Toiminnot
Sivusto
Kajash rojahti istumaan selkä tyrmän seinää vasten henkeään haukkoen. ”Voi jumalani, alan olla liian vanha tällaiseen”, hän mutisi sulkien silmänsä ja nojaten niskansa kylmään kiviseinään. Kalpealla otsalla helmeili hiki. Loitsu, jolla Kajash oli viime hetkellä kiskonut Kassandran takaisin elävien kirjoihin, oli verottanut vanhuksen voimat lähes loppuun. Lisäksi, huolimatta Kajashin itseensä käyttämistä parannuksista, Kivun Herran viiltojen arvet tuntuivat yhä viipyilevän hänen jäsenissään, kolottaen ja särkien hartioissa, käsivarsissa ja vatsan seudulla. Edes Katolin pyhä voima ei tuntunut täysin poistavan vanhuuden aiheuttamaa toipumiskyvyn hidastumista. ”Sitä elää ja oppii, kuvitella”, Kajash mutisi itsekseen hengitystään tasaten. Hän olisi naurahtanut jos olisi jaksanut.
Gregorin tarkasteli vanhaa miestä huolestuneena. ”Oletteko kunnossa, isä?” Huohottavan papin silmät aukesivat väsyneesti, ja nyökäten uupuneesti tämä sanoi: ”Niin hyvässä kunnossa… kuin voi olettaa… kun on juuri…juossut läpi Helvetin! …Tarvitsen vain…vähän lepoa, sitten jaksan taas.” Valkohiuksinen pää painui jälleen vasten seinää silmien ummistuessa. Gregorin nyökkäsi terävästi: ”Hyvä on, isä, kaikessa rauhassa. Meillä ei tällä hetkellä ilmeisesti ole mitään hät…” Kovaääninen ja eittämättä naisellinen kirkaisu leikkasi ilmaa kesken Gregorinin lauseen. Kajashin vielä säpsähtäessä pystyyn, oli ritari jo pyörähtänyt ympäri yhdellä sulavalla askeleella, kasvot kohti Portin entistä olinpaikkaa, käsi kilpeä hapuillen.
”Laske minut ALAS, puolijätti! Laske minut ALAS! ALAS! HETI!” Kassandra huitoi ja potki villisti Panhandin kainalossa. ”No JOO JOO! Älä ny ittees telo! Musta vaan näytti, että tarvit PIKKASEN apua tuol’ hetkinen sitten. Sori, JOS olin väärässä!”, puolijätti ärähti vihaisesti velhottarelle, laskien tämän kuitenkin melko hellävaroin alas. Heti jätin käsien irrotettua otteensa Kassandra kuitenkin huojahti epävarmasti ja olisi kaatunut, jollei lähistöllä ollut Jaan olisi tarrannut kalpeakasvoisen naisen kyynärpäähään häntä tukeakseen. Panhand tuhahti. ”Yritä ny päättää tarviitko apua vai et.”
”Lady Kassandra! Rauhoittukaa.”, lähemmäksi asteleva Gregorin sanoi syvällä ja rauhallisella äänellään, Kajashin vajotessa taaempana takaisin istuma-asentoonsa. ”Olette hyvin äskettäin vakavasti haavoittunut, eivätkä mielenne ja ruumiinne ole siitä vielä toipuneet. Istuutukaa, ja laittakaa päänne polvianne vasten!”
”Taidatte… taidatte olla oikeassa”, Kassandra sanoi heikosti, vapisten silminnähden. ”Jaan, autatko… autatko minut tuonne seinän luokse?” ”Totta kai”, Jaan sanoi tarkoituksellisen värittömästi, taluttaen naisen seinustalle, jonne päästyään Kassandra vajosi istuvaan asentoon, painaen päänsä polviaan vasten. Jaan kuuli velhottaren vetävän syviä henkäyksiä, kuin yrittäen pakottaa itsensä rauhoittumaan. Osa sisäänhengityksistä kuulosti lähes nyyhkäyksiltä.
Gregorin viittilöi ryhmänsä taistelijoita lähemmäs vankilan hämärässä. Vastahakoisesti Jaan jätti Kassandran yksin tuskansa kanssa, astuen lähemmäs Gregorinia yhtä aikaa Joshuan ja Ephaston kanssa. Panhand oli Kassandran ja Kajashin lailla vajonnut lattialle istumaan, mutta puolijätin asento ei niinkään viestinyt uupumusta kuin uppiniskaista murjotusta. Iso mies ei osoittanut eleelläkään huomanneensa Gregorinin viittauksia, vaan tuijotteli kohti tyrmän kattoa, ilmeestä päätellen suunnitellen juuri huoneiston laajamittaista remontointia puolijätin mitoille sopivaksi.
”Mikä Kassandraa vaivaa?”, Jaan tiukkasi huolestuneena matalalla äänellä Gregorinilta, kumartuen lähemmäs ritaria. ”Trauma”, Gregorin murahti hiljaa, mutta vakaasti. ”Kajashilla ei ollut aikaa olla helläkätinen, ja sielu ja ruumis ehtivät hetken aikaa olla erillään.” Gregorin vilkaisi Kassandraa Jaanin olkapään sivuitse, ja jatkoi sitten: ”Teinä on kuitenkaan olisi huolissanne, kapteeni. Hän on vahva ja älykäs nainen, hän toipunee varsin pian entiselleen. Olen nähnyt, ehkä valitettavasti, näitä … tapauksia… tarpeeksi elämässäni tietääkseni. Olkaa rauhassa.” Jaan nyökkäsi asentonsa suoristaen, mutta näyttäen vain puolittain vakuuttuneelta, kuin miettien jo vastaväitettä ritarille. Gregorin voihkaisi sisimmässään.
”Mitä haluaisitte meidän nyt tekevän?”, Joshua kysyi äkkiä rauhallisesti, keskeyttäen alkamaisillaan olevan väittelyn. Gregorin oli keskeytyksestä kiitollinen. Vilkaisten kaikkia kolmea miestä silmiin hän sanoi ääntään madaltaen: ”Toivoisin, että voisitte käydä ulko-ovella tarkistamassa, onko reitti selviä, vai vieläkö niitä pieniä verenimijöitä parveilee paikalla. Kaksi jääköön vahtiin ovelle, kolmas voi tulla takaisin kertomaan tänne tilanteen. Liikkukaa niin äänettömästi kuin mahdollista. Jään tänne varmistamaan, että Kassandralla ja Kajashilla on kaikki hyvin”, hän sanoi lopuksi, toivoen hiljentävänsä Jaanin mahdolliset vastaväitteet.
Kaikki soturit nyökkäsivät ymmärryksen merkiksi, Jaan sotilaallisen tiukasti, Joshua rauhallisen ilmeettömästi ja Ephasto innokkaasti, ennen kuin lähtivät liikkumaan hallituin askelin taaemmas käytävän pimeyteen, ohi istuvan Kajashin. Viimeinen asia, minkä Gregorin näki, ennen kuin käytävän pimeys nielaisi taistelijoiden hahmot, oli Ephaston äänetön tanssahtelu. Sen jälkeen ritari kääntyi ja käveli Kassandran luo, polvistuen tämän vierelle.
Kolme hahmoa saapui portaiden yläpäässä olevalle oviaukolle. Heti heidän käännyttyään portaille johtavan kulman takaa oli käynyt ilmeiseksi , että suurta siivekkäiden petojen hyökkäystä ei välittömästi ollut odotettavissa; käytävään ja portaiden alapäähään oli oviaukosta virrannut ainoastaan viileää ilmaa, hiljaisuutta ja pimeyttä. Koska väijytyksen mahdollisuutta ei kuitenkaan voinut sulkea pois, olivat soturit hiljentäneet etenemistahtiaan portaikossa entisestään, liikkuen niin hiljaa kuin mahdollista. Nyt kaikki kolme seisoivat oviaukolla, ulos tuijottaen. Jaan jäi askeleen taaemmaksi kuin kaksi kumppanustaan.
Ephasto veti syvään ja hitaasti henkeä, puhaltaen sen hiljaa ulos. ”Aah. Täytyy sanoa, että tämä kyllä voittaa Helvetin huurut!”, hän kuiskasi kahdelle kumppanilleen. ”Ssshh!”, Jaan sähähti, jolloin säpsähtävä Ephasto yhdellä sulavalla liikkeellä iski aseensa huotriin ja sen jälkeen kädet äkkiä suunsa eteen syyllisen näköisenä, erittäin kuultavan äänen saattelemana.
