Vampir: Miami - Abigail, osa 33

Marja Lappalainen

“There is a house in New Orleans, They call the Rising Sun.
It's been the ruin of many a poor girl, And me, O God, for one.

If I had listened what Mamma said, I'd 'a been at home today.
Being so young and foolish, poor boy, Let a rambler lead me astray.

Go tell my baby sister, Never do like I have done
To shun that house in New Orleans, They call the Rising Sun.”

Vietimme Ryanin kanssa päivän Night's Dancen kammottavassa kassakaapissa. Ken makasi huoneen toisessa nurkassa vaarnattuna, ja käpertyessäni kiinni Ryanin turvalliseen selkään, tuntui minusta siltä kuin olisin pettänyt Kenin. En pystynyt katsomaan Kenin suuntaan, vaan puristin silmäni tiukasti kiinni. Silti minusta tuntui kuin veljeni katse olisi porautunut kiinni selkääni, syyttäen - tai ehkä anellen armoa? En tiedä.

Seuraavana iltana löysin Alexanderin kuolleena. Joku oli ampunut häntä siistisi kulmakarvojen väliin. Alexanderin kasvoilla oli edelleen kauhunsekainen ilme. Suljin hänen silmänsä ja vedin hänen elottoman ruumiinsa syliini. Veri tahrasi valkoisen mekkoni. Tunsin Ryanin lohduttavan käden olkapäälläni. Ulkoa kantautuivat edelleen kaaoksen äänet. Ryan olisi halunnut viedä Kenin vaarnattuna Venture Importiin, mutta vastustelin. Ken ei olisi turvassa niin pitkään kun hän makaisi avuttomana kuin hyönteinen neulassa. Yritin olla katsomatta kassakaapin suuntaan. Samassa ymmärsin, että joku oli päivällä tunkeutunut turvapaikkaamme! Me emme olisi enää turvassa täällä! Kuka meidän perässämme oikein oli?

Nousin nopeasti ylös ja kuljin ympäri huonetta kosketellen ja tunnustellen. Sain mielikuvan Dawsonista, joka murjoi Alexanderin päätä kassakaapin seinään. Dawsonin silmät kiiluivat mielipuolisina kun hän huusi: Missä Ken on? Mitä he ovat tehneet hänelle? Tiedän, että he pitävät häntä täällä! Jumalauta, lattarihomo!" Dawson veti esille aseen ja ampui Alexanderia suoraan otsaan. Alexander valahti lattialle ja mielikuvani hälveni.

Jostain kuului Ryanin ääni: "VITTUSAATANAHELVETTI! Mitä se nyt noin nopeasti alko riehumaan? Eikä edes... Voi helvetti! Mitä me nyt tehdään?" Käännyin ympäri ja katsoin suoraan Ryanin kiiluvankeltaisiin saalistajan silmiin. Mihin minä olen itseni oikein antanut johdattaa? Ryanin ääni jatkoi pauhaamistaan:"Mun mielestä me pistetään Ken nyt tonne kaappiin ja otetaan selvää onko missään enää ketään. Jos ei ole, niin napataan Ken pystyyn ja painutaan helvettiin täältä." Nyökkäsin kuin suostumuksen merkiksi, mutta todellisuudessa minua pelotti. Alexander oli kuollut, koska me olimme vaarnanneet Kenin. Ken oi vaarnassa koska...koska minä halusin niin, mutta miksi minä halusin niin? Ahdistus sisälläni kasvoi lähes sietämättömäksi, ja hiivin hiljaa kohti kassakaappia. Kenin tumma hahmo sätki edelleen kaapin peränurkassa. Kurkustani nousi kimakka naurunpurskahdus... Muistan pohtineeni oliko nurkassa makaava olento todella minun veljeni.

Hiivin yhä lähemmäs Keniä. Käteeni oli ilmaantunut jostain Ryanin viidakkoveitsi. Suoraan sanoen en tiedä, mitä olin menossa tekemään. Osa minusta halusi lopettaa sen kurjan olennon, joka oli ehkä Ken, ehkä Maria tai ehkä Allemande, siihen paikkaan. Osa halusi vain hänen kanssaan kotiin Sweetwateriin. Muistan kuinka viha ja katkeruus purkautuivat minusta ulos kun loikkasin olennon viereen – ja vedin vaarnan hänen rinnastaan.

Pysähdyin lamaantuneena katsomaan kuinka Ken sätki hetken maassa. Sitten näin hänen epätoivonsa ja kärsimyksensä. Veriset kyyneleet alkoivat valua vuolaana poskilleni. Minun Kenini! Kuinka olinkaan voinut tehdä näin minun Kenilleni! Vedin veljeni syliini ja kuulin hänen tukahdetut nyyhkäyksensä vaimeina purskahduksina. Sivusilmällä huomasin Ryanin kassakaapin ovella. Ryan valahti hitaasti seinää pitkin lattialle ja katsoi meitä, minua ja Keniä. Tiedän, että myös Ryaniin sattui.

