Toiminnot
Sivusto
by Hanna on Mon Nov 05, 2007 11:23 pm
Koska kyseessä on uusi peli, tein valmiit hahmot ikään kuin esimerkeiksi ja jotta pelaamaan pääseminen nopeutuisi. Osallistumista harkitsevat voisivat lukaista hahmot läpi ja miettiä, mitä mieluiten pelaisivat. Kaikki tämän sivun info on luonnollisestikin hahmojen tiedossa, sen verran ovat kokemuksiaan vertailleet.
Pelissä on kolme hahmoa, joista kaksi ovat palvelleet samaa isäntää ja lopulta onnistuneet karkaamaan yhdessä. Kolmannen he tapasivat karkumatkallaan ja ovat auttaneet toinen toistaan tunkeutuessaan Aidan läpi kohti kotia.
Peli sijoittuu Yhdysvaltojen itärannikolle mainelaiseen pienehköön Sasboroughin kaupunkiin.
Kontula 4.12.2007 --- Vermilia, Navdi, Kyrel, Krisse
Pelissä käytettyä musiikkia.
On kaksi kysymystä, joihin haluaisin pelaajien vastaavan.
Olit iloinen ja energiaa pursuava 17-vuotias, kun isäntäsi vei sinut kesken jokapäiväisen iltalenkkisi. Koti, rakastavat vanhemmat, maailman parhaat kaverit ja tulevan viikonlopun odotetut bileet vaihtuivat elämään elävänä nukkena sanoinkuvaamattomana kauniin, mutta myötätuntoon täysin kykenemättömän isännän palatsissa. Sait ylellisen huoneen, ihmismaailman parhaat herkut kevyesti ylittävää ruokaa ja satumaisia vaatteita, jollaisia et olisi osannut mitenkään kuvitella. Vanhenemisesi hidastui. Tämä kaikki oli kuitenkin halpa hinta niistä loputtomista nöyryytyksistä, joita jouduit kokemaan isäntäsi ja hänen vieraidensa kynsissä. Ihmisolento kiinnosti heidän kaltaisiaan pohjattomasti ja monesti esiinnyit näille kummallisille olennoille tehden mitä milloinkin, joskus jopa vaatteet päällä. Ja jos tuollainen olento halusi tutkailla kehoasi lähemmin, et voinut kieltäytyä. ”Ei” johti yöhön pimeässä kellarissa siimaolioiden seurassa, jotka olivat isäntäsi lajiakin kiinnostuneempia sinusta. Yksi kerta riitti päätökseen, että tekisit mitä vain jottet joutuisi sinne toiste. Monia asioita jouduitkin tekemään välttääksesi kellarin, ja joidenkin tekojen jälkeen olit varma että jotain sinussa oli mennyt peruuttamattomasti rikki.
Kolme vuosikymmentä kului ja pakoyrityksesi kuihtuivat kerta toisensä jälkeen kasaan. Isäntäsi alkoi osoittaa kyllästymisen merkkejä sinun suhteesi. Vanha lelu oli menettänyt hohtonsa ja tarvittiin uutta. Hän ei kertonut mitä tekisi sinulle etkä uskaltanut kysyä. Erään kerran taloon sitten raahattiin kirkuva ihminen. Hän kertoi myöhemmin tutustuessanne nimekseen Ashley/Ashton ja ettei aikonut alistua orjuuteen. Jotenkin hän sai sinussa herätettyä palavan halun yrittää vielä kerran pakoa. Isäntäsi suunnitelmat tehdä A:sta uusi nukke eivät sujuneet niin kuin hän oli odottanut. A pisti hanttiin lähes kaikessa ja viettikin paljon aikaa kellarissa. Sillä aikaa sinä kaivauduit syvälle itseesi ja puistelit Oman Tahtosi pölyistä. Aavistit että isäntä aikoi hankkiutua sinusta eroon kunhan saisit A:n kuriin. Päätit, ettet kuole näkemättä kotiasi vielä kerran. Vanhempasi ovat jo vanhoja, etkä edes tiedä onko heitä enää, mutta haluat palavasti ottaa selvää. Sitä paitsi kellari alkoi jo rapauttaa A:n sielua ja päätit tehdä kaikkesi jottei hän kärsisi yhtään enempää. Ettei hän menisi rikki kuten sinä.