”Mitä tuo yltyvä rapina on?”, Jaan kuiskasi niin hiljaa kuin mahdollista, hilpariaan sormeillen. Hänen silmänsä yrittävät lävistää öisen säkkipimeän. Joshuan suunnalta kuuluu tuhahdus ennen vastausta: ”Se on yltyvää räntäsadetta, hyvä kapteeni. Ilma alkaa jälleen kylmetä, ja ilmaan haihtunut kosteus tiivistyy takaisin vedeksi. Uskoisin, että saamme jopa lunta ennen kuin aamu koittaa. Mutta pidä toki asettasi valmiina. Pienet lumihiutaleet voivat olla hyvinkin vaarallisia!” Pienen hiljaisuuden jälkeen kuului Jaanin pureva kuiskaus: ”Jopas. Varo vain, alkemisti. Taisit runsassanaisuudessasi juuri käyttää vuoden puhekiintiösi! ” Joshuan suunnasta kuului tällä kertaa ainoastaan tuhahdus.
Jaan kääntyi Ephaston puoleen ja kuiskasi: ”Ephasto, voit varmaankin palata takaisin kertomaan Gregorinille, että reitti on selvä?” Ephasto nyökkäsi ja edelleen käsiään suunsa edessä pitäen pinkaisi portaita alas. Jaan ei voinut olla puolikkaan hetken ajan ihmettelemättä, miten nuori mies onnistui tekemään sen niin äänettömästi ja ketterästi, mutta sitten Ephasto oli jo portaiden alapäässä ja hävisi kulman taakse. Jaan palautti huomionsa öiseen linnanpihaan ja – äänen perusteella – yltyvään räntäsateeseen. Ja Joshuaan, joka seisoi toisella puolella oviaukkoa, hiljaisena kuin patsas. ”Sinä et taida juuri pitää minusta, vai mitä?”, Jaan sanoi hyvin hiljaisella ja värittömällä äänellä, linnanpihalle tuijottaen. ”Pitää sinusta…? Pitää sinusta?”, kuului Joshuan suunnasta, kuin alkemisti olisi miettinyt asiaa ensi kertaa. ”Katsotaanpa… En pidä tästä tehtävästä. En pidä siitä vallasta, joka Gregorinille on annettu minun ja Panhandin suhteen. En pidä Katolista, tai hänen kirkostaan. Enkä pidä sinusta.” Teatraalinen huokaus. ”Pelkäänpä, hyvä kapteeni, että vastaus kysymykseenne on siis kielteinen. Vaivaako se? Valvottaako se teitä öisin?”
”Ei lainkaan”, Jaan vastasi samaan värittömään tyylin, räntäpisaroiden räiskähdellessä pihamaalle. ”Jos valvoisin yöni miettien, mitä mahtavat minusta ajatella murhamiehet, varkaat ja kulkurit, joita minä ja mieheni olemme toimittaneet vankilaan, en olisi nukkunut kovinkaan hyvin moneen vuoteen, vai mitä? Kunhan olin vain utelias, siinä kaikki”, hän päätti olkiaan kohauttaen. ”Ymmärsinkö oikein”, Joshua sanoin äskeistäkin hiljaisemmalla äänellä, huppuaan korjaten, ”että ylensitte minut juuri murhamiesten ja varkaiden ylevään seuraan? Pyydän, kertokaa, mitä olen tehnyt ansaitakseni moisen kunnian?”
”Katso ympärillesi, alkemisti”, Jaan sanoi hiljaa. ”Näetkö? Kylä poltettuna tuhkaksi, suuri osa asukkaista murhattuja, osa pahempaa. Kaikki tämä sinun ja ystäviesi ansiosta, niin olen kuullut. Jos minusta olisi kiinni, ette kävelisi kaupungistani pois moneen vuoteen. Joten kerro minulle, nukutko sinä yösi hyvin? Valvottaako tämä sinua öisin?”
Pienen hetken oli hiljaista, ja molemmat tuntuivat kuuntelevan sateen ääntä ja Jaanin sanojen kaikua yössä. Myös käytävästä kuului ääniä, ilmeisesti muu seurue oli lähestymässä. Äkkiä Joshua kumarsi huppuaan lähemmäksi Jaania ja kuiskasi sihisten: ” Ei, tämä EI valvota minua öisin! Valvon jo yöni nähden yhä uudestaan ja uudestaan, kuinka hydra pureskelee veljeni palasiksi, sylkien luita ja lihankappaleita tuntemattomalle jumalalle omistetun temppelin lattialle; temppelin, joka on omistettu jälleen yhdelle jumalalle, joka ei arkaillut käyttää kuolevaisia - meitä - työkaluinaan. Ja kuinka veljeni uhraus palkittiin…? Voi, kuinka se palkittiinkaan! Onko suurempaa kunniaa kuin kuoleman jälkeen nousta epäkuolleena takaisin, sillä eihän arvokasta työkalua noin vain sovi heittää hukkaan…?”
”Ja sinä! Sinä puhut, kuin tietäisit jotain hyvästä ja pahasta! Jotain oikeasta maailmasta! Olet elänyt koko elämäsi näillä seuduilla. Olitko paikalla, kun Portti aukesi? Tiedätkö, mitä tapahtui? Jos olisit ollut paikalla, olisitko kuitenkaan toiminut eri tavoin kuin me?” Äkkiä Joshua tarrasi Jaanin ranteesta. Alkemistin sormet olivat voimakkaat ja Jaan haistoi niistä leviävän rikin hajun. ”Tämä on minun neuvoni sinulle, kapteeni: Mene takaisin kotiisi. Syleile perhettäsi. Ja kyyristy. Kyyristy niin pieneksi kuin voit. Paras elämä mitä voit toivoa on elämä, mitä jumalat eivät huomaa. Jätä jumalien vaivaaminen meille murhamiehille, varkaille ja muille jo tuomituille maankiertäjille, joiden maailmassa on muutakin kuin mustaa ja valkoista.”
”Irti minusta!” Jaan sihahti hampaidensa välistä, tarttuen puolhaltian sormiin. Heidän toverinsa kuulostivat olevan yhä lähempänä käytävän kulmausta. ”Totta kai, kapteeni”, Joshua hymähti puoliääneen, irti päästäen. ”Totta kai… Ja miksikäs ei, ovathan käteni vain kuolevaiset, ne mätänisivät joka tapauksessa enemmin tai myöhemmin. Mutta miettikääpä: mitä jos käteni olisivat kuolemattomat?” Valkoiset hampaat välähtivät yössä ilottomassa virnistyksessä. ”Pystyttekö kuvittelemaan, kuinka tiukka ja pysyvä otteeni olisi? Kuinka anteeksiantamaton?”
Gregorin asteli portaiden yläpäähän hiljaisesti, pihaa vartioivien soturien väliin ”Kaikki hyvin? Onko mitään näkynyt tai kuulunut?” ”Hiljaista, sir”, Jaan kuiskasi ilmeettömästi. ”Kuin haudassa.” ”Kuin sateisessa haudassa ”, kuului Joshuan yhtä ilmeetön vahvistus toiselta puolelta. Gregorin vilkaisi molempia taistelijoita terävästi, mutta ei sanonut mitään. Jos vuodet hänen vaimonsa kanssa olivat jotain opettaneet, niin sen, että joskus - usein - vaikeneminen oli kultaa.
Gregorin viittoi alhaalla odottavalle seurueelle ”kaikki selvää ”-merkin. Panhand harppoi portaita ylös ensimmäisenä, astuen sateeseen ja raikkaaseen yöilmaan, huokaisten syvään tyytyväisyydestä, melkein tuntien alituiseen kalvavan koti-ikävänsä hetkeksi helpottavan antaessaan sateen huuhtoa ylöspäin kohotettuja kasvojaan. Perässä tulivat uupuneen näköinen Kajash ja viimeisenä valjun oloinen Kassanda, joka kuitenkin pysyi hyvin jo jaloillaan naisiin auttavaisesti suhtautuvan Ephaston tukemana.
Kajashin päästyä oviaukolle Gregorinin luokse, ritari kuiskasi papille: ”Pystytkö antamaan hieman valoa?” Kajashi nyökkäsi, ojensi kädessään jo valmiiksi olevaa Katolin symbolia ylemmäs ja mutisi lyhyen rukouksen Katolille. Symboli alkoi hohtaa valoa, valaen sisäpihalle lämmintä kodikasta loistettaan. Juuri portaiden yläpäähän päässeeltä Kassandralta pääsi pieni kirkaisu Gregorinin mutistessa ”Katol armahda!”. Kirkaisun havahduttama Panhand avasi silmänsä, katsoi pihamaata ja erityisesti linnoituksen portin suuntaan ja tempaisi kirveensä esiin kotelostaan yhdellä kauniilla kaarella.
Pihamaa oli kuin moninkertaisen verilöylyn jäljiltä. Seurueen tappamien helvetinsikiöiden lisäksi maa oli mustanaan pienien lentävien olentojen ruhoja, jotka olivat peräisin ilmeisesti sankareiden kimppuun hyökänneestä parvesta. Pihalle oli ilmestynyt myös uusien, kookkaampien demonien raatoja. Lisäksi portin aukosta linnoituksen pihalle näytti tulevan valtava, sininen ja liikkumaton demonin raaja. Valtava koura.