Ken vetäytyi kauemmaksi minusta ja annan hänen mennä. Kävelin hitain askelin ovelle ja annoin käteni sivellä Ryanin niskaa. En irrottanut hetkeksikään katsettani Kenistä joka vetäytyi holvin pimeimpään koloon kuin nurkkaan ajettu eläin. Mitä me olimmekaan tehneet hänelle? Vain hetkeä myöhemmin Ryan lähti hakemaan Kenille ruokaa. Minä jäin seisomaan kassakaapin ovelle, vahtimaan Keniä. Pelkäsin kuollakseni kaikki ne pitkät minuutit, että Ken hyökkäisi kimppuuni.

Lopulta Ryan palasi nuori nainen olkapäällään. Nainen oli tajuton ja katselin kuin unessa kuinka Ryan asetteli hänet Kenille valmiiksi. Astuimme ulos huoneesta ja yritin olla kuuntelematta holvista kantautuvia ääniä: luun rusahtelua ja lattialle tippuvien veripisaroiden vaimeaa ropinaa. Kävelin rivakoin askelin avonaisen ikkunan luokse ja työnsin pääni ulos. Miamin kostea tuuli pyyhki kasvojani ja kassakaapista kantautuneet äänet katosivat kaupungin loppumattomaan äänitulvaan.

Ken astui ulos holvista ja käännyin ympäri. Hän oli yltä päältä veressä ja yritti vaivihkaa hiipiä seiniä pitkin kohti ovea. Ryan istui maansa myyneen näköisenä sohvalla ja kääntyi katsomaan Keniä. Ryan sanoi jotain, ja Ken sähähti. Me emme voineet päästää häntä menemään, sillä ulkona ei ollut turvallista. Kävelin rauhallisesti makuuhuoneeseen ja hain Kenille puhtaat vaatteet. Minun olisi tehnyt mieli huutaa tuskani ulos, mutta tiesin, että minun oli pysyttävä rauhallisena. Ojensin Kenille kaapista löytämäni vaaleansinisen puvun ja kävelin sulkemaan kassakaapin oven. Kuolleen naisien silmät olivat revähtäneet auki: hän näytti kuin ihmettelevän sitä, mitä hänelle oli tehty.

Ken sai hieman koottua itseään ja meni suihkuun. Seurasin perässä ja pesin veriset kasvoni. Myös Ryan tuli seisomaan hohtavan valkoisen posliinin värittämän kylpyhuoneen ovelle. Jäin seuraamaan kuinka paksu punainen juova kiemurteli viemäriin veden valuessa höyryävän kuumana Kenin päälle. Ken oli samanlaisessa maanisessa mielentilassa kuin taannoin paholaisen yönä. Hän halusi tunnustaa meille kaikki pahat tekonsa yhä uudestaan ja uudestaan.

Ken kertoi kuinka hän ja Maria Gonzales olivat kehittäneet yhdessä Allemanden – täydellisen ruhtinaan – Pearlin ja Lucyn viitoittamalla tiellä. Ken oli murhauttanut kaikki, joiden mieltä ei pystynyt muokkaamaan: Gus Elginin, Miss Opalin, Natasha Prestonin, Rosa Balen... Satamassa näkemäni lentävä hirviö ei suinkaan ollut Allemande vaan Kenin (tai Kenin sanojen mukaan Maria Gonzalesin) kanssa liittoutunut Ceridwen. Ken oli auttanut Ceridweniä tappamaan Paroni Cimitieren ja purkamaan Cimitieren langettaman kirouksen.

Ken oli käyttänyt Allemanden ruumiina Fransico Giamattia, sitä kaapattua mafioson poikaa. Kun Fransiscosta ei enää ollut Kenille hyötyä, oli hän tappanut tämän ja muurannut tämän Venture Importin kellariin. Oman jälkeläisensä! Tuijotin Kenin synninpäästön aikana tiiviisti lavuaariin valuvaa vettä. Ken oli niin kovin pahoillaan siitä, että oli raiskannut mieleni ja murhannut ystäväni, mutta vetosi siihen, ettei ollut aivan oma itsensä. Vasta vaarnamme oli Kenin sanojen mukaan ajanut sekä Marian että Allemanden syrjään. Myös Allemanden, sillä vaikka tämä oli puhtaasti Kenin keksintöä, oli tämä Kenin sairaassa mielessä kehittänyt itselleen todellisen persoonan.

Pidättelin tiukasti sisälläni nousevaa raivoa sillä en tiennyt kenelle olisin voinut olla vihainen. Olin jo kauan aikaa sitten kuullut Marian korkean nuotin Kenin äänessä, ja tiesin Kenin juoneen tämän sielun. Olin jo eilen ymmärtänyt, että Ken oli Allemande ja olin jo pitkään tiennyt Kenin olevan mielipuoli. En voinut syyttää Keniä kaikesta, enkä jaksanut syyttää kurjaa kohtaloakaan. Olisin siinä samassa hetkessä lähtenyt sotaretkelle kostamaan rakkaitteni kuolemat, mikäli olisin vain tiennyt minne mennä.

Purin huultani ja lähdin vaihtamaan veriset vaatteeni. Vaatekaapissa oli vain Kenin vaatteita, ja ne roikkuivat päälläni saaden minut varmasti näyttämään hyvin pieneltä ja hölmöltä. Puhelin soi, ja Ryan vastasi. Kuulin selkeänä Andrewin kimakan äänen huutamassa: “Lähtekää heti pois! Ne ovat tulossa! Älkää menkö mihinkään turvapaikoistanne!” Andrew löi luurin kiinni ja kuulin Ryanin sadattelevan. Night’s Dancen turvakameroista näkyi joukko aseistautuneita miehiä, jotka pyrkivät sisään ovesta. Kuka meidän perässämme oikein oli?

Ryan ja Ken alkoivat tyhjentää Kenin asekaappia siniseen putkikassiin. Miehet toimivat yhteen kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tätäköhän tarkoitetaan ulkoisesta paineesta ja ryhmädynamiikasta puhuttaessa? Suutelin nopeasti Alexanderia otsalle ja otin hänen kaulastaan sen kultaisen kaulaketjun, jota hän aina piti. Kuiskasin hiljaa anteeksipyynnön hänen korvaansa ja juoksin Kenin ja Ryanin vanavedessä ulos. Huoneessa haisi bensiini ja näin kuinka Ryan heitti vielä ovesta palavan tupakansytyttimen sisään. Polttohautaus minun Alexanderilleni...

Juoksimme ylös katolle kuullessamme askeleita porraskäytävästä. Ulkona tuuli ja Ryan veti minut tiukasti kainaloonsa. Yhtäkkiä huomasin lentäväni Ryanin sylissä vastakkaisen talon katolle. Kuinka Ryan pystyi hyppäämään näin kauas? Samassa katto-ovi aukesi ja kolme poliisia ryntäsi ulos osoitellen meitä aseillaan. Ryan heitti minut syrjään kuin kissanpennun ja avasi tulen. Myös Ken laskeutui katolle vetäen hänkin aseen esiin.

Yritin ryömiä kohti putkikassia ja olin juuri saanut kaivettua aseen esiin, kun Ryan taas riuhtaisi minut mukaansa ja lensimme seuraavalle katolle, josta siirryimme taas seuraavalle. En enää tiennyt missä olimme kun juoksimme rappukäytävään ja putosimme useiden kerrosten matkan alas. Yritin kompuroida Kenin liian suurissa housuissa Ryanin tahdissa ja huoahdin helpotuksesta vasta kun istuimme syrjäkujalta “lainaamassamme” autossa. Jostain syystä minusta tuntui siltä, kuin olisin elänyt kaiken tämän joskus aikaisemminkin...

Kävimme hakemassa varusteita läheiseltä huoltoasemalta, ja näimme omat kasvomme iltauutisissa. Olimme ruudun alaosassa kiitävän tekstin mukaan ”etsintäkuulutettuja, aseistettuja ja vaarallisia”. Tämä piti toki varsin hyvin paikkansa, mutta en siltikään ymmärtänyt miksi meidät oli etsintäkuulutettu? Mitä me olimme tehneet herättääksemme näin paljon huomiota? Ken halusi vastusteluistamme huolimatta mennä Venture Importille, sillä hän uskoi löytävänsä Andrewin Venturen resursseilla. Hän pyörsi päätöksensä nähtyään rakennusta saartavan poliisiringin.

Päätimme yhdessä lähteä Ryanin veneelle, sillä oletimme, ettei kukaan osaisi etsiä meitä sieltä: emmehän olleet juuri käyneet veneellä kolmeen vuoteen. Vaikka kaikkien hermot olivat hyvin kireällä koko automatkan aikana, ja vaikka ehkä hieman riitelimmekin ihmisten kohteluun liittyvistä sekoista, tuntui minusta siltä kuin viime päivien tapahtumat olisi hetkeksi pyyhkäisty pois: me olimme taas ne kolme onnetonta nuorta pakenemassa poliisia Miamin yössä. Hetken kaikki oli taas kuin ennenkin.

Deja vú - tuntemukseni vain vahvistuivat kun saavuimme Ryanin veneelle Miamin pohjoissatamaan. Meri oli tyyni ja läheinen parkkipaikka melkein tyhjä. Kävelin narisevaa laituria pitkin veneelle, ja aivan kuten kolme vuotta sitten, heitin kassini veneen kannelle ja kiipesin itse perässä. Muistin, että vanhat vaatteeni olivat vielä alakerran kaapissa – olin jättänyt ne sinne sinä iltana kun Marc syleili minut. Naurahdin, kun puin päälleni Shannen Mooren luottokortilla ostamani mustat farkut ja mustan t-paidan. Noustessani ylös kannelle näin Ryanin seisovan lohduttoman näköisenä ruorissa. Kuun valossa saatoin erottaa hänen silmiensä kostuneen. Kiedoin käteni hänen vyötärönsä ympäri ja nojasin hänen selkäänsä vasten. Suljin silmäni ja annoin itseni unohtua Ryanin tuoksuun. Kenin noustessa ylös Ryan irrottautui vastahakoisesti otteestani ja siirtyi lukemaan merikarttaa tämän kanssa. Olimme lähdössä kohti Pierpontin saarta – Andrewin oletettua piilopaikkaa.

