AAMU SILLALLA

Miguel istuu köysisillalla. Alla levittäytyy Korpinpesä aamulla. Puiden latvoissa leijuu usvaa. Aurinko on läsnä vain korkealla pilvien reunoissa. Kaduilla on vielä hämärää ja on tulossa pilvinen päivä. Miguelin saappaattomat jalat roikkuvat sillan laidan yli ja hän nojaa polviinsa, tasapainotellen toisella polvella kulhoa höyryävää lientä.

Miguel miettii, mitä hänen toverinsa ajattelevat. Liikekumppanit? Joukkue? Ystävät — ei ystävät, hyvä jos edes toverit vielä. Hän kyllä luottaa tulevaisuuden suunnitelmansa ja unelmansa heidän käsiinsä. Vaikkei niistä yhdellä ole käsiä ja sen ihmismäisimmänkin kädet muuttavat muotoa ja kokoa ja sen kolmannen kämmenet kasvavat sientä, eikä Kollista tiedä, onko se tällä hetkellä pari käsiä ja jalkoja vai kaksi paria häilyviä tassuja.

Kohtalotoverit ehkä.

Kaduilla liikkuu jo sen verran väkeä, kiireisinä hoitamaan elämiään, että Miguel tuntee olevansa etuoikeutettu voidessaan vain istua ja nauttia lämmöstä käsissään ja yön viileydestä jaloissaan.

Miguel Bhanar saapui Korpinpesään pakolaisena. Pari kuukautta myöhemmin kesä karisteli koristeitaan ja hänestä tuntui jo siltä, että Korpinpesä ja sen asukkaat eivät ole paossa maailmaa — vaikka niin monet heistä ovat saapuneet kuten hän, selkä menneisyydelle käännettyinä ja pienet toiveet rintaa vasten puristettuina — vaan Korpinpesä vain… on, ja ulkopuolinen on vierasta. Kun lehtipuista varisee lehdet, maailma on avoimempi ja alastomampi ja tyhjempi. Kesän ylenpalttiudessa pystyi unohtamaan muun maailman. Nyt sillä ei tunnu olevan enää väliä.

Rintamakarkuri, kirkon esitaistelija, petturi verensä kautta. Miguel unohti lastinsa nopeasti. Korpinpesän säännöt olivat niin vieraita. Oli tyhjää lopulta uskoa, ettei kukaan täällä tiennyt Bhanareista eikä Miguelin omista valinnoista. Pystyi tekemään omia valintoja. Ne eivät olleet Miguelin ensimmäisiä, mutta näitä hän ei pakenisi. Mihin enää voisi paeta?

Sillan toisessa päässä, Tornissa, kolisi jotain. Viime palaamassa yöretkeltä? Miguel ei vielä tuntenut kohtalotovereitaan pelkästä liikkumisen äänestä, paitsi tietysti siten että ainoastaan Viima yleensä päästi ääntä, poislukien Kollin satunnaiset kompastelut.

He eivät oikeastaan puhuneet vaikuttimistaan. Eivät tavatessaan, eivät kasatessaan vähäisiä varojaan Tornien ja Sudenkorentojen liiketoiminnan ostoa varten. Eivätkä näinä ensimmäisinä hiljaisina hetkinä Torneissa. Ehkä kukaan ei halua aloittaa avautumista.

Viima näyttää pakenevan jotain ja Miguel tuntee läheistä ja toisaalta häiritsevää ymmärrystä häntä kohtaan. Mutta onko se mitenkään yllättävää, kun Viima sentään näyttää useimmiten ihmiseltä?

Kuori on niin käsittämätön olento, ettei Miguel usko koskaan ymmärtävänsä, mitä hän tai se tai ne oikeastaan haluaa. Ehkä tietoa tai valtaa? Ympäröivä maailma ei tunnu kovin kiinnostavalta parviolennolle. Mitä valta edes on tuhansien kuoriaisten perheelle?

Kolli muistuttaa joltain osin niin suurelti lemmikkikissaa, sellaista kuin hänellä oli Calasissa, että Miguelin on välillä vaikea olla suhtautumatta häneen eläimenä, paitsi kun Kollin astraalinen kaksonen on maisemissa. Tuttu asetelma isännän ja lemmikin välillä auttaa silloin suhtautumaan Kolliin, niin omituinen kuin parivaljakko onkin. Miguelille ei ole oikein selvää, ovatko he edes kaksi erillistä olentoa vai eivät.

Kiistattomasta Miguel ei ole saanut mitään otetta. Mitä homehaltia sitten ajatteleekin tai haluaakin, Miguel uskoo sen olevan toistaiseksi hyvin linjassa omien tavoitteidensa kanssa. Ennakkokäsitys melko lailla vaarattomasta entisestä paperinpyörittäjästä ei tunnu oikein istuvan.

Miguel nousee seisomaan, jäykemmin kuin nuorempana. Mitään vaaraa ei ole näkyvissä, ei selvää suuntaa. Ei voimaa, joka ohjata ohi omasta ruumiista, ei vastavoimaa, jolla kääntää puolustus hyökkäykseksi. Korpinpesässä Bane ja Bahamut ovat voimattomia.