Olynder Fellbloom, Noitamestari ja hirvittävä Mato Joka Kävelee
Kaikkialla on hiljaista. Mitään ääntä ei kuulu. Lintujen laulu on loppunut, kaukaa ei kuulu koirien haukuntaa tai kuormajuhtien ääntelyä. Ikikesän vilkkaat kadut ovat vaipuneet uneen, josta he eivät enään ikinä herää. Jopa mereltä puhaltava tuuli on hiljentynyt, ja puut kaupungissa seisovat paikoillaan. Ikikesän kellot eivät kumise kaupungin yllä. On vain kuolemaa, ja haudan hiljaisuutta. Taivas kaupungin yllä on muuttunut myrkyvihreäksi, ja mustat paksut pilvet ovat painostavan matalalla. Kaupungin luoteisosasta näkyy kajastavaa valoa, joka näyttäisi tulevan Railon alueelta. Kaiken tämän hiljaisuuden ja kuoleman keskellä kuuluu Alexandran tuskanhuuto, tämän pidellessä kuollutta rakastettuaan Linene Harmaatuulta käsivarsillaan. Alexandra tietää, miten noitamestarin kirous toimii; hänen sielunsa on vankina kirouksessa, eikä Alexandran loitsut pysty auttamaan tätä. Jumalansa Jergalin antamassa näyssä hän kuulee kuoleman kirjurin sanat, ja sen kieroutuneen mielen yritystä lohduttaa surevaa pappia. Mutta Alexandralla ei ole aikaa suruun. Ainoastaan vihaan. Sankarit tietävät mitä pitää tehdä, ja missä Noitamestari sijaitsee. Aikaa ei ole tuhlattavaksi.
Matkalla kaupungin läpi myös Sinami näkee vision jumalaltaan, Berronar Tosihopealta, joka kehoittaa Sinamia toimimaan nopeasti, muistuttaen tätä myös omista synneistään. Ensimmäiset elonmerkit nähdään kaupungin toisella puolella, jossa he näkevät muutaman derro-olennon juoksentelemassa kaduilla. Railon suojakilpi on hajonnut, ja Uumenelan olennoilla on vapaa pääsy kaupunkiin. Nämä eivät halua häiritä sankareita, mutta samaa ei voi sanoa erikoisesta hahmosta, joka lentää heitä kohti talojen välistä. Kolme sankareista onnistuu menemään piiloon, mutta mutantti-velho huomaa Sinamin ja lähtee verenhimoinen kiilto silmissään kääpiön kimppuun. Mutantti yllätetään, ja vaikka tämä kutsuu mustia lonkeroita syvyyksistä ja sanoo pahoja sanoja, ei se kestä kauaa sankarien höykytystä, Roudan viimeistellessä työn siistillä laukauksella päähän. Alexandra päättelee henkilön olevan loitsuruton runtelema mutantti, joka on ollut jumissa kuvun alla sadan vuoden ajan.
Matkan jatkuessa näkyy jotain (omalla tavallaan) vielä oudompaa: aivan tavallisen oloinen vanhus, joka harhailee kadulla hämmentyneenä. Vanhus oli ollut nukkumassa, ja oli herännyt kuolleeseen kaupunkiin. Alexandra hermostuu vanhukselle, pitäen sitä epäreiluna että tämä mitäänsanomattomuus on hengissä mutta hänen rakkaimpansa ei. Salaisuus paljastuu nopsaan- vanhuksella on perintökoru, jonka sisällä on palanen varjolasia. Tämä meuhkaaminen kuitenkin houkuttelee lisää Uumenelan olentoja paikalle, tällä kertaa kaksi nälkäistä mutanttipeikkoa. Yksissä tuumin päätetään, että tälle ei ole aikaa ja Roudan napatessa vanhan miehen käsivarsilleen ja Alexandran usuttaessa zombinsa hidastamaan kahta hirviötä, ryhmä ottaa jalat alleen. Lopulta he päätyvät Railon reunamille, ja näkevät että valo tulee sen lähettyviltä. Pian on selvää, että valon lähde on Kaatuneen Tornin majatalo, jonka edustalla on kaksi tuttua hahmoa: Alexandran luurankoratsu Heppa ja ritari Kataphranesin haamu, joka antaa viimeisiä neuvoja ja rohkaisun sanoja. Hän kertoo, että Olynder sai mitä halusi - mutta ei tavalla miten toivoi, ja majatalo on täynnä ambienttia sieluenergiaa, josta kuka tahansa voi saada voimaa.
Sankarit menevät sisään, ja kohtaavat Olynder Fellbloomin. Noitamestarin kirous oli antanut hänelle ikuisen elämän, mutta samalla muutti hänet hirvittäväksi olennoksi, joka koostuu madoista. Olynder, nyt Noitamestarin tittelin perijä, vapauttaa raivonsa sankarien niskaan aluksi sanoilla ja sitten kutsumalla viimeisen liittolaisensa, zombielohikäärme Cryovainin paikalle. Viimeinen taistelu Noitamestarin kanssa alkaa! Noitamestarin voima on kamala, tämän hallitessa nekromantian taikuutta suvereenisti. Alexandra tasoittaa tilannetta käyttämällä elementtikiven, joka hajotessaan kutsuu paikalle suuren vesielementaalin. Sinami hyökkää Cryovainin kimppuun, ja lohikäärme ja kääpiö jakavat toisilleen hurjia iskuja. Routa pitää huomionsa tiukasti Noitamestarissa, koittaen pitää tätä kiireisenä nuoliensa avulla ja Oscar paiskoo kylmiä säteitä hirviön niskaan minkä kerkeää. Noitamestari ei kuitenkaan vähästä kaadu, vaan hän jatkaa arkaanisen mahtinsa esittelyä karkoittamalla elementaalin, pysäyttämällä ajan ja räjäyttämällä salamaloitsulla Oscarin melkein manan majoille. Sinami joutuu epätoivossaan käyttämään paikan sieluenergiaa, parantaen itseään lohikäärmeen rajuilta hyökkäyksiltä, ja lopulta hän upottaa miekkansa hirviön päästä läpi. Noitamestari on ajettu ahtaalle, ja Oscarin ja Sinamin yhteistyöllä saavat he lopulta Noitamestarin taltutettua, tämän ruumiin muuttuessa tuhkaksi ja sitten olemattomaksi tomuksi. Sielut vapautuvat, ja palaavat takaisin oikeille omistajilleen, ja pian Alexandra saa halata Linene Harmaatuulta onnellisen lopun koittaessa Noitamestarin paluulle.
Sana siitä, mitä Ikikesässä tapahtui tuona kohtalokkaana päivänä kiirii siitä tietävien keskuudessa seuraavien viikkojen ajan. Oletetusti myös tietty bardi saattaa kertoa tapahtumista laulunsa kautta. Pian jopa Ikikesän Yöt kirjoittaa aiheesta, antaen krediitin kaupungin pelastamisesta sankareille. Ikikesässä ei ole kapakkaa josta sankarit eivät saisi ilmaisia juotavia tai kauppaa joka ei antaisi sankari-alennusta. Pian saapuu kirje Ikikesän Linnasta, jonka on kirjoittanut itse Dagult Ikiliekki, Ikikesän valtakunnansuojelija. Se on kutsu juhlatilaisuuteen, jolla kaupunki (eli Dagult) haluaa palkita pelastajiaan. Ensilumen sataessa tehottomana Ikikesän ylle, kaupungin silmäätekevät kerääntyvät Ikikesän linnaan Dagult Ikiliekin kutsusta. Linnan suuressa salissa on satapäinen yleisö; Ikikesän aatelistoa, merkittäviä porvareita, kiltojen, koulujen ja kirkkojen edustajia ja palvelusväkeä varmistamassa, että lasit vieraiden käsissä eivät ole tyhjinä. Dagult Ikiliekki on keski-ikäinen ihmismies, jolla on leijonamainen olemus; tuuhea ruskea tukka, jossa on hieman harmaata, paksu parta ja lihaksikas vartalo. Dagult on vakava ja huumorintajuton mies, joka hallitsee Ikikesää rautaisella ottellaan. Dagult kiittää sankareita, ja antaa heille Ikikesän Suojelijan arvonimen, sekä tittelin mukana tulevat oikeudet takaavat sen, että Ikikesästä voi tulla heille uusi koti.
Illan aikana tavataan vanhoja ystäviä, tuttavia ja uusia naamoja. Alexandra ja Linene puhuvat tulevaisuudestaan valssin viedessä heitä kohti parempaa tulevaisuutta. Routa saa kesken juhlallisuuksien viestin: Zhentarim- operatiivi Etanalla on tietoja hälle, tapaaminen on parvekkeella valssin alkaessa. Routa saapuu parvekkeelle, mutta Etanan sijaan sielä odottaa valkohiuksinen haltiamies, jolla on tummansiniset silmät, tyylikkäät vaatteet ja silmiinpistävä yhdennäköisyys Roudan kanssa. Mies on Xander Yönpimi, Roudan poissaoleva isä. Xander ilmoittaa olevansa paikallisen Zhentarimin johtaja, ja että Etanan ja Roudan väliset sopimukset ovat nyt sopimuksia Xanderin ja Roudan välillä. Xander vakuuttaa, että hän aikoo periä velkansa, ja pakeneminen tai sopimuksen rikkominen johtaa väkivaltaisiin vastaiskuihin Roudan ystäviä kohtaan. Poistuessaan Xander muistuttaa, että Routakaan ei ole koskematon; jos hän haluaa nähdä siskonsa vielä joskus, tekee hän mitä käsketään. Routa jää yksin seisomaan lumiselle parvekkeelle, valssin soidessa taustalla.