Matka kohti saarta sujui nopeasti. Olen aina pitänyt veneistä. Jopa Sweetwaterissa minusta oli ihanaa lähteä soutelemaan järvelle. Nyt seisoin veneen keulassa ja annoin tuuleen sekoittaa hiukseni. Näin jo kaukaa Andrewin seisovan pienellä laiturilla, johon oli kiinnitetty urheilullinen pikavene. Yllättäen Andrew sukelsi mereen varmasti useiden satojen dollareiden puku päällään! Samassa näin kuinka Ryan heitti kiroillen paitansa pois (Ryan on kyllä komea!) ja sukelsi Andrewin perään. Me hiljensimme Kenin kanssa veneen vauhtia ja suuntasimme kohti laituria.

Epäilen, ettei Kenin hulluus keskity vain jakomielisyyteen, vaan hänessä saattaa olla myös ripaus paranoiaa. Huomasin nimittäin – aivan liian myöhään – että Ken heitti Molotovin cocktailin laiturissa keinuvaan pikaveneeseen. Kun kysyin häneltä miksi hän teki niin, sanoi hän vain hämmentyneenä, että veneessä oli joku sisällä. Nimenomaan! Jos veneessä on joku sisällä, sitä ei ensimmäisenä räjäytetä! Näin kuinka Andrew nousi järkyttyneenä pintaan ja huusi Karenia, kätyriään. Kenin onneksi Karen pääsi ulos pikaveneestä ennen sen räjähdystä.

Se, että ken pyrki räjäyttämään Andrewin kätyrin, ei ehkä ollut paras mahdollinen alku keskustelullemme. Itse asiassa tilanne eteni vain yhä huonompaan suuntaan: Ryan hyökkäsi Andrewin kimppuun, Karen ampui Keniä, joka puri Karenia saaden näin Andrewin kimppuunsa. Ken uhkasi tappaa Andrewin ja lopulta Ryan onnistui vaarnaamaan Andrewin – vastusteluistani huolimatta. Vedin vaarnan heti Andrewin rinnasta irti ja yritin saada kaikki rauhoittumaan pitäen erityisesti huolta rakkaasta, mutta ehkä hieman epätasapainoisesta veljestäni.

Lopulta kaikki pysähdyimme katsomaan meren yli Miamin kaupunkia. Tuuli oli noussut ja Miamin yllä velloivat verenpunaiset pilvet. Haistoin tuulen mukana kuoleman ja tunsin kylmien väreiden kulkevan pitkin ruumistani. Siirryimme hiljaisina sisälle. Eikö Seitsemän kutsuloitsussa mainittukin tuhon tuulet? Jotain oli tapahtumassa.

Sisällä Andrew myönsi, että oli tuhonnut osan Invictuksen kivipaasista, ja aiheuttanut näin kaupungilla riehuvan kaaoksen. Ilmeisesti Andrew oli liitossa Manuelin piirin kanssa, sillä hänen mukaansa Manuelkin oli tuntenut paasista nousevan oudon voiman. Jatkaen synninpäästöään, Ken kertoi kuinka hän oli rakentanut paasista muodostuvan verkon Marian ja Pearlin päiväkirjan avulla. Ken myös sanoi, että joku oli jatkuvasti ohjannut häntä siinä – joku halusi Kenin rakentavan Valtakunnan. Muistin mitä Mark Schultz oli oraakkeliaikoinaan sanonut: ” Tulee sapatti ja olemme vapaita. Tulee valtakunta, ja olemme seitsemän.” Aloin hiljalleen uskomaan, että tuhon airut oli ehkä sittenkin puhunut myös Kenille.

Katsoin ulos ikkunasta ja näin heijastukseni. Heijastukseni katsoi minua takaisin kertoen, kuinka yksi meistä oli rakentanut valtakunnan, toinen rikkonut sen kolmas toiminut katalyyttina. Nyökyttelin. Ken oli rakentanut valtakunnan ja Ryan oli toiminut katalyyttina, joka käynnisti sen tuhon, jonka Andrew suoritti. Käänsin katseeni muihin, ja he katsoivat minua hämmentyneinä. He eivät olleet nähneet tulevaisuuden Abigailia, vaan heidän mielestään olin itse puhunut sanat. Aivan kuten tuhon airuenkin kanssa oli aina tapahtunut!

Pelikuvani kertoi minulle paljon asioita, mutta en ymmärtänyt puoliakaan. Hänen sanomansa oli kuitenkin selvä: seitsemän oli tulossa. Me olimme tehneet juuri niin kuin hän oli halunnut! Me olimme toimillamme avanneet portin ulkopimeyteen! Minä olin tuonut tuhon airuen Kenin luokse, ja tämä oli auttanut Kenia perustamaan valtakunnan, jota ilman Seitsemän ei voinut nousta. Ja varmasti Andrewin aiheuttama tuho oli myös osa rituaalia! Tuhon tuli tapahtua, jotta rituaali toteutuisi.