Tuoreimpien demoniraatojen aiheuttajia ei tarvinnut etsiä kaukaa. Heidän ruumiinsa olivat helvetinpetojen seassa, lukuun ottamatta yhtä paladiinia, joka oli, Gregorinin arvion mukaan, raahustanut taistelun jälkeen ainoana eloonjääneenä muurin viereen, istahtanut aloilleen ja kuollut verenhukkaan niille sijoilleen. Gregorin laski yhteensä kuusi ihmisruumista muiden seassa. Taivaalta putoava räntä oli alkanut muodostamaan ruumiiden päältä valuessaan mustia ja punaisia jäähileen täyttämiä lammikonalkuja pitkin pihamaata. Kuin ulkopuolisena maisemaa tarkkailen Gregorin huomasi, että punaisesta ja mustasta verestä muodostuneet purot eivät yhteen joutuessaankaan näyttäneet sekoittuvan.
”No… Nyt …Nyt varmaan tiedämme, mitä muille ryhmille tapahtui,” Kassandra sanoi hauraalla äänellä oviaukosta. Vierellä Ephasto katsoi leukojaan longotellen näkymää ja puristeli synkästi sapeleidensa kahvoja. ”Muille ryhmille…?”, Gregorin ajatteli etäisesti. ”Muille ryhmille…? Voi, jumalani, ei!” Käännähtäen äkisti velhottareen päin Gregorin sanoi tuimasti: ”Älkää manatko, velhotar. Pyydän. Älkää manatko.” Kassandran hätkähdys oli silminnähtävä, ja puna nousi kauniille kasvoille.
”Pelkäänpä, että Kassandra on oikeassa,” Joshua virkkoi ritarin toiselta puolelta. ”Mehän tunnemme tuon suuren sinisen - eikö totta, Panhand?”, Joshua kysyy ääntään korottaen. ”Kyllä näin on”, kuuluu Panhandin uhkaavana kumiseva vastaus. Jätti seisoo edelleen liikkumattomana kyyryssä, kirves täydessä taisteluvalmiudessa. ”Kuten sanottua, tuo… olento… tuskin on… antautunut taistelutta, niin kuin sanotaan”, Joshua jatkaa taas vain Gregorinille puhuen. ”Pää kiinni, Joshua”, sanoi Jaan äkkiä, äänensävyllä, joka oli kova kuin timantti. Kassandra hätkähti uudemman kerran, mutta Gregorin ei tuntunut edes huomaavan. Joshua kohauttaa olkiaan ja on hiljaa.
Yht’ äkkiä Panhand singahti liikkeelle, painellen läpi sohjon ja portista ulos. Jaan kirosi ja syöksyi perään. Ephasto heilui hetken aikaa päättämättömän näköisenä Kassandran olkapään vierellä, mutta singahti sitten kolmanneksi pyöräksi. Gregorin oli muutaman sydämenlyönnin ajan hämmentynyt tapahtumien saamasta käänteestä, mutta sen jälkeen sotilaan selkärangasta tulevat tavat ottavat vallan, ja hän nosti kilven eteensä. ”Pysykää lähelläni, isä”, hän sanoo Kajashille, joka nyökkää, näyttäen äkkiä siltä kuin olisi vanhentunut tuhat vuotta. Kassandra loikkii kaksikon perässä heidän ylittäessään makaaberia pihamaata päästäkseen portin toiselle ja ulos linnoituksesta. Joshua seisoi hetken aikaa paikoillaan, ja lähti sitten hiljaa huokaisten perään.
Ilmenee, että Joshua oli oikeassa. Suuri sininen ei ollut luovuttanut helpolla. Sen ruhosta näyttää pistävän esiin useita aseita, joista osan Gregorin tunnisti ensi silmäyksellä paladiinimiekoiksi. Yhtä helposti hän tunnisti kylän pääkadulla makaavista ruumiista kolme paladiineiksi, pahoin ruhjotuiksi. Hieman kauempana seinää vasten paiskattuna näkyi kaapuun pukeutuneen papin ruumis. Lähimpänä pedon ruumista makasi naisinkvisiittorin ruumis; Baylenin siskontytär, päätellen otuksen hampaissa olevasta päästä. Inkvisiittorin toinen käsi oli edelleen kietoutunut äpärämiekan kahvaan, joka lävisti kaulavaltimon, ilmeisesti samaan aikaan kun Pimeyden olento taivutti kaulaansa voidakseen paremmin repiä hampaillaan ärsyttävän rinnassaan roikkuvan kuolevaisen. Panhand hakkasi kirvellään olennon päätä murskaksi, Ephaston vain tuijottaessa vierellä sapelit käsissään. Jaan seisoi selkä suorana toisaalla, ilmeisesti katsellen horisontissa olevaa pistettä. Joka oli etäällä. Muualla. Ei täällä. Gregorin näki kaiken, muttei käsittänyt näkemäänsä.
Paladiini käveli kapteenin viereen, jättäen Kassandran ja Kajashin seisomaan kaaren varjoon. ”Miten luulet sen tapahtuneen?”, kapteeni kärisi, edelleen horisonttiin tuijottaen, silmiään räpytellen. Ääni pysyi hädin tuskin koossa. Gregorinin oli vaikea vastata. Sanat tuntuivat olevan kuin kuumia lasinsirpaleita, ne polttivat ja viiltelivät tullessaan kurkusta ylös. ”Minä… Minä luulen, että… että toinen ryhmä yhytti sen ensin…sitten toinenkin…He, he ajoivat sitä edellään…Ja tänne se pä-pä-päättyi. ” Ritarin on pakko sulkea suunsa , koska kurkku tuntui olevan täynnä lasimurskaa. ”Eipä jatkolla näytä olevan enää niin väliäkään”, Gregorin mietti etäisesti, nähdessään Jaanin jo romahtaneen polvilleen ja haudanneen kasvonsa käsiinsä. ”Kirottu sade”, paladiini mutisi tukahtuneesti ja pyyhkii kasvojaan kämmenselkään. ”Miksi räntä maistuu niin suolaiselle?
”Katolin nimeen!”, kuului äkkiä huuto Gregorinin vasemmalta puolelta. ”Ylistetty olkoon Hän! Olemme pelastetut!”. Gregorinin silmien tarkentuessa hän huomasi rakennusten varjosta hoippuvan neljä soturia ja yhden papin. ”Luulimme jo olevamme yksin kylän kaikkia demoneja vastaan, mutta Katolin armosta polkumme kohtasivat. Ollos tervehditty, uskonveli!”, nuori pappi messusi Gregorinille ja tämän vierelle astelevalle Kajashille. ”Totisesti, Hänen Armonsa on…rajaton,” Gregorin onnistui lausumaan karhealla äänellään, jota ei tunnistanut omakseen. ”Mutta luulen, että …kylässä ei ole enää juurikaan demoneja jäljellä. Uskon, että olemme melko hyvässä turvassa nyt. Tai niin hyvässä, kuin tässä murheen ahjossa voi vain olla… Älkää sanoko, että olette kaikki, mitä toisen puolen ryhmistä on jäljellä!”
Saapunut seurue meni synkän ja surullisen näköiseksi ja Gregorinin oman ryhmän vähitellen kerääntyessä paikalle, pappi totesi: ”Niin on miltä näyttää, veli Gregorin ja veli Kajash. Yksi ryhmä…tuhoutui täysin, ja me olemme ainoat selvinneet kahdesta muusta. Kuitenkaan, veljiemme ja sisariemme uhraukset eivät ole menneet hukkaan, jos on niin kuin epäilen… Kertokaa, onko Portti jo suljettu? On ilmeistä, että jotain on tapahtunut!”
Gregorin katselei viiden ihmisen joukkoa edessään ”Viisi. Viisi! Vain viisi… Tänä päivänä on Katolin veri vuotanut. Armahda meitä…” Kurkkuaan karaisten hän sanoi: ”Portti on suljettu. Katolin armosta…olemme suorittaneet saamamme tehtävän. ”Ja nyt, pyydän”, hän jatkoi paljon vaisummin, ”voimmeko yhdessä lähteä täältä keruupaikkaan mahdollisimman pian. Tiedän, että Kirkolla on syytä iloon, mutta tämä paikka hyytää minua sieluni ytimiin. Se on… liikaa.”
”Totta kai, veli Gregorin”, pappi sanoi vakavan ja murheellisen näköisenä. Vasta nyt Gregorin huomasi tämän punoittavat silmät. ”Se on myös meidän… hartain toiveemme. Koko seurueenne on tässä?”
Gregorin kääntyy katsomaan ryhmäänsä: jurottavaa Panhandia, vaiteliasta Joshuaa, hentoa Kassandraa , velvollisuudentuntoista Jaania, viatonta Ephastoa ja lopulta vanhaa Kajashia. Sateenpieksämiä hahmoja, kyyristelemässä yössä. Gregorinin oli yhä vaikeampi uskoa, että sama ryhmä oli vain vähän aikaa sitten onnistunut mahdottomassa tehtävässään. Ihmetystä, ja ihmetyksen lomasta oli jo alkanut sarastaa jotain muuta. Kunnioitusta. Pelonsekaista kunnioitusta; ei ketään yksittäistä ryhmän jäsentä kohtaan, vaan kunnioitusta heidän kyvylleen yhdistyä joksikin osiaan suuremmaksi valtavan voiman uhatessa. Jonka he olivat kukistaneet. Yhdessä. ”Hitto vie, tämän takia alun perin ryhdyin upseeriksi.” Ääneen hän sanoi: ”Kyllä, me olemme kaikki tässä.”