Ensimmäinen kerta. Jokainen muistaa sen. Paitsi minä. Olin unohtanut. Hän oli kaunis kuin enkeli, vahva kuin nuori tammi. Se tapahtui isäni Chryslerin takapenkillä. Oli talvi. Ulkona oli pakkasta. Sisällä autossa niin kuuma, että ihomme sulivat toisiinsa. Jälkeenpäin sanoin hänelle: "Rakastan sinua." Hän katsoi ulos ikkunasta ja sytytti tupakan.
"Anna kaikkesi, poika! Eläydy! Ole hetkessä!" ,Isäntä huusi ohjeita ja hänen sykopanttinsa ulvoivat riemusta kuin lauma kiimaisia hyenoja. Ruoskaa pitelevä käsi nousi ja laski, jättäen valkoiseen lihaan syviä, punaisia juomuja. Halusin kuolla. Kuiskasin Isännälle: "Rakastan sinua." Hänen katseensa oli viiltävää jäätä.
Sinulla oli koti, ei kovin hääppöinen eikä edes hirveän onnellinen, mutta koti kuitenkin kun se kusipää tuli ja raahasi sinut johonkin kirottuun satulandiaan. Sanoi vittumaisesti hymyillen olevansa niitä, joita ihmiset kutsuvat keijuiksi. Halusi että olet sen nukke ja haistatettuasi vitut sille löysit itsesi pilkkopimeästä, kylmästä ja erittäin märästä kellarista. Nuo olisit vielä kestänyt, mutta ne oliot. Et koskaan oikeastaan nähnyt niitä, mutta niiden siimat tunsit joka puolella kehoasi. Ne olivat kovin kiinnostuneita sinusta ja tekivät tuttavuutta tavoin, jotka pyrit parhaasi mukaan pitämään poissa mielestäsi. Et ole varma, oliko koko kellari niitä täynnä vai oliko olentoja vain yksi, mutta huomasit pian että mitä enemmän huudat ja riehut, sitä innokkaammin se (ne?) tuli päälle. Et olisi ikinä uskonut, miten hiljaa liikkumatta voi ihminen olla. Pääsit harjoittamaan uutta taitoasi usein, koska itsepäisesti olit nöyrtymättä Ruhtinaan edessä. Palatsin toinen ihmisasukki Judith/James oli elävä muistutus, miksi kestää öitä toisensa jälkeen kellarissa. Tyyppihän on kuin kävelevä nukke! Tekee mukisematta mitä Ruhtinas käskee. Siis ihan mitä vaan. Päätit lähteä ja ottaa J:n mukaan. Et ole tunnettu hyvistä teoista, mutta ehkä tästä on hyvä aloittaa. Olet alkanut arvostaa kotiasi ihan eri tavalla. Tämän jälkeen puolisosi valitus on hopeatiukujen helinää. Olut ja huumeet saavat jäädä – tässä reissussa on ollut todellisuuspakoa liiaksikin.
Arvioit että pakosuunnitelmanne hiomiseen meni nelisen kuukautta. Aika kauan, mutta hyvä siitä tuli kun kerran pääsitte ihmisten ilmoille. Ehkä nyt on sen puolisosi toivoman elämänmuutoksen aika. Seesteinen arki ei kuulosta lainkaan hullummalta.