Verenpunaiset pilvet näyttivät vain lisääntyvät. Tuuli toi jopa saarelle laukaisten ääniä ja huutoa. Valtakunnan tuho oli aiheuttanut kaaoksen. Emme tienneet mitä meidän tulisi tehdä. Yrittäisimmekö tuhota loputkin paadet vai vahvistaa luonnollisia hiidenlinjoja, vai mitä? Kaikki keksimämme vaihtoehdot kuulostivat yhtä epätoivoisilta. Samassa heijastukseni sanoi minulle: ''”Muista, mitä ikinä päätätkään, päätöksen pitää olla omasi, ja vapaasta tahdosta. Muista myös, että minä sanoin kyllä. Sinulla on kaikki, mitä tarvitset, mitä sitten ikinä päätätkään."'' Mikä päätös? Miten niin kaikki mitä tarvitsen?

Päätimme yhdessä lähteä Venture Importille, sillä monoliittiverkon, rituaalin keskeisen elementin, sydän sijaitsi siellä. Nousimme lähteäksemme ja heijastukseni jatkoi vielä:”Tämä hetki on tärkeä, koska tänä vuonna kaikki alkoi. Algol nousee, aamunkoi kohtaa Seitsemän sisarta. Maailma loppuu vuonna 1999. En voi sitä enää estää. En estänyt menneisyydessä.” Aamunkoi ja seitsemän sisarta…olin kuullut nämä nimet jossain. Yhtäkkiä muistin: Aamunkoi oli Venus ja Seitsemän sisarta Pikku-karhu! Tähtikuvioita! Rituaali saisi loppunsa ja maailma loppuisi kun nämä tähtikuviot kohtaisivat. Myöhemmin saimme selville, että se tapahtuisi vasta 25.12.1999.

Kun saavuimme Venture Importille, oli se tyhjillään. Talon edessä partioi yksi yksinäinen poliisipartio, jonka vältimme helposti. Tunsin oloni oudon levolliseksi. Minua hieman huvitti Kenin ja Ryanin ylitsevuotavat turvatoimet. Mitä ikinä talossa olisikaan, me emme voisi vaikuttaa siihen suuremmin aseistettuina. Yritin myös teroittaa miesten mieliin tarkkailun ja neuvottelun tärkeyttä: emme voittaisi mitään, jos suuna päänä syöksyisimme esimerkiksi liittolaistemme kimppuun vain sen vuoksi, ettemme ehtineet huomata heidän olevan liittolaisiamme. Kaipasin kovasti kirjoittamaani tutkimuspäiväkirjaa, sillä se sisälsi lähes kaiken, mitä tiesin Seitsemästä. Valitettavasti kirja paloi Giraud – kartanon mukana.

Näimme turvakameroista kolme utuista hahmoa tornitalon katolla. Lähdimme hiljaa nousemaan kohti kattoterassia. Olin ensimmäinen, joka pääsi kattoterassille johtavan lasioven luokse. Näin katolla keskimittaisen miehen seisomassa selin meihin. Hänellä oli päällään mustat puvunhousut ja hänen valkoinen silkkikauluspaitansa – tiesin sen olevan silkkiä edes katsomatta sitä – lepatti tuulessa. Tunsin hänen leveät hartiansa ja hänen mustan, hieman kihartuvan tukkansa jokaisen piirron. Katolla seisoi tekijäni Marc Giraud.

Marc kääntyi ympäri ja nousin ylös. Hän oli nähnyt meidät. Kurkkuani kuristi, sillä tiesin mitä meillä oli vastassamme. Astui ulos ovesta ja etsin katseellani tekijäni tekijää Maldonatoa. Hän seisoi hieman syrjemmässä Ephrahim Xolan – entisen käärmeen ja kuun jäsenen – kanssa. Katseeni kohtasi Marcin katseen ja tunsin ensin Ryanin vahvan puristuksen toisessa kädessäni ja sitten Kenin toisessa. Tervehdin tekijääni varautuneesti. Seisoimme kuin muuri ja huomasin edessämme katolla saman käyrän tikarin, jolla Thomas oli surmattu. Tuhon airut ei ollut kaukana.

”Tervetuloa lapseni”, Marc sanoi tutulla äänellään, joka tänä yönä pelotti minua. Tiesin mitä hän aikoi tehdä. Tiesin mitä Nousevan auringon talosta kerrottiin, mutta mitä en ollut suostunut uskomaan todeksi: salaseura oli vihkiytynyt kutsumaan Seitsemän paikalle. Ja minä tiesin, että Nousevan auringon talo oli kutsunut Marcin. Puristin Ryanin ja Kenin käsiä lujempaa kuin hakien heistä voimaa. Marc jatkoi: "Se on helppoa. Teet vain niin kuin minä sanon, ja maailma loppuu. Kuvittele vain, että olemme roolihahmoja ikiaikaisessa näytelmässä. Tämä on suurempaa ja tärkeämpää kuin kumpikaan meistä! Me olemme nähneet tulevaisuuden, ja kokeneet sen vaillinaiseksi. Me avaamme tien, ja ne, jotka ovat ulkopuolella pääsevät tälle olemassaolon tasolle. Ulkopimeyden seitsemän ruhtinasta. Heidän tulonsa on tämän maailman kuolema."