Suurinkvisiittori Baylen istui korokkeella olevalla tuolillaan ja mittaili ilmeettömästi katseellaan eteensä saapunutta kolmikkoa: puolijätti tuijotti uhmakkaasti takaisin, puolhaltia seisoi hiljaa kädet puuskassa huppu kasvot kätkien ja kolmas, ihmismies, katsoi takaisin avoimen vihamielisesti, sormien naputellessa rytmikkäästi huotrissaan olevien sapelien kahvoja. Baylen ei ollut nähnyt tarpeelliseksi riisua heitä aseistaan, paikalla oli riittävästi inkvisiittoreita ja paladiineja huolehtimaan asiasta, jos kolmikko päättäisi heittäytyä hankalaksi. Baylen haukotteli ja hieroi polttavia silmiään. Ulkona sarasti aamu; yö oli ollut pitkä.
Baylen karautti kurkkuaan ja aloitti. ”Hyvät herrat, kaipaatte taatusti lepoa, yhtä paljon kuin minäkin. Pidetään tämä siis lyhyenä.” Puinen istuin narahti Baylenin noustessa seisomaan. ”Katolin kirkko katsoo velkanne kuitatuksi. Emme halua enää pidätellä teitä täällä. Itse asiassa”, Baylen lisäsi kulmiaan kohottaen, ”toivomme teidän jatkavan matkaanne mahdollisimman pian. Mitä teidän kahden riimuun tulee”, nainen sanoi Joshualle ja Panhandille , ”Katolin minulle suomin valtuuksin poistan sen yltänne.” Baylen ojensi oikean kätensä kaikki sormet harallaan kämmenpuoli alaspäin kohti seikkalijatrioa. Riimu välähti hetken aikaa sinisenä Joshuan ja Panhandin otsassa ja hiipui sitten pois. ”Tulette huomaamaan, että myös aseenne ovat palanneet entiselleen.”
Seuraavaksi harmaahiuksinen nainen siirsi kiinteän katseensa Ephastoon. ”Mitä tulee teihin… Sekä Kajash että sir Gregorin ovat puhuneet ylistävästi teoistanne, samoin kuin useat kylästä pakoon auttamanne. Kiitollisuudenosoituksena Kirkko palauttaa henkiin naisen, jonka henkiinherättämisestä olitte kiinnostunut.”
”Mutta entä ystävämme?”, Ephasto kivahti takaisin. ”Mihin veitte Taeronin ruumiin? Miksei häntä ole vielä henkiinherätetty? Ja missä Liandrin on?”
Baylen synkistyi. ”Ymmärtäkää tämä, soturi: te ette ole oikeutettuja vaatimaan mitään. Ser-Adaiden asia on… heidän omansa, eikä kuulu tähän. Ja mitä kumppaniinne Taeroniin tulee, henkiinherätyksessä on todella ollut pieniä… viivästyksiä, sen myönnän, mutta voin vakuuttaa, että hän pääsee liittymään seuraanne jo ennen päivänlaskua. Nyt, olkaa hyvät ja poistukaa. Audienssinne katakombeissa on päättynyt.”
Kuului metallinen sihahdus Ephaston vetäessä sapelit huotrastaan. ”En ole lähdössä minnekään, ennen kuin vähintääkin näen Liandrinin ja olen varmistanut hänen hyvinvointinsa”, hän ärisi yhteen puristettujen hampaidensa välistä. Panhand venytteli Ephaston takana haukotellen, toisen käden päätyen kuin vahingossa selkäkotelossaan olevan suurkirveen puiselle varrelle. Joshuan kädet putosivat rennosti puuskasta lantion tuntumaan, vyössä olevien pommipullojen lähistölle. ”Olen kulkenut läpi veren ja tulen Kirkkonne puolesta; suurempi hyvitys kuin tarjoamanne, hyvä rouva, on paikallaan!”
Baylenin toinen kulmakarva kohosi. ”Hurmaavaa”, hän mutisi… ”Älkää nyt viitsikö! Tätä taistelua te ette pysty voittamaan. Katsokaa ympärillenne, Ephasto! Jokainen näkemistänne taistelijoista on Kirkon inkvisition tehtävissä kouliintunut veteraani, ja… MISTÄ OLETTE SAANEET TUON MIEKAN??”
”Öööh… Jjjaa niiin… Jaa tämänkö?”, Ephasto sanoi yllättyneen hölmistyneenä, Aamunloisto-sapeliaan kohottaen. ”Kyllä, juuri sen”, Baylen sihisi. ”Se on Kirkon omaisuutta. Teidän on luovutettava se HETI!”
”Ai jaahas!?”, Ephasto ärähti, päästen taas takaisin tasapainoon. ”Vaikka Sibehrt antoi sen minulle ja vaikka käytin sitä helvetinsikiöiden lahtaamiseen, en muka ole ansainnut oikeutta kantaa sitä! Asehan on kuin tehty minua varten - ja minä sitä!”
”Teillä oli oikeutuksenne käyttää sitä tehtävän ajan, soturi, ja hyvin te sitä käytittekin. Mutta ase KUULUU Katolille”, Baylen sanoi koleasti. ”Se ei tule jättämään tätä huonetta teidän kanssanne!”
”Lyödäänkö vetoa”, Ephasto sanoi hymyillen, ottaen taisteluasennon. Sivuilleen vilkuillen hän huomasi paladiinien ja inkvisiittorien käsien hakeutuneen aseilleen. Suurin osa kuitenkin katsoi Bayleniin epävarmasti. ”Varoitan teitä!”, Ephasto huusi Baylenin joukoille. ”En halua satuttaa ketään, mutta teen sen, jos annatte minulle aihetta!”
”Mä en allekirjoita tuota”, Panhand jyrisi omista korkeuksistaan, kirvestään hitaasti esiin vetäen. ”Mä haluan satuttaa teitä! Antaa tulla vaan, jäykkäniskat!”
Baylen kirahti turhautuneena. ”Tämä on kaikki niin kovin tarpeetonta”, nainen murisi, tehden pienen eleen oikealla kädellään.
Ephaston kädessä Aamunloisto-sapeli syttyi äkkiä sokaisevan kirkkaaksi. Valonsäteet tuntuivat porautuvan Ephaston silmistä sisään, polttaen sen jälkeen verkkokalvot. Hänen sapeliaan pitelevää kättään pitkin löi äkkiä sähköisku hartiaan asti. Huutaen Ephasto pudotti aseen turrista sormistaan. Sivuiltaan Ephasto kuuli myös Joshuan ja Panhandin yllättyneet karjahdukset. Ja sitten Baylenin joukot olivat heidän kimpussaan: Ephasto tunsi vahvojen käsivarsien kietoutuvan ympärilleen, ja painavan hänet heltymättömästi lattiaan, jonka jälkeen hänen kätensä ja jalkansa sidottiin. Ephasto yritti jatkaa huutamista, mutta näppärästi jonkun onnistui ujuttaa jonkinlainen rätti Ephaston suun eteen, ja hänen äänensä tukahtui. Sitojat eivät olleet selvästikään ensimmäistä kertaa asialla.
Muutaman metrin päästä Ephasto kuuli Baylenin kylmän äänen: ”Voitte syyttää tästä vain itseänne. Muttä älkää olko huolissanne. Katolin vääräuskoiset sokaisevan valon vaikutukset hiipuvat muutamien minuuttien sisällä. Ja asioissa on valoisakin – suottehan anteeksi sanaleikin – puolensa: pääsette haluamanne henkilön luokse. Sotilaat, viekää heidät selliin!”
Ephasto kumppaneineen rimpuili hurjasti vastaan, ja Panhand onnistuikin äänestä päätellen murtamaan jonkun nenän, mutta lopulta olosuhteiden uhreiksi joutuneet sankarimme saatiin kannettua sellien luo. Ennen kuin heidät työnnettiin sisään kalteriovista, jalkasiteet sentään poistettiin. Viimeisenä sisään työnnettävä Ephasto kimposi heti lattiaan osuttuaan takaisin jaloilleen, mutta oli auttamattomasti myöhässä ehtiäkseen estämään paladiineja sulkemasta kalteriovia.
Osittainen sokeus ja lähes täydellinen pimeys eivät auttaneet asiaa, ja Ephasto löi päänsä kipeästi kaltereihin. ”PASKAAA!!”, kajahti sydämen pohjasta tuleva kirous sellien pimeydessä. Jääden kalterien viereen seisomaan päätään pudistellen, yrittäen hätistellä tähtiä näkökentästään Ephasto valmistautui juuri jatkamaan hartaudenharjoituksiaan poikkeuksellisen mehevällä kirosanalla, kun Joshua äkkiä sähähti: ”Shhh! Kuulin jotain.” Ephasto jähmettyi, lukuun ottamatta silmien vilkasta räpyttelyä.