Meitsi musitaa kun Rachel alko motkottaa taas mun kännistä ja muista paheista ja siitä kuinka mä en koskaan teemitään. Se oli viiminen ilta kotona, sama ilta ku mut vedettii Orjantappuran läpi. Käskin sen painuu helvettiin ja tönäsin sen kumoon piri päissäni. Mä muistan ku se itki et "Veisit ees roksat joskus..." Mä oo joka hetki katunu sitä et mä satutin sitä, ja vittu miehän tuun ja vien ne roskat vaikka se ois viiminen teko mun elämässä
Se tyhjä katse joka Jamesillä oli kasvoillaan kun se teki kaiken mitä se paska pyysi... Se oli pahempaa ku ne siimat
Lihatutkija tarvitsi apulaista hoitamaan kaikenlaisia pikkuhommia, mutta eritoten pitämään huolta koekaniineistaan. Siksi hän vei sinut kotoasi keskellä yötä.
Kaappauksesi aikaan elettiin vuotta 1996, olit juuri päättänyt vuoden pestin paikallisen teatterin ihaltuna tähtenä ja pakkasit laukkujasi suunnataksesi kohti uutta, isompaa rooliasi New Yorkissa. Muuton vastaisesta yöstä muistat nesteen takaa tuijottavat silmät, pistoksen kaulassasi, kyvyttömyyden liikkua sekä loputtoman pitkän matkan sankan ryteikön läpi. Päädyit maan alle jonkinlaiseen laboratoriomaiseen bunkkeriin.
Isännällä oli kodissaan huone, jossa oli kymmenen häkkiä ja kaikissa asukki. Osa oli syntyjään ihmisiä, osa Arcadian olentoja. Kaikkia yhdisti se, että jokaista oli muokattu jotenkin. Mekaanisia osia, eri laajuisia mutaatioita, toiselta lajilta siirrettyjä ruumiinosia, mitä vain isännälle oli juolahtanut mieleen. Sinut haettuaan hän halusi koettaa, miten mekaaniset kädet toimisivat ihmisruumiissa. Sitä paitsi, hän sanoi, uudessa työssäsi omat kätesi olisivat kuitenkin vaurioituneet eikä hän jaksaisi kuunnella jatkuvia puremista aiheutuvia huutojasi. Ja tottahan se oli.
Opit tuntemaan isäntäsi nimellä Lihatutkija ja hänen epämääräisistä mutinoistaan sait selville että hän suoritti tutkimusta. Tutkimuksen päämäärä ei sinulle ikinä selvinnyt, mutta se kestäisi luultavasti ikuisuuksiin. Tutkimuksen keinot nakersivat jatkuvasti mielenterveytesi perustaa samoin kuin huomio jota sait isännältäsi vain tehtyäsi jotain väärin. Pakoyritykset päättyivät aina siihen että sait sähköä tai että jouduit meneillään olevan kokeen uhriksi. Opit nopeasti olemaan taitava, tehokas ja näkymätön.
Luulit jo turtuneesi kaikkiin kauheisiin kokeisiin, mutta yhden kokeen tulos oli liikaa. Lihatutkija oli siirtänyt kaappaamansa ihmislapsen pään koiran vartaloon ja tämän esitellessä ylpeänä sinulle aikaansaannostaan päätit, ettet halua olla tässä enää osallisena. Et ole varma, voiko isäntäsi kaltaista olentoa tappaa, mutta niskassa sojottava käsipora kyllä lyyhisti hänet lattialle.
Juoksit, juoksit ja juoksit. Et tiedä mitä ihmisten maailma voisi sinulle tarjota, mutta varmaa on ettet halua olla Lihatutkijan kaltaisten kanssa tekemisissä enää koskaan.
Muistan sen kuin eilisen, yleisö hurrasi ja vanhempani purskahtivat kyyneliin silkasta liikutuksesta. Se oli ensimmäinen draamani jossa näyttelin, olin vain 16vuotias. En usko kenenkään kuolleen niin vakuuttavasti näyttämöllä tuolloin. Tunsin kuinka elämäni suunta oli löytynyt ja pakahduin onnen täyttymyksestä...