Marcin kasvot hehkuivat. En ollut koskaan nähnyt häntä yhtä innostuneena. Tämä oli minun isäni, jota rakastin yli kaiken. Tässä hän nyt vihdoin seisoi, ja hän halusi, että tuhoan hänen kanssaan maailman hänen kanssaan. Hän, jota olin kaikki nämä vuodet suojellut. Kuinka ironista. Nostin katseeni kohdatakseni Marcin katseeni vielä kerran, ja vastasin kieltävästi. Marc kohautti olkapäitään sanoen vain välinpitämättömästi: ”No, ajattelin vain että se olisi ollut sopiva lopetus. Ei sinua tarvita tänne kuin todistamaan tätä tapahtumaa.” Samassa tikari edessämme nousi ilmaan ja lensi Marcin käteen.

Ryan liikkui kuin salama, ja iski viidakkoveitsellään Marcin ranteen irti, ja kaappasi tikarin itselleen. Marcin nauru tuntui täyttävän koko tilan: ”Minun vereni”, hän huusi ”Minun vereni, se on kaikki mitä tarvitaan!” Marcin ranteesta valui verta katolle ja samassa hänen ympärilleen muodostui sinisistä liekeistä muodostunut rinki. Seurasin kauhusta jäykkänä kuinka tekijäni veri käynnisti rituaalin, jolla Seitsemän saapuisi paikalle. Olin epäonnistunut. Vai olinko? Marc sanoi, että minua tarvittiin paikalle vain todistamaan tapahtumaa. Entä jos en todistaisikaan? Tunsin Kenin käden omassani ja katsahdin veljeeni. Tiesin, että hän ajatteli kuten minäkin. Ken ohjasi käteni taskuunsa ja painoi sormeni sen liipaisimelle. Epäröin. Ase ei ehkä tappaisi minua.

Katsoin surullisena ensin Keniin ja sitten Ryaniin, joka yritti epätoivoisesti estää Marcin veren imeytymistä kiskomalla lattialaattoja irti. Hyvästelin mielessäni molemmat ja kävelin katon reunalle. Näin kuinka Marc tippui Ryanin heittämänä alas, ja murskaantui katukiveykseen. Ihmiset kadulla näyttivät muurahaisilta. Olin juuri sulkenut silmäni ja astumassa alas, kun rautainen ote tarttui minuun kiinni ja käänsi minut ympäri. Katsoin tekijäni tekijän kylmiin silmiin. ”Marc on nyt toteuttanut kohtalonsa avaamalla portin. Häntä ei enää tarvita”, Maldonato sanoi tunteettomasti heittäen minut sivuun. Maldonaton olan yli näin kattoon auenneen portin ikuiseen tyhjyyteen. Tyhjyydestä nousi ketjuja raivokkaasti pyörittävä rautainen seitsentahokas. Jotain suurta ja muinaista oli läsnä. Kirkaisin ja tunsin samassa Ryanin vahvan otteen vyötärölläni. ”Alas!” kuiskasin hänelle, ja me hyppäsimme kohti kuolemaamme.

Aika seisahtui ja maailma ympärillämme kieppui villisti. Yhtäkkiä olimme kadulla, mutta maailma ympärillämme näytti vieraalta. Taivas oli vihreä ja talot ovettomia ja ikkunattomia kivitorneja. Kaikkialla oli aivan hiljaista. Oliko maailma nyt loppunut? Olin edelleen Ryanin sylissä ja irrottauduin. Takanamme seisoi myös Ken ja Andrew. Maldonatoa ei näkynyt missään.

Kadun toisella puolella seisoi tuttu hahmo. Hahmo oli pukeutunut koko kehon peittävään kaapuun ja sen kasvot olivat tyhjät. Olin nähnyt hänet Marian naamiaisissa. Tiesin, että hän oli Kuningas, seitsemän, kuolema ja maailmojen tuhoaja. "Se, joka on oppaani, saa periä Valtakunnan. Kuka teistä on oppaani?" Hahmo kysyi äänellä vailla mitään tunteita. Jäykistyin ja toivoin ettei kukaan mukaan vastaisi. Katselin ympärille. Olimme kaikki hiljaa.

Tiesimme varmasti kaikki sillä hetkellä, että se joka suostuisi Kuninkaan oppaaksi, saisi kaiken mitä oli aina halunnut, mutta maailma loppuisi vuonna 1999. Talojen seinät värähtelivät, ja niihin ilmestyi oviaukkoja. Jokaisessa oviaukossa näkyi hetki menneisyydestä, tulevasta tai nykyhetkestä: joku vaihtoehtoinen tulevaisuus. Näin yhdessä ovessa aurinkoisen Venetsian, jossa vaelsin innostuneena kuolevaisena. Olin rakastunut ja katsoin onnellisena vierelleni. Siinä seisoi Ryan hymyilevänä. Toinen aika, toinen paikka, toinen todellisuus. Suljin silmäni ja taistelin kyyneleitä vastaan. Tiesin muiden näkevän yhtä houkuttelevia todellisuuksia. Oli vain ajan kysymys milloin joku meistä murtuisi.