”Eph?”, kuului hento ääni pimeydestä. ”Lin! Oletko se sinä?”, Ephasto karjaisi keuhkojensa täydeltä. ”On se”, sanoi pystyyn parhaillaan nouseva Panhand. ”Se on ihan tossa muutaman sellin päässä.”
”Voi Eph! Luulen… luulen, että taidamme olla pu-pu-pulassa”, Liandrinin itkuinen ääni kantautuu halki pimeyden. ”Ne ta-ta-tappoivat… Tha-thanadarin! NE TAPPOIVAT HÄNET!”
Vankisaattuen poistuttua kammiosta rimpuilevat vangit mukanaan, Baylen rojahti takaisin istuimelleen ohimoitaan hieroen. ”Mikä yö!”. Hän saattoi jo tuntea tykyttävän päänsäryn yltyvän. Tämä kipu oli parannusloitsujen tuolla puolen, siihen auttaisi vain lepo.
”Valtiatar?”, karhea miesääni kysyi Baylenin istuimen vasemmalta puolelta. Huokaisten Baylen avasi silmänsä. ”Niin, Alvor?”, hän vastasi kuivalla äänellä, kääntäen katseensa odottavasi katsovaan tummasilmäiseen vanhempaan adjutanttiinsa. ”Oletteko varma, ettette ollut hieman liian jyrkkä hetki sitten, valtiatar?” Nähdessään Baylenin kulmien rypistyvän Alvor kiirehti jatkamaan: ”Pois se minusta, että olisin antanut miekan mukaan tuolle pakanalle, mutta hänen muut huomionsa… Mielestäni olemme ehkä aavistuksen epäkohteliaita lukitessamme heidät tyrmään kiitoksena siitä, mitä he tekivät. Olletikin, että he alun perin aiheuttivat ongelman. Toisaalta, jos olisimme vain alun alkaen hoitaneet kuljetuksen itse, sen sijaan, että sysäsimme sen heidän hoidettavakseen…” Alvor ei jatkanut lausetta loppuun, vaan kohautti olkiaan.
”Kyseenalaistatko määräysvaltani, Alvor?”, Baylen kysyi eteensä tuijottaen, rauhallisella ja tasaisella äänellä. Alvorin katse muuttui teräväksi, mutta inkvisiittorin ääni pysyi edelleen rauhallisena hänen vastatessaan: ”Tiedät hyvin, että kyseenalaistan, Baylen. Järjestömme doktriinit suorastaan vaativat, että kyseenalaistan.” Mies karautti kurkkuaan, ja jatkaa: ”Ymmärtääkseni juuri siksi ylensit minut nykyiseen tehtävääni.”
Baylen naputti sormenpäillään tuolin käsinojaansa hetken aikaa, kuin ajatuksiinsa vaipuneena. Juuri kun Alvor oli avaamassa suutaan uudestaan, vanha nainen suoristautuu ja sanoo silmäkulmiaan hieroen. ”Olet oikeassa, Alvor. Menetin malttini. En olisi saanut. Yö on ollut pitkä… Vaikka näithän itsekin, että kyseessä eivät olleet kaikkein kunniottavimmat vieraamme.” Baylen siirsi kätensä käsinojilta ristiin syliinsä ja tuijotti hetkeen aikaa eteensä ajatuksiaan kooten.
”Noh, ei auta itku markkinoilla”, suurinkvisiittori totesi päätään pudistaen. ”Mikä on tehty, on tehty. Kerätkööt nyt ajatuksiaan ja rauhoittukoot selleissään auringonlaskuun asti. Ehkä on hyväkin, että he huomaavat Liandrin Ser-Adain yhä olevan hallussamme, sen luulisi vaikuttavan jopa kuumaveriseen nuoreen taistelijaamme rauhottavasti.”
Baylen nousi seisomaan ja venytteli, useiden pienten naksahdusten säestyksellä. ”Alvor, oletko niin ystävällinen ja huolehdit, että vangeillemme viedään tarpeeksi ruokaa. Ei ole syytä pitää heitä nälässä. Kuten sanottu, voit luvallani valtuuttaa vartijat päästämään heidät illankoitteessa.” Alvor kumartaa. ”Entä hän, jota he kutsuivat Taeroniksi, valtiattareni?”
Baylen pysähtyi kesken kulkunsa.”Mitä hänestä, Alvor?”, Baylen kysyi värittömästi. ”Olin, äh, ymmärtänyt kardinaalin ilmaisseen tahtonsa varsin selkeästi hänen suhteensa. Valtiattareni.”
Baylen kääntyi katsomaan Alvoria rävähtämättömillä ja verestävillä silmillään: ”Alvor, liikut varsin heikoilla jäillä juuri nyt… Voitit jo yhden väittelyn kanssani.” Baylen kallisti päätään, räpäyttäen silmiään kerran pöllömäisesti. ”Älä huolehdi kardinaalista, minä selitän asian hänelle… myöhemmin. Pidä vain huoli siitä, että kaikki pyytämäni on valmiina neljän tunnin kuluttua, kun olen levännyt.”
”Kyllä, valtiatar. Entä...sisarenne?”
Baylenin hartiat lysähtivät. "Minä... minä en juuri nyt pysty ottamaan häntä vastaan. En nyt. Se hämärtäisi... harkintakykyäni. "
"Huolehdin asiasta, valtiatar." Alvor vilkaisi tutkivasti suurinkvisiittoria. "Tiedäthän, että joudut joka tapauksessa tapaamaan hänet jossain vaiheessa?"
Baylenin kasvoille palasi jälleen ilmeetön naamio. "Olen tietoinen velvollisuuksistani, Alvor." Alvor kumarsi. "Siispä toivotan teille levollisia unia, valtiatar."
"Saammepa nähdä", Baylen mutisi kuivasti poistuessaan kammiosta.
Taeron vetäisi henkeä syvään, kouristuksenomaisesti. Lihakset jännittyivät säpsähtäen puoliörkin jäntevässä vartalossa, valmistautuen sinkauttamaan petomaisen soturin makuuasennosta pysytasentoon ja siitä edelleen repimään auki lähimmän suojattoman kaulan. Minkäänlaista liikettä ei kuitenkaan tapahtunut. Pienen hetken henkeään haukkovan taistelijan mieli oli vähällä antaa periksi halvaantumisentunteen aiheuttamalle paniikille, mutta sitten aivot rekisteröivät tuntoaistin antamat signaalit ranteista, nilkoista, vyötäröltä ja selästä: Taeron tajusi makaavansa sidottuna – varsin tiukasti – selkä vasten kovaa ja kylmää kivipaasia. Asian ymmärtäminen kuitenkaan millään lailla vähentänyt rimpuilua, päinvastoin: turhautuneesti urahtaen valtava soturi jännitti lihaksiaan uudelleen, tunnustellen köysien kestävyyttä, räpytellen samalla silmiään toivoen saavansa näkökenttäänsä peittävän pimeyden hälvenemään. Yht'äkkiä pimeyden leikkasi silkkinen miehen ääni. Taeron jähmettyi paikoilleen.
”Kuten sanoin, valtiatar. Hän virkoaa. Uskoisin hänen olevan pian täysin toipunut .” Vakaa naisääni vastasi: ”Tosiaankin, Jevanjesh. Taitosi ovat vailla vertaa. Erinomaista!'' Kuului kaavun kahahdus. ''Olen vain Hänen nöyrä palvelijansa, valtiatar. Ennemminkin Hänen Armonsa kuin minun käteni toivat tämänkin kadotetun sielun takaisin.”
”Joka tapauksessa”, kuului naisen hieman välinpitämättömän kuuloinen vastaus. Taeron kuuli saappaiden narinaa askelien lähestyessä häntä. Sitten uudestaan naisen äänen, lähempää: ”En pidättele sinua enempaa, Jevanjesh. Tiedän, että johtoasi kaivataan jo sairastuvalla. Olisin kuitenkin kiitollinen, jos et mainitsisi tästä palveluksestasi tämän huoneen ulkopuolella.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen miesääni vastasi, aavistuksen hiljaisempana ja matalampana: ”En tietenkään, suurinkvisiittori...Sallikaa minun sanoa, että... kuulin menetyksestänne...ja...olen pahoillani, että hän on apuni ulottumattomissa. En pysty ymmärtään, mikä saastainen voima pitää hänen sieluaan hallussaan...! Pitäkää tätä palvelustani - ja hiljaisuuttani-...anteeksipyyntönäni.