Muistan etten voinut katsoa kuinka Lihatutkija repi sitä pientä vauvaa kappaleiksi kokeitaan varten. Se tutki kuinka lapsi huusi tuskasta ja irvaili minulle samaan aikaan. Kun käänsin pääni tuolta sieluja syövältä näyltä, se vain otti tiukkaan puristukseen pääni ja pakotti minut auttamaan kokeessaan. Katsoin kun pakosta käteni tanssivat veitsien kera lapsen kehossa, turmellen sen pehmeän vaalean lihan onnettomaksi silpuksi ja sohjoksi. Tunsin kuinka se lapsi katsoi minuun, nähden kuinka olin pettänyt sanattoman lupauksen...
Eräänä yönä isännän ja vieraidensa siirrettyä mielenkiintonsa muualle Ashley/Ashton ja Judith/James livahtivat palatsista J:n tietämyksen ja A:n käsittämättömien hiippailykykyjen ansiosta. Alkoi hurja pako suuntaan, josta A arveli tulleensa. Matka johti kuin johtikin Aidalle, jonka edustalla he törmäsivät Sallyyn/Simoniin. Tällä oli mekaaniset kädet ja samat aikeet. Matka kohti kotia on pakottanut hahmot luottamaan toisiinsa tiukoissakin paikoissa ja vaikka sitä ei ole sanottu ääneen, on kaikkien tiedossa että he ovat toistensa ainut oikea turva kohta aukeavassa ihmisten maailmassa.
Maine on kuuluisa ruskastaan, joka muuttaa alueelle ominaisen lehtimetsän riemunkirjavaksi. Aita sopeutuu paikalliseen kasvillisuuteen ja mainelaissa aidassa syksyn värit säilyvät ympäri vuoden ja maa on aina kuivien lehtien peitossa. Ihmismaailman lähellä Aita on tiheää lehtimetsää, jossa pensasmainen aluskasvillisuus rehottaa. Mitä kauemmas ihmisasutuksesta mennään, sitä vähemmän auringonvaloa siivilöityy oksiston läpi. Kasvilajit alkavat muuttua tuntemattomammiksi. Aavemaista valoa luovat satunnaisten metsälampien päällä tanssivat liekit. Muuten hiljaisessa metsässä kaukaa ja välillä vähän lähempääkin kuuluvat ulvahdukset, kiljaisut murinat ja muut ajoittain hyvinkin epämääräiset äänet pitävät huolen siitä, että kulkija ei koskaan tunne olevansa täysin yksin. Aina välillä lehtikerros kohoilee jonkin kulkiessa sen alla. Oksisto rapisee jatkuvasti ja kaiken väriset ja muotoiset silmät seuraavat matkalaista. Näköhavainnot näistä seuralaisista ovat harvinaisia, sillä ne pakenevat salamannopeasti niihin kohdistettua valoa. Syvemmälle metsään mentäessä vastaan tulee orjatappurapensaita, jotka alkavat muutamista puiden runkojen ympärille kiertyneistä köynnöksistä ja kasvavat lopulta puustoa korkeammiksi. Näiden parhaimmillaan käsivarren pituisten ja kämmenen levyisten okaiden lävitse jokainen hahmoista raahattiin ja joiden läpi kulki tie takaisin ihmismaahan. Jokainen okaiden läpi viety voi kertoa, että kokemus on raastava sanan kaikissa merkityksissä. Okaat pureutuvat kangasta ja lihaa syvemmälle ja niistä selvinnyt tietää niiden repineen itsestään jotain sellaista, jota sieluksikin kutsutaan.
Lihan käyttäytymisestä pakkomielteisen kiinnostunut olento, joka tapaa kaapata ihmisiä apureikseen tai koekaniineikseen. Esiintyy aina likaisessa kirurginvaatteessa ja pitkissä, moninaisten eritteiden peittämissä kumihansikkaissa ja samaan tyyliin kuuluvassa lakissa sekä hengityssuojassa. Kasvojen alueella jää paljaaksi krominhohtoista ihoa. Pullonpohjalasien takaa tuijottavat keltaisessa nesteessä likoavat eripariset ja -kokoiset silmät.