”Harkitkaa tätä”, Kuningas sanoi ja poistui. Kuninkaalla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä. Vaivuin tuskaisena maahan. Jos emme johdattaisi kuningasta pois, olisimme loppuikuisuuden täällä, tässä kylmässä ja elottomassa kaupungissa. Samalla hetkellä ymmärsin, että näin oli käynyt heijastukselleni, pelikuvalleni, tulevaisuuden Abigailille. Hän oli yrittänyt estää maailmanlopun, mutta epäonnistunut. Minä olin epäonnistunut. Taas.

Istuin kadulle ja yritin hymyillä urheana. ” Meillähän on nyt ikuisuus yhdessä! Mitä muuta me tarvitsemme”, sanoin yrittäen välttää katsomasta oveen, jossa Ryan vietti onnellista tulevaisuutta Dulcinean kanssa. Samassa muistin taas Maldonaton. Maldonato toimisi oppaana, mikäli me emme estäisi häntä! Meillä oli kiire! Annoin vereni johdattaa itsenäni Maldonaton luokse. Kävelin vielä yhden oven ohitse, jossa oli käynnissä Marian naamiaiset. Näyttelijät olivat lavalla ja yllättäen yksi heistä osoitti minua kirkuen: ”Kasvoton kuningas!” Jatkoin hämmentyneenä matkaani.

Ikuisuudelta tuntuneen harhailun jälkeen saavuimme korkealle tornille, joka muistutti etäisesti Venture Importia. Korkealla, lähes taivaan rajassa pieni hahmo kiipesi pitkin torin seinää: se oli Maldonato. Nousimme kaikki urheasti seinää pitkin kohti korkeuksia. Olin varma ettei tässä todellisuudessa voinut kuolla, joten jatkoin ylöspäin miettien vain mitä minun tulisi tehdä. Oliko kaikki jo menetettyä? Andrew oli ehdottanut Kuninkaan harhauttamista. Mitä olin tehnyt aiemmin? Mikä oli se suunnitelma, joka oli jo epäonnistunut?

Lopulta saimme vedettyä itsemme Venture Importin huipulle. Maldonato seisoi edessämme Kuninkaan kanssa, ja Kuningas kysyi. ”Kuka teistä toimii oppaanani?” Ennen kuin Maldonato ehti vastata, repi Ryan hänen päänsä irti. Käännyin selin Kuninkaaseen ja istuin talon katon reunalle. Päätös oli kai minun. Ainakin Kenin, Ryanin ja Andrewin mielestä. Mitä minä tiesin, mikä voisi auttaa meitä? Miksi olin jo nähnyt Kuninkaan, mistä se johtui? Jotain, mitä Andrew oli sanonut, se oli jäänyt vaivaamaan minua. En vain tiennyt mikä se oli.

Ken ja Ryan istuivat vieressäni ja pohdin ääneen. Jos Kuninkaan veisi Marian tanssiaisiin, jossa hän oli jo ollut, pääsisikö hän sieltä pois? Joku ehdotti, että Kuningas saattaisi joutua aikaluuppiin: sama tapahtuisi aina uudestaan ja uudestaan. Jollain tavalla siinä oli järkeä, mutta en tiennyt mitä ajatella. Mieleni tuntui ylikuumentuva, enkä ymmärtänyt mistä joku luuppi edes saattaisi syntyä. Mitä aika oikeastaan on? Mitä eri maailmat oikeastaan olivat? Olinko vienyt kuninkaan jo kerran Marian naamiaisiin ajatellen, että voisin menneisyydestä vielä estää maailmanlopun? Se kuulosti järkevältä, sillä Marian naamiaiset olivat ennen Allemandea ja ennen monoliittiverkkoa: Kenhän sai ajatuksen Allemandeen nimenomaan Mariasta. Jokin oli kuitenkin mennyt pieleen, enkä ollut pystynyt estämään tapahtumien kulkua. Ehkä en muistanut, ja tein taas samat virheet, vaikka tulevaisuuden minä yritti eri tavoin minua varoittaa.

Tunsin vastuun painavan kipeästi harteillani. Kuinka minä voisin päättää maailmojen tuhosta? Entä jos olisin väärässä. Ken katsoi minua tuimasti ja vaati minua päättämään. Kerrankin elämässäni. Tunsin Kenin sanojen piikin. En koskaan halunnut tehdä suuria päätöksiä tai ottaa vastuuta. Saati sitten näin suuresta asiasta! Entä jos onnistuisin väärällä päätökselläni tuhoamaan kaikki maailmat? Kaikki onnelliset Ryanit, Kenit, Andrewit ja Abigailit?

Päässäni pyöri, mutta kuin hetken mielijohteesta tein päätökseni. Nousin seisomaan ja näin kaikkien kolmen ystäväni nyökkäävän hyväksyvästi. Ryan nousi kanssani ja veti minut syliini suudelleen minua kiihkeästi. Maistoin Ryanin veren suussani ja suljin silmäni. Ehkä minulla olisi hetki aikaa tälle onnelle. Emme tapaisi enää koskaan. Toinen aika, toinen paikka, toinen tulevaisuus…

Kävelin hitaasti Kuninkaan luokse ja sanoin lähes voimattomana: ”minä olen sinun oppaasi.” Käännyin ympäri ja odotin oikean hetken saapuvan oveen. Lopulta näin Marian naamiaiset. Lavalle oli juuri noussut Sara Elgarin tilaamat näyttelijät. Kävelin ovesta sisään, ja yksi näyttelijöistä kirkui: ”Kasvoton kuningas!” osoittaen minua. Liikuin nopeasti salin läpi ja näin itseni juoksevan perääni. ”Kuka olet?” kysyin, mutta en voinut kuin paeta. Kuningas oli saapunut maailmaan perässäni. Näin edessäni oven, jonka takana tiesin olevan kaiken mitä halusin. Astuin ulos Venture Importin sateiselle kattoterassille. Sade piiskasi kasvojani ja näin ympärilläni Miamini ilman maailmanloppua.

Käännyin ympäri ja eteeni aukesi ovi, josta syliini juoksi Ryan ja Andrew. Hautasin kasvoni Ryanin rintaa vasten ja itkin. Samassa huomasin, että Ken puuttui. Andrew sanoi oudolla äänellä: ”Ken ei voinut tulla tänne. Hän pelkäsi, että Allemande tulisi myös. Hän haluisi sinun tietävän, että hän rakastaa sinua.” Minun Kenini.

Jälkikirjoitus

Tämä on viimeinen merkintäni tähän päiväkirjaan. Olen päättänyt lopettaa sen kirjoittamisen. Jotkut asiat on vain parempi unohtaa. Toiset taas on parempi muistaa sellaisina kuin ne parhaimmillaan olivat.

Makaan nyt aurinkotuolissa Ryanin veneessä. Ryan seisoo takanani ruorissa, ja kuulen hänen viheltelevän. Yllämme on kirkas tähtitaivas, ja olemme matkalla New Orleansiin. Andrew jäi Miamiin. Ehkä tyhjänä odottava ruhtinaan tekijän paikka odottaa häntä. Andrew tuntuu kasvaneen hyvin tähän rooliin, sillä hän oli vastuussa meidän ilmiantamisestamme poliisille. En tiedä miksi hän teki niin. Ehkä hän halusi harhauttaa meitä yrittäessään tuhota monoliitteja tai ehkä hän vain halusi tuhota Kenin.

Olen miettinyt paljon tapahtunutta, ja haluan uskoa, että Kuningas todella jäi kiertämään siihen yhteen maailmaan ikuisesti. Se oli varmasti se suunnitelma, joka minulla oli jo silloin, kun otin ensi kertaa yhteyttä itseeni menneisyydessä. Mikäli koskaan joudun samanlaiseen tilanteeseen, lupaan olla hieman selväsanaisempi!

Olen myös miettinyt kuka tuhon airut oikein oli. Luultavasti Ryanin teoria hyvin vanhasta sukulaisesta pitää paikkansa. Tuhon airut oli varmasti minulle, tekijälleni ja tekijäni tekijälle sukua veressä. Meidän verenperintömme. Hän oli se, joka kertoi meille kuinka Seitsemän kutsutaan ja hän ohjaili meitä kaikkia. Ehkä hän oli se, joka oli kokenut tulevaisuuden epätäydellisenä. Ehkä juuri sen vuoksi hän oli tuhon airut, maailmojen tuhoajan sanansaattaja.

Olen hyvin pahoillani Marcin vuoksi. Olen varma, ettei hän alkujaan tiennyt mihin hän oli lähtenyt mukaan. Ja ehkä hänkin yritti jopa varoittaa minua kaikesta, sillä eikö Marcin laulussa sanota: ”Oi, äiti kerro lapselles että tieni väärä on, kun turhaan heitin nuoruutein taloon nousevan auringon. Olen monta kertaa paennut ja luullut päässeeni pois. Nyt matkaan sinne takaisin, eikö kukaan auttaa vois…” Ehkä Marc toteutti omaa aikaluuppiaan, omaa kohtaloaan.

Minun on kuitenkin pakko käydä katsomassa onko Marc New Orleansissa ja mikäli hän on tekemässä jotain typerää, selvittämässä hänen sotkunsa. Sillä kuka pitäisi hänestä huolta, ellen minä. Sitä paitsi, New Orleansissa on kapteeni Howdy ja minulla on hänenkin kanssaan pieni voodoo – kana kynittävänä! Niin, ja tietysti Dulcinea… Salaisesti toivon, ettei Dulcinea olisi hereillä ja että minä ja Ryan saisimme sen paljon puhutun oman ajan, paikan ja todellisuuden. Sillä minä taidan rakastaa Ryania.

Abigail laskee kynänsä ja sulkee pienen nahkakantisen päiväkirjansa katsahtaen Ryanin suuntaan hymyillen. Tähtitaivas levittäytyy ihmeellisenä kirjokantena öisen meren ylle. Ja siellä jossain miljoonien muiden tähtien ja maailmojen joukossa on myös Seitsemän sisarta…