin asema vaikutti täysin horjumattomalta. Kun elävien mailla koitti keskiaika, Charon muotoili Imperiumiaan uudestaan muistuttamaan enemmän kuolevaisen mallin mukaista feodaalista järjestelmää. Styygian vaikutusvalta kasvoi myös varjomailla, joille perustettiin useita voimakkaita, Styygialle vasallisuhteessa olevia nekropoleja.
Jossain näillä main, taikauskon määrän vähetessä maailmasta ja tiedon määrän lisääntyessä, Charon huomasi kuolleiden taipumuksen puuttua elävien maiden asioihin omien etujensa nimissä haitalliseksi. Arcanoiden, kuolleiden taitojen osaajat, olivat tässä vaiheessa jo järjestäytyneet keskiajan Euroopan mallin mukaisiksi killoiksi. Näistä killoista suuri osa oli sellaisia, että niiden toimeentulo riippui osittain tai kokonaan elävien maiden asioista. Charon näki kiltojen vallan lisääntymisen uhkana Styygian järjestykselle ja koki, että elävien tulisi antaa elää oma elämänsä ilman kuolleiden esi-isiensä vaikuttamista asioihin. Näin sai alkunsa Dictum Mortuum, Charonin laatima kokoelma lakeja, jotka melko yksiselitteisesti kielsivät kuolleita puuttumasta elävien asioihin. Killat hajotettiin ja niihin kuuluminen tuomittiin rikollisena toimintana.
Käytännössä kuitenkin, koska killoista monella oli taitoja, jotka olivat välttämättömiä kuolleiden keskuudessa ja Styygian Imperiumin säilyttämiseksi, killat, vaikka ne olikin virallisesti lakkautettu saivat hyvin monessa tapauksessa kuitenkin jatkaa toimintaansa. Takojien ja Synninpäästäjien killat erityisesti olivat sellaisia, joita ilman Styygia olisi kaatunut. Entiset kiltalaiset saivat monessa tapauksessa jatkaa ammattinsa harjoittamista, niin kauan kun eivät tehneet sitä (olemattoman ja kielletyksi julistetun) kiltansa nimissä. Ja vaikka Dictum Mortuum pyrki olemaan kaikenkattava kokoelma kieltoja olla puuttumatta elävien asioihin, sen kokonaisvaltainen valvominen osoittautui käytännössä mahdottomaksi. Tästä seuraa mm. että Styygia valvoo Dictum Mortuumia vain siinä määrin kuin pystyy ja näkee tarpeelliseksi. Yksittäisten nekropolien suhtautuminen Dictum Mortumiin vaihtelee huomattavankin paljon vielä nykypäivänäkin.
Kului satoja vuosia. Hierarkia, joksi Styygian Imperiumia oli alettu kutsua pysyi vahvana, kiitos Charonin rautahansikkaan otteen vallankahvasta. Vielä kolme suurta myräkkää koetteli kuolleiden maita, ja nekin Styygia kesti. Toisen Maailmansodan päätteeksi pudotetut atomipommit Hiroshimaan ja Nagasakiin kuitenkin saivat aikaan myräkkä, joka osoittautui kaikkein voimakkaimmaksi tähänastisista. Sillä ratsastava kadotuksen armeija koostui kirjaimellisesti miljoonista kadotetuista. Styygia natisi liitoksissaan kaikkialla. Taistelujen kliimaksissa, kadotuksen Kenraali Jääsydämen piirittäessä Styygiaa, Labyrintistä nousi ennekuulumattoman voimakas tuomiovarjo. Sen nimi oli Gorool. Charon otti viikatteensa Siklosin ja purjehti sitä vastaan. Taistelu oli eeppinen ja kesti tuntikausia. Lopulta tuhannet taistelua Styygian muureilta todistaneet näkivät, kuinka Charon iski Siklosin Goroolin kitaan ja tuli itse nielaistuksi. Molemmat katosivat Sielujen meren syövereihin.
Kadotuksen armeijat ajettiin lopultakin pois Styygian muureilta, mutta myös Charon oli poissa. Mikään ei enää olisi entisensä.
Tuonelan asukkaat voidaan jaotella karkeasti kummituksiin, aaveisiin ja haamuihin. Elävien kielenkäytössä nämä sanat ovat toki enemmän tai vähemmän synonyymejä, mutta kuolleet itse kokevat tarpeelliseksi erotella nämä toisistaan.
Kummituksiksi kutsutaan niitä kuolleiden sieluja, joilta puuttuu suurelta osin oma tahto. Ne ovat ikuiseen kiertoon juuttuneita puolitiedostavia olentoja, jotka eivät välttämättä edes ymmärrä olevansa kuolleita. Yleensä ne toistavat samoja rutiineja kuin eläessäänkin, tai sitten ne käyvät yhä uudestaan läpi kuolemaansa johtaneita tapahtumia. Kuolleiden sieluista nämä ovat arkkityyppisimmin niitä, joiden "kummittelua" elävät pääsevät joskus todistamaan. Useimmat kummitukset katoavat ennen pitkää kadotukseen tai orjuutetaan tiedostavampien aaveiden toimesta.
Aaveiksi kutsutaan kuolleiden sieluja, joilla on vapaa tahto. He muistuttavat hyvin pitkälti niitä ihmisiä, joita he olivat eläessäänkin. Aaveet voidaan vielä luokitella tarkemmin ikänsä mukaan vastakuolleisiin, lemureihin ja muinaisiin. Vastakuolleet eivät yleensä tiedä kaikkea olennaista tuonelasta ja päätyvät valitettavan usein joko varjonsa ahmimaksi, lankeavat kadotukseen tai tulevat vanhempien lemureiden orjuuttamiksi. Lemuret ovat niitä aaveita, jotka ovat olleet kuolleina ainakin muutaman vuoden. He tietävät tuonelan asioista jo huomattavan paljon, osaavat vastustaa kadotuksen vetovoimaa paremmin ja osaavat jo puolustautua muita aaveita ja haamuja vastaan. Muinaisiksi kutsutaan sitten aaveita, jotka ovat no, muinaisia. Heidän kuolemastaan on jo niin paljon aikaa, että heidän siteensä elävien maihin ovat lähes olemattomat tai jo kokonaan katkenneet. Muinaiset viettävät suurimman osan aikaansa varjomaita syvemmillä tuonelan tasoilla.
Haamuiksi kutsutaan aaveita, joiden varjo on ottanut pysyvän vallan. Haamut palvelevat ehdoittaa Kadotusta. Heidän olemassaolonsa on loppumatonta kärsimystä, joskin yleensä melko lyhytaikaista, sillä varjolleen antautuneet harvoin jaksavat vastustaa kovin pitkään kadotuksen vetovoimaa. Haamujen tarkempia luokituksia on niin paljon ja ne ovat keskenään joskus niin ristiriitaisia, että niistä on lähes turha tehdä mitään kattavaksi tarkoitettuja listoja. Joitain yleisluokitteluja voidaan kuitenkin tehdä: Doppelgangereiksi kutsutaan niitä haamuja, joita on mahdoton erottaa aaveista. Heidän corpuksensa on vielä suurimmalta osaltaan riittävän eheä, jotta he kykenevät soluttautumaan aaveiden joukkoon. Heillä on vielä sidoksia elävien maihin, jotta he voivat kulkea vapaasti varjomailla. He ovat kadotuksen joukoista runsaslukuisimmat ja vaarallisimmat. Kalmavarjot puolestaan muistuttavat enemmän kummituksia sikäli, että heillä ei ole juurikaan inhimillisiä piirteitä. He ovat myrskyssä ja sielujen merellä saalistavia petoja, jotka voivat omaksua minkä muodon hyvänsä. Kalmavarjot ovat puhdasta negatiivista tunnetta. Jo heidän läsnäolonsa on sen kaltainen, että se korruptoi. Jotkut kuvaavat kalmavarjot "myrskypilviksi puhdasta angstia", eikä tämä kuvaus välttämättä ole kauhean kaukana totuudesta. Varjomailla kerrotaan tarinoita kalmavarjoista, jotka ovat kasvaneet niin isoiksi ja väkeviksi ahmitusta corpuksesta ja angstista, että ne ovat alkaneet muistuttaa myyttien hirviöitä, kuten lohikäärmeitä tai krakenia.
Kerrotaan myös paljon tarinoita olennoista, jotka eivät sovi näihin luokituksiin. Nämä tarinat ovat kuitenkin usein niin ristiriitaisia keskenään, että on tuskin tarpeellistä listata niitä tähän.
Mekanismin wiki pyörii PmWikin päällä ulkoasunaan UnStrapped