Ruhtinas on kasvoiltaan kuin enkeli ja sydämeltään kuin peto. Hän ei koe kiinnostusta alamaistensa tunteita kohtaan. Ainut mikä merkitsee on hänen oma ilonsa – sekä vieraiden arvostus. Mitä tyytyväisempiä vieraat ovat, sitä iloisempi on Ruhtinas. Yleensä hinnan maksaa ihminen. Ihmiset ovat hänelle leluja, joita hän mielellään esittelee usein luokseen kutsumilleen kaltaisilleen. Heistä kaikista on lumoavaa seurata, mitä kaikkea ihmisruumiille voikaan tehdä.
Sanoit foorumilla, että n. kahden tunnin ajomatkan päässä Portlandista rannikolla. Heitin arviolta, että tuon kartassa olevan punaisen pallon alla pitäisi sijaita. Etelään Portlandista tuommoinen matka niin oltaisiinkin jo eri osavaltiossa. -Navdi
Aivan upeaa! Kuulostaa mielenkiintoiselta, en ole millään saralla kokenut changelingin suhteen mutta uteliaisuuteni kyllä heräsi. :) -Krisse
Kommentoin jo toisaalla, mutta pannaan nyt tännekin. Mua kiinnostaisi pelaajana noista hahmoista eniten James Lauder ja vähiten Ashton Holmberg. Mutta pelaan kyllä tarvittaessa mitä tahansa noista. ;) Aijoo, oli tylsää niin askartelin tollasen astonishigly gay male fairy -kuvan tonne Lauderin kohdalle. Hm.. gay ja fairy. Onpa tautologista. -Navdi
Excellent. Siistiltä vaikuttaa. Erinomaista että ihmiset aidosti pelaa/kommentoi nwodia. Muutama kommentti, jos muut termit on käännetty myös Arcadian voisi kääntää Arkadiaksi, joka on saman ajatuksen suomettunut nimi ;-)
Kannattaa tsekata sarjakuva God Save The Queen, jos ei ole vielä tuttu --vtakanen
Itseäni kiinnostaisi Sally hahmona... -Krisse
Se on siis varattu sulle. -Vermilia
Meitsi vois diggailla tota Ashtonia -Kyrel
Hahmojako on sit siinä. -Vermilia
Kuten jo sanottua, kummin päin vain noiden peliporukoiden suhteen. Oliko tarkoitus, että DitV-porukalle olisi sama demo-skenu vai jotain vallan muuta? Sinänsä mä voin pelata vaikka molemmissa jos se on susta siistiä, mutta käsitin, että tämä on tarkoitettu kolmelle pelaajalle ja tässä olisi jo neljä? Vai olivatko nämä muut (mekanismin ulkopuoliset) sankarit kenties jossain kapasiteetissa osallistumassa tähän sittenkin? Aijoo, onks Ashton/Ashley ja James/Judith pariskunta? -Navdi
Alun perin ajattelin vetää saman skenun molemmille porukoille. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että vedän tän suunnittelemani skenun ensin porukalle Janne/Juhani/Krisse (saadakseni itse tuntumaa peliin) ja sit muuta vähän vapaammalla otteella DitV-porukalle. Saku on ollut vähän kysymysmerkki, tarkistan sen kiinnostustason. Nää mekanismin ulkopuoliset voidaan tässä yhteydessä unohtaa, järkkään niille pelin sit erikseen kun asiat eivät tunnu nyt etenevän. Ei, A ja J eivät ole pariskunta. :) -Vermilia
Peli ohi. Mitä ikinä teenkään jatkossa, en tule käyttämään muita sääntöjä kuin 'heitä noppaa, toivo isoa'. Irtoisko peliraporttia keltään? -Vermilia
Kiitos pelistä. Kivaa oli. :) Systeemistä: Ehdotan vaihtoehdoiksi NWOD:ille tuon mainitsemasi onninoppa-systeemin lisäksi varianttia Rajapolkua (joka muistuttaa mm. DitV:iä ja Over the Edgeä) tai DitV:iä. Raportti tuossa alla. -Navdi
Hyvä jos oli kivaa. :) Kiitos raportista. DitV kävi kyllä pari kertaa mielessä pelin aikana. Rajapolku ei ole tuttu, mut voisin tutustua. -Vermilia
Siellä me olimme pakomme jälkeen minä, Ashton ja matkalla tapaamamme tyttö Sally, keskellä sankinta ja vaikeakulkuisinta orjantappuraa. Olimme valmistautuneet neljä kuukautta, mutta emme tienneet tarkalleen mihin. Maahinkaislyhdyn kelmeä liekki valaisi kulkuamme tarttuvien oksien ja kampittavien juurien keskellä. Kaikkialla ympärillämme olivat orjantappuran moninaiset, pelottavat äänet. Iäisyydeltä tuntuvan vaeltamisen jälkeen näimme keltaisia ja valkoisia valoja. Ne olivat kirkkaita ja jotenkin tuhruisia, mutta eivät ollenkaan unenomaisia niinkuin kaikki Arkadiassa. Säntäsimme juoksuun. Oksat ja köynnökset kävivät kimppuumme uudella raivolla. Ne huusivat äänettömästi: ”Ei, nämä ovat meidän! Heidän luunsa vaalenevat pian juurakossa!” Taistelimme ja juoksimme kuin riivatut.
Ne olivat katuvaloja. Olimme onnistuneet pakenemaan. Olimme saapuneet oikeaan maailmaan. Tanssin ja hypin riemusta, sydämeni oli pakahtua. Mutta Ne voisivat vielä tulla perässämme, muistutti joku, vielä emme olleet turvassa, sanoi toinen. Meidän pitäisi naamioitua ihmisten keskuuteen (joita emme enää olleet). Kuljimme kohti kaupungin keskustan valoja.
Havahduin siihen, että joku puhutteli meitä. Hänen nimensä oli Glenny. Hänen partansa oli naavaa ja ihonsa paksua kaarnaa. ”Keitä te olette? Mistä olette tulleet? Vastako tulitte?”, hänen kysymyksilleen ei ollut tulla loppua. Hän kutsui meidät kotiinsa, emmekä kieltäytyneet hänen vieraanvaraisuudestaan, (vaikka meidän olisi pitänyt).
Paljon oli muuttunut, mutta paljon oli myös pysynyt ennallaan. Televisiossa tansittiin alasti tavalla, joka minun aikanani maan päällä olisi ollut rivoa. Puhelimessa oli näppäimet eikä ollenkaan johtoa. Käytin kaiken kuuman veden yrittäessäni huuhtoa orjantappuran metsäistä hajua ihostani. Pian nukuimme kaikki, sillä olimme pitkästä ja vaikeasta matkastamme lopen uupuneita.
Aamulla lähdimme kaupungille. Menimme raitiovaunulla maksamatta. Ashton oli löytänyt jostain lompakon, jossa oli neljäkymmentä dollaria. Tapasin Cindyn. Hän antoi minulle puhelinnumeronsa. (Lompakko oli Cindyn. Ashton otti sen hänen laukustaan salaa. Tiedän sen kyllä.) Rahalla saimme vaatteita. Löysin mustavalkoisen puisen helminauhan. Puistobulevardilla oli katusoittaja. Hän ei ollut kovin taitava, mutta en antanut sen häiritä. Olihan hän vain ihminen. Tanssin ja tanssin, kunnes Ashton katsoi minua tuimasti. Olimme menossa tapaamaan isääni.
Hän oli muuttunut vain vähän. Vain hieman harmaammaksi. Vain hieman kumarammaksi. Ashton puhui hänen kanssaan, sillä minä en uskaltanut. Isäni sanoi: ”Tämä on julmaa pilaa. Poikamme on kadonnut vuosikymmeniä sitten!” Kun tämän kuulin, hiivin pois. Sitten juoksin, taas pakenin. Ashton ja Sally seurasivat. Lopulta he saivat minut kiinni. En jaksanut enää juosta. Sally sanoi minulle jotain ilkeää, en muista mitä (Muistanpa! Mutta en tohdi sitä toistaa.). Suutuin hänelle, heille molemmille ja näyttäydyin heille kuin yhtenä Toisista, hirvittävänä Ruhtinaana, suunnattoman kauniina ja kauheana. He pakenivat vuorostaan. Istuin siinä tuntikausia ja itkin. Ajattelin, että voisin yhtä hyvin olla kuollut.
Kun palasin Glennyn pienelle mökille, Sally oli jo siellä. Vein hänelle vaatimattoman lahjan, pullon halpaa bourbonia. En nähnyt Ashtonia missään. ”Missä Ashton on, missä hän on? Hänet pitää löytää!, tivasin. Sally soitti jonnekin ja sai selville, missä Ashtonin edellisen elämän puoliso asui. Glenny tuli myös kotiin. Hänellä oli syli täynnä, yleellinen illallinen, ja yllätys luvassa (ja millainen!). Mutta Sally ja minä, me päätimme, että etsisimme ensin Jamesin.
James oli entisessä kodissaan. Hänen tukkansa oli kammattu. Roskasäkissä, jota hän kantoi ulos, oli verinen paita. Hänen hymynsä oli kuin liimattu hänen kasvoilleen. Olin nähnyt sellaisia hymyjä aikaisemmin, valehtelijoiden ja teeskentelijöiden kasvoilla. James kertoi, että oli löytänyt kotoaan vieraan miehen, joka oli hänen ilmetty kaksoisolentonsa. Se ei ollut ollut ihminen ensinnäkään, vaan kehno jäljennös, ”kameleontti”, niinkuin James sanoi. James oli tappanut hänet, mutta hän sanoi sen olleen itsepuolustusta (Valehtelija! Valehtelija!). Teeskentelijän ruumis oli haudattu kellariin. Mitä hän oli tehnyt? Toiset saisivat tietää. Toiset tulisivat hakemaan meidät takaisin. Palasimme Glennyn luokse, minä ja Sally. Yritin saada myös Jamesin mukaamme, mutta hän ei suostunut. Hänen piti lähteä etsimään raskaana olevaa ”vaimoaan”.
Glenny oli kattanut illallispidot, parasta pöytään. Hänen äänensä oli mairea. Hän oli niin innoissaan, että tuskin malttoi pysyä paikoillaan sekuntia. ”Yllätys! Minulla on teille yllätys! Vieras!”, hän hihkui. Kysyin häneltä suoraan: ”Mitä sinä olet mennyt tekemään. Oletko kertonut meistä Toisille? Ovatko he jo tulossa?” Glenny avasi oven vieraalleen... (Tiesin sen koko ajan! Tiesin sen!). Sen nimi oli Suonsilmä. Se oli vetinen, leväisä ja suunnaton. Se ojensi minulle kätensä, ja siinä pitkäsormisessa kädessä oli kimppu tuoksuvia ruusuja. Sen ääni muistutti tyynen vedenpinnan rikkovia ilmakuplia. Se ojensi toisen kätensä, ja siinä oli sädehtiviä jalokiviä. Sally huusi jotain. En muista mitä. Hän työnsi minut ikkunasta läpi. Lasinsirpaleet viilsivät minua. Putosin maahan kovaa. Sitten juoksimme molemmat. Juoksimme taas. Pakenimme.
-Navdi 2007-12-05 02:33
Mekanismin wiki pyörii PmWikin päällä ulkoasunaan UnStrapped