Naisen äänen sävy oli kuin kovaa kiveä raapiva naula: ”Minulla on omat käsitykseni tästä saastaisesta voimasta... Tiedä tämä, Jevanjesh: En syytä sinua mistään. Se, joka tästä on vastuussa, tulee vielä maksamaan, sen lupaan!...Miten muuten jaksavat ne sotilaat, jotka olivat surmaamassa hal... vankimme?
Miehen ääni kuulosti synkältä: ”Heidän toipumisensa on epävarmaa, valtiatar. En ole koskaan nähnyt sellaisia paiseita.”
”Silloin on parasta, että palaat sairastuvalle pikaisesti, Jevanjesh. Tee kaikki, mitä voit heidän eteensä. Katso, että he paranevat! He eivät saa kuolla!''
”Kuten käskette, valtiatar.” Kuului kaavun kahahdus, pehmeä loittonevien askelten ääni, oven avautuminen ja sulkeutuminen. Hiljaisuus. Sitten Taeron kuuli jälleen saappaiden narinan. Askeleet tuntuivat kiertelevän häntä. Puoliörkki seurasi ääntä päätään kääntäen.
”Ja nyt olemme kahden, ihmissusi.” Puoliörkki paljasti koko komean hammasrivistönsä ja murisi syvältä kurkustaan äänen suuntaan.
”Mitä, etkö pidä minusta? Olen äimistynyt”, naisen ääni vastasi kuivasti.
”En koskaan pidä pelkureista, jotka sitovat vastustajansa silmät ja raajat ennen kuin leikkaavat näiden kurkun auki, nainen”, Taeron vastasi kumealla äänellään. ”Pidätkö itse?”
”Minun pitämiseni ja pitämättömyyteni eivät ole enää pitkään aikaan liittyneet tekemisiini tai valintoihini millään lailla. Ylellissyys, jonka merkityksen huomaa vasta sen poistuttua, ihmissusi... Salli minun kuitenkin puolustuksekseni sanoa, että siteet olivat enemminkin omaksi turvaksesi kuin meidän. Yhtäkkinen paluu elämään on ruumiille ja aisteille traumaattinen kokemus, ja olemme havainneet tämän menetelmän turvallisimmaksi.” Nainen käveli lähemmäksi.
”Koska selvästi olet nyt tajuissasi ja selväjärkinen, voin irroittaa siteesi, soturi, jos niin haluat.”
Taeron nyökkäsi vastaukseksi, lipaisten kuivia huuliaan. ”Varoitan kuitenkin: jos hyökkäät kimppuuni, tulet katumaan sitä koko lyhyen loppuelämäsi ajan. Sillä kertaa EMME palauta sinua takaisin henkiin”, nainen lisäsi, kuulostaen ankaralta. ”Poistan ensin silmäsiteesi.”
Taeron aisti, kuinka hänen vasemmalla puolellaan olevan nainen ojensi kätensä, avaten ilmeisesti ohimolla olevan solmun. Silmiä peittänyt pimeys hävisi silkkiliinan pudotessa maahan. Puoliörkki räpytteli villisti silmiään yrittäen totutella huoneessa olevien muutaman kynttilän valoon. Valoon, joka tuntui halkaisevan hänen kallonsa. Samanaikaisesti hän joutui nieleskelemään ankarasti pitääkseen mahalaukkunsa vatsan sisäpuolella; hän ei maannutkaan kivipaadella, vaan oli sidottuna seisaalleen. Asian havaitsemisen aiheuttama huimaus ja kieppumisen tunne oli mieltäkääntävä.
Keski-ikäinen, harmaahiuksinen nainen tarkasteli vihreämmäksi muuttuneen puoliörkin kasvoille ilmestynyttä kylmää hikeä. ”Melkoinen kokemus, vai mitä?
”Olen...olen kokenut pahempaakin”, Taeron kähisi kurkkuaan karautellen. ”Seuraavaksi jalat, kiitos.”
Nainen nyökkäsi viileästi ja siirtyi Taeronin selkäpuolella olevan kivipaaden taakse. Äkkiä sidottu puoliörkki tunsi köysien löystyvän ja valahtavan alas sekä ranteistaan että nilkoistaan. Äkillinen muutos oli vähällä kaataa Taeronin, mutta vyötäisillä edelleen oleva köysi esti sen.
”Oletko edelleen pystyssä?”, kuului naisen ääni kivipaaden takaa, hieman vaimeampana. ”Säästä minut kohteliaisuuksiltasi, ja poista köysi!” Taeron ärähti takaisin, sulkien silmänsä ja nojaten taas selkänsä kivipaateen, sydän villisti hakaten. Samassa vyötäisillä oleva köysikin löystyi. Se ei kuitenkaan valahtanut alas, vaan nainen veti köyden toisen pään läpi Taeronin toiselta puolelta olevasta rei'ästä. Kiskaisu oli melkein äkäinen ja köysi nirhaisi ilkeästi vapautuvan soturin ihoa. Tätä Taeron ei kuitenkaan juuri huomannut: vapautuneella puoliörkillä oli täysi työ pysyä pystyssä. Horjuen kuin humalainen hän horjahteli lähellä olevan puupöydän luo, nojaten käsillään raskaasti sitä vasten. Pöytä narisi, mutta kesti sitä yllättäen kohdanneen rasituksen.
Nainen käveli pois paaden takaa. ”Varsin huomattavaa. Toipumiskykysi on erinomainen,” hän totesi tarkastellen syviä henkäyksiä ottavaa puoliörkkiä. ”Jos kaipaat varusteitasi, löydät ne tuolta”, hän lisäsi osoittaen huoneen ainoan oven vieressä olevaa pienempää pöytää.
Taeron pakotti katseensa ylös tukipöytänsä pintakuvioinnista, kohti naisen viittaamaa suuntaa. Pienemmän pöydän päällä tosiaan näyttivät olevan suurin osa hänen varusteistaan. Varusteiden luokse oleva kymmenen metrin matka tuntui kuitenkin lähes ylittämättömältä etäisyydeltä. Kaiken keskittymiskykynsä manaten puoliörkki kuitenkin irrotti otteensa pöydästä ja asteli vakain, joskin hitain askelin varusteidensa luokse. Nainen tarkkaili ääneti soturin käsien tarttuessa isoon miekkaan. Miekan saatuaan Taeron kääntyi, laski terän kärjen lattiaan pitäen molempia käsiään miekan nupilla ja nojasi lantionsa pöytää vasten. Puoliörkin silmät kohtasivat suoraryhtisen naisen ilmeettömän tuijotuksen. ”Nyt: kuka sinä olet ja missä olen?”
Yllättäen nainen kumarsi, vaikkakin melko niukasti. ”Olen suurinkvisiittori Baylen, ihmissusi. Kunnia tutustua. Olet Denestadtin kaupungissa, jonka uskoakseni muistat. Tällä hetkellä olemme kaupungin katujen alapuolella olevissa katakombeissa, jonne toverisi toivat ruumiisi, saatuaan suljettua Portin. Sinut on juuri herätetty henkiin, minun pyynnöstäni ja vastoin kardinaali Mergelin nimenomaisia määräyksiä.”
Taeron oli hetken vaiti, pureskellen mielessään naisen sanomaa. ”Miksi?”
”Miksi mitä?”, Baylen kysyi päätään kallistaen, laittaen kädet puuskaan.
”Miksi Mergel haluaa minusta eroon?”
”Olet ihmissusi, eikö totta?”, Baylen kysyi retorisesti, kohauttaen hartioitaan. ”Saimme asian selville kuulustellessamme ystäviäsi kylän tapahtumista. Mitä muuta syytä hän tarvitsisi? Kaltaisesi eivät varsinaisesti ole tehneet mainetekoja.”
Taeron luimisti korviaan, nojasi päätään eteenpäin ja sanoin hampaidensa välistä: ”Näinkö on? Ja jos on, miksi varta vasten olet rikkonut hänen määräyksiään, jos jaat hänen mielipiteensä? Ehkä ajattelit käyttää minua johonkin?”
Suurinkvisiittori laski yllättäen katseensa alas. ”Niin...Se näyttää hieman ristiriitaiselta, vai mitä...?”, nainen sanoi, kuin vastausta etsien. Sitten hän henkäisi syvään, kuin kooten itsensä, ja nosti katseensa, kohdaten jälleen puoliörkin hiljaisen ja uhkaavan tuijotuksen. ”Ensinnäkin, en jaa kaikkia kardinaalin mielipiteitä, varsinkin mitä tulee typeriin yleistyksiin. Hän ei ole koskaan kohdannut ihmissusia, minä olen. Olen jäljittänyt aikoinani useitakin teikäläisiä, todennut heidät syyllisiksi kaikkeen, mistä heitä on syytetty ja surmannut heidät sääliä tuntematta. Kuitenkin... heillä kaikilla on kokemusteni mukaan ollut valta vaikuttaa tekemisiinsä. Kukaan heistä ei ollut vain tahdoton nukke.”
Baylen piti pienen tauon ja jatkoi, taas katseensa lattiaan laskien: ”En usko, että purema lisää keneenkään mitään, mitä siellä ei olisi jo ennestään... Anna joukolle kuolevaisia voimaa, ja moni heistä tulee käyttämään sitä väärin. Asiaan liittyvät myytit vääristävät tilannetta vielä lisää, tarjoten tukun tekosyitä heikkomielisille ja alttiille...” Äkkiä nainen nosti taas katseensa, kuin havahtuen. ”Noh, minun tuskin tarvitsee luennoida sinulle hallinnan merkityksestä sen enempää. Kuten sanottu, en jaa Mergelin näkemyksiä tässä asiassa ja on melkeinpä sääli päästää sinut nyt menemään, kun voisin kerrankin todistaa olevani oikeassa!”, hän lopetti kuivasti hymyillen. Taeronin kulmien kohotessa ei-täysin huvittuneesti Baylen kiirehtii jatkamaan.
”Toisekseen, olen Katolin soturikastin johtaja. Me tiedämme, mitä merkitsee uskollisuus, lojaalisuus, veljeys. Me emme jätä toisiamme taistelukentälle kuolemaan. Me emme ole kiittämättömiä. Mitä sinä olet tehnyt... on urhoollisuuden, velvollisuuden ja lojaaliuden tuolla puolen. Jos kunnioittaisin tekoasi vain polttamalla ruumiisi, polttaisin samalla oman uskoni noihin ihanteisiin ja niiden merkitykseen. Tuhoaisin sen, mikä tekee Katolin inkvisitiosta yhtenäisen! Se olisi...synti vailla vertaa.” Baylen vaikeni, etsien sanoja jatkaakseen.
Taeron murahti: ”Minulla oli apua.”
Naisen kulmat kohosivat ja silmissä oli äkkiä terävä katse: ”Todellako? Millaista? Haluatko kertoa tarkemmin? ”
”Enpä oikeastaan... Mutta luulisin, että nekin tiesivät mainitsemiesi hyveiden merkityksen. Paremmin ehkä kuin ihmiset”, Taeron lisäsi virnistäen petomaisesti.
”Ne? Useita auttajia? Ei-inhimillisiä? Saat minut melkeinpä epäilemään päätöstäni, ihmissusi... Oletko varma, ettet tuntenut mitään...naisellisuuden aspektia näissä auttajissasi?”, Baylen kysyi, silmät kirkkaina ja tarkkoina.
”En!”, Taeron ärähti näyttäen hämmentyneeltä. Sitten hämmennys vaihtui oudoksi, hieman kaipaavaksi ilmeeksi.”Ne olivat...puhtaita. Kyllä. Se on se sana. Puhtaita. Sitä, jos jotain.”
Baylen katsoi vielä hetken puoliörkkiä silmä kovana, mutta nyökkäsi sitten olkiaan kohauttaen: ”Hyvä on, pidä salaisuutesi. Se on sinun.”
”Kiitos, niin muuten onkin!”, Taeron urahti ja kääntyi sitten kiskomaan rengaspaitaansa pöydältä ylleen. ”Kerrotko vielä miten täältä pääsee pois? Ystäväni ovat varmaan jo majatalossa?”, soturi huikkasi olkansa yli Baylenille.
”Ystäväsi ovat vankilassamme, ihmissusi”, kuului Baylenin rauhallinen vastaus ja Taeron kääntyi saman tien ympäri.
”Miksi?”
Baylen kohautti taas olkiaan ennen kuin vastasi. ”Ei mistään vakavasta. He osoittautuivat vain hieman kuumapäisiksi, he vapautuvat kyllä iltaan mennessä.” Taeron avasi jo suunsa vastalauseeseen, mutta Baylen lisäsi kivikasvoisena: ”Tämä asia ei ole avoin neuvotteluille.”
Huoneeseen lankesi hiljaisuus Taeronin mittaillessa naista katsellaan, miettien kuinka paljon häneen voisi luottaa. Suurinkvisiittorin kasvot olivat kuitenkin tutkimattomat.
”Katselitko jo riittävästi?”, Baylen kysyi äkkiä pisteliäästi. ”Et voi olla täällä loputtomiin. Ja kun pääset maan pinnalle, on sinun syytä pysyä melko huomaamattomana, vaikka olitkin susimuodossa tänne tullessasi. Jos Mergel saa sinut käsiinsä, en pysty sinua auttamaan. Itse asiassa, luultavasti roikumme molemmat samasta puusta. Otin vapauden teetättää sinulle hupullisen viitan, jonka löydät pöydältä. Suosittelen, että hankkiudut kaupungin ulkopuolelle. Järjestän niin, että kun ystäväsi vapautuvat, heidät toimitetaan pohjoisportista ulos, jolloin voit taas liittyä heidän seuraansa.”
Hiljaisuus. Lopulta puoliörkki kääntyi murahtaen takaisin pöytään päin ja alkoi kiskoa varusteitaan ylleen. Takaa kuuluivat Baylenin askeleet, ja outo metallinen kirskaisu. Taeronin kääntyessä katsomaan hän näki osan kammion kiviseinää aukeavan oven lailla, paljastaen takana olevat ylöspäin johtavat kiviportaat. Kivioven vieressä seisova Baylen käänsi katseensa paljastuneesta portaikosta takaisin Taeroniin. Portaisiin viittoen nainen sanoi: ”Nämä portaat vievät sinut uloskäynnille hiljaiselle syrjäkujalle. Ylhäällä on tirkistysaukko, mistä voit tarkistaa, että kuja on tyhjä. Ulosastuttuasi olet omillasi.”
”Niin aina”, Taeron mutisi, kiinnittäen viimeiset lenkin, jotka sitoivat suuren miekan tukevasti hänen selkäänsä ja viskaten lopuksi hupullisen viitan koko komeutensa ylle. Salaoven luona puoliörkki vielä seisahtui, katsoen liki kahden metrin korkeudestaan oven vieressä seisovan naisen ylöspäin kohotettuja kasvoja. Huoneen hämärässä valaistuksessa Baylen erotti hupun syövereistä vain kylmästi kimmeltävät silmät ja esiin välähtävät valkoiset hampaat. Nainen kalpeni hieman. ”Jos ystäviäni ei ala näkymään, voit olla varma, että tapaamme uudestaan, suurinkvisiittori. Kuten tiedät, olen varsin itsepäinen”, Taeron sanoi matalalla ja uhkaavalla äänellä. Baylen nuolaisi huuliaan, ennen kuin vastasi teräksisellä äänellään: ”Tiedän kyllä, ihmissusi.” Taeronin jo astellessa ensimmäisiä askeleita takaa kuului vielä: ”Toivotan sinulle onnea kaikissa pyrkimyksissäsi, soturi.” Sen jälkeen kuului vain kirskunaa ja jymähdys oven painuessa kiinni.
Baylen huo'ahti, ja nojasi päätään takana olevaan seinään, silmänsä sulkien. Viimeinkin ohi! Hän tiesi tehneensä oikein, mutta siitä huolimatta... Puoliörkki oli koko olemukseltaan henkinyt ennalta-arvaamattomuutta, muistuttaen enemmän luonnonvoimaa kuin elävää olentoa. Mergel ei taatusti osoittaisi tippakaan armoa heitä kumpaakaan kohtaan, jos totuus tulisi ilmi. Baylen hieraisi kaulaansa. ”No, ehkäpä saisin sentään silkkiköyden!”
Hieman jo ajatuksesta ylöspäin värähtäneet suupielet tiukentuivat äkkiä viivaksi suun yläpuolella olevien silmien räpsähtäessä auki, kun Baylen tunsi kasvoillaan kylmän henkäyksen. Hän näki kynttilänliekkien lepattavan ja sitten sammuvan. Nopeammin kuin silmä pystyi seuraamaan, inkvisiittori veti miekkansa esiin tupestaan. Terässä tanssiva karmiininpunainen tuli valaisi huoneen aavemaisesti.
”Kuka täällä on? Kuka uskaltaa lähestyä?!”
”Et ole ollut viisas”, sihisi outo naismainen ääni, joka tuntui kuuluvan yhtä lailla huoneen joka nurkasta."Sinun ei olisi kannattanut jättää pyhiä luoliasi. Täällä voin viimein murskata sinut kuin mitättömän pölyhiukkasen. Odotan jo malttamattomasti jäännöksistäsi saamaani tyydytyksen tunnetta."
Kammiossa kajahti Baylenin kylmä, kirkas ja kova nauru. ”Sinä! Narttu! Voi hullua... Lukemattomat vuodet ovat kutoneet hämähäkin seittejä sairaisiin aivoihisi! Minä olen Katolin Maanpäällinen Miekka. Yksikään jumala ei voi minuun koskea, ilman että Katol puuttuu asiaan. Haluatko todella yrittää pakanallista hokkuspokkustasi minun ja Katolin tahtoa vastaan? Siitä vain! Anna tulla! Minä haastan sinut!”
”Sinä ja jumalasi olette vain lapsia minun rinnallani. Olen ollut olemassa jo aioneita, ja tulen olemaan vastakin. Polvistu nyt ja saatan säästää sinut vihaltani, kuolevainen!” Kammion täytti outo kohina ja kuiske. Baylen tunsi jokaisen ihokarvansa seisovan pystysuorana huoneessa sykkivän voiman vuoksi. Ilottomasti hymyillen hän totesi:
”Olet ollut mahtava ehkä joskus, Morpidisius. Et enää! Ryömi koloosi kuolemaan ja jätä tämä maailma jo rauhaan!”
Jumalan turhautunut ärähdys täytti huoneen ja notkautti Baylenin polvia. Pimeimmästä nurkasta syöksähti naista kohti olento, joka näytti olevan jonkinlainen pimeyden, pantterin ja jättimäisen salamanterin epäpyhä risteytys. Se oli nopea, mutta nainen, jonka kimppuun se hyökkäsi... Kuului humahdus inkvisiittorin heilauttaessa miekkaansa; isku osui olennon kaulaan ja otus katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
”Siinä kaikki? Siinä paras, mihin pystyt!? Ei ihme, että sinun piti odottaa, että olen yksin!”, Baylen huusi uhmakkaasti, katse nurkkia haravoiden uusien uhkien varalta.
”Kuka sanoo, että minun piti odottaa, että olet yksin?”, jumalattaren ääni sihisi myrkyllisesti. ”Ehkäpä puoliörkki, jonka juuri päästit vapaaksi, palvelee tarkoituksiani paremmin tietämättään kuin tietoisesti?”, ääni jatkoi härnäten.
”Ehkä niin”, Baylen sanoi kylmästi. ”Tai ehkä olet epätoivoinen miettiessäsi keinoa, jolla saisit minut tappamaan hänet, ja joudut turvautumaan valheisiin, joista kuusivuotiaskin näkee läpi! Kirveleekö velhon menetys noin paljon? Ehkä minun olisi pitänyt nostattaa hänet takaisin henkiin ja tappaa uudestaan!”
Huoneen täytti kylmä, ilkeä nauru. ”Houkka! En ole menettänyt häntä. Tekisit viisaasti, nainen, jos vahvistaisit muurejasi, koska vakuutan sinulle: kun hän palaa, hänen vihansa ei tule tuntemaan rajaa eikä äärtä. Ja tiiliä latoessasi voit muistella vaikkapa tätä:”
Äkkiä huoneen etäisimmästä nurkasta kuului nuoren naisen nyyhkytystä: ”Äiti? Täti? Missä te olette? Täällä on niin pimeää... En ymmärrä... Hän sanoo, että satuttaa EEEIIIIIIIH!!” Huuto katkesi äkisti.
Kalvennut, selkä suorana seisova Baylen sanoi ääni vapisten: ”Narttu. Vannon Katolin nimeen, että etsin ja tapan jokaisen palvelijasi, jonka käsiini saan. Ja sitten tapan sinut.”
”Niin, sydäntäsärkevää, eikö totta...? Lapsia ei pitäisi laskea yksin tuollaiseen paikkaan, missä cacodaemonit parveilevat... Koskaan ei katsos tiedä, josko cacodaemoni-parat törmäävät sielun syötyään johonkin vielä ilkeämpään. Mutta tietysti sinä tiesit riskit, vai mit-”
”KATOLIN NIMEEN, TUKI TURPASI, SENKIN MÄTÄ ÄMMÄ!”
Huone vavahti enää vain etäisesti naiselliselta kuulostavasta jumalattaren vastakarjaisusta. Kaiun vaimennuttua nurkat uudestaan täyttävä hiljaisuus kuulosti itsessään yliluonnolliselta. Kynttilöiden liekit heräsivät taas henkiin.
Suurinkvisiittori Baylen af-Mathar pudotti miekan hervottomista sormistaan, vajosi lattialle, hautasi kasvot käsiinsä ja nyyhkytti lohduttomasti.
Taeron astahti pieneltä sivukujalta isommalle kadulle, sivuilleen vilkuilematta. Hän ei halunnut vetää puoleensa yhtään ylimääräistä huomiota. Jos hänen muistikuvansa kaupungista olivat oikeat, portti ei olisi kaukanakaan. Asiaa kuitenkin monimutkaisti se, että suden perspektiivistä maamerkit näyttivät hieman erilaisilta... Onneksi kaupunki vaikutti vieläkin melko hiljaiselta, nähtävästi minkäänlaisia suuria katujuhlia ei tulisi olemaan heti tiedossa. Taeron värähti sisäisesti ajatuksesta katujen täyttämistä ihmismassoista. Ollappa jo kaupungin muurien ulkopuolella sutena säntäilemässä!
”Heiiiii, komistus! Kiinnostaisiko pieni päiväkahvihetki kanssani?” kuului yht'äkkiä sointuvan naisellinen ääni Taeronin oikealla puolella olevalta sivukujalta. Katutyttö. ”Ei juuri nyt, sisko”, Taeron murahti vilkaisemattakaan äänen suuntaan, eteenpäin harppoen. ”Mutta...mutta sapelikätinen ystäväsi on jo maksanut kahvin! Etkö varmasti halua?”, nainen huusi Taeronin perään, saaden harvat ohikulkijat puistelemaan päätään.
”Sapelikätinen ystävä? Ephasto?” Taeron pysähtyi, ja kääntyi kohti naista. Nähdessään Taeronin pysähtyvän nainen käveli hitaasti lanteen keinuen lähemmäs.
Nainen oli puolhaltia, ja näytti Taeronin mielestä keskimääräistä katutyttöä kauniimmalta. Itse asiassa, kiitos naisen talviseen säähän nähden melko kevyen asun, Taeron totesi pitkän ja tutkivan katseen jälkeen, että naisen vartalo ei vaikuttanut niinkään katulinnun kuin taistelijan vartalolta. Nostaessaan katseensa naisen kasvoihin puoliörkki kohtasi violettien silmien sähköä kipinöivän katseen ja leveän hymyn. ”Pidätkö näkemästäsi, komistus? Minä pidän sinusta... Et varmaankaan halua kahvin jäähtyvän? Ystäväsi olisi niin mielellään liittynyt seuraamme, mutta tiedämmehän molemmat hänen olevan valitettavasti estynyt”, nainen puhui hunajaisella äänellään, painottaen erityisesti sanaa estynyt, kohottaen samalla kuin ohimennen kulmiaan. Taeron pudisteli päätään, koettaen selvittää ajatuksiaan.
”Mitä ehdotat?”, puoliörkki mutisi aikaa voitaakseen, kätkien hämmennyksensä.
”Nooh”, nainen sanoi tullen aivan liki ja laskien kätensä luontevasti Taeronin käsivarrelle, hymyillen edelleen leveästi ”kahvini on tulilla ihan tässä lähellä... Tule vain mukaani, niin näytän. Lupaan, ettet tule pettymään. Tiedät varmasti ystäväsi olevan erinomainen...kahvin...tuntija.”
”Varsin erikoista”, Taeron mumisi hiljaa, antaen kuitenkin naisen johdattaa itseään kohti kujaa, jonka suulla oli seissyt. ”Semminkin, kun Ephasto ei juo kahvia.”
”Eikö?”, sanoi nainen, askeliensa lainkaan katkeamatta, pyöristäen silminsä hyvin suuriksi. ”Onpa omalaatuista! Olisin voinut vaikka vannoa hänen juoneen kahviani, kun viimeeksi tapasimme. Varsin erikoista!”
Todellakin”, puoliörkki sanoi kuivasti, naisen ohjatessa hänet kujalle. Heti kun katu oli jäänyt taaemmaksi, Taeron kumarsi hupun peittämään päätään lähemmäksi naista ja sanoi matalalla äänellä: ”Milloin oikein selität, mikä tämän pelleilyn tarkoitus oikein on? Ja mitä tiedät Ephastosta?”
”Shhh, soturi”, nainen sanoi, kohottaen sormen huulilleen. Vaikka täyteläiset huulet olivatkin jo vakavoituneet, tuikkivat silmät vielä hilpeyttä. ”En ole koskaan saanut vielä esittää katutyttöä, anna minun nauttia tästä loppuun asti!” Taeronin huokaus oli kuin valtavan lehmuksen huminaa.
”Tänne”, nainen sanoi äkkiä, vetäen Taeronia lempeästi kädestä pitäen mukanaan uudelle, entistä pienemmälle sivukujalle. Isojen talojen kiviseinät kohosivat kujan molemmin puolin. Vain muutaman metrin edettyään nainen kääntyi toisen talon seinämässä olevasta kaaren muotoisesta aukosta. Yllätyksekseen Taeron havaitsi kivetetyn kadun johtavan alaspäin, ilmeisesti talon ja katutason alapuolelle. Käytävä oli matalahko ja puoliörkin oli taivutettava niskaansa mahtuakseen kulkemaan. Alaspäin viettävä luiska jatkui onneksi vain muutamia metrejä; tämän jälkeen käytävä aukesi huoneeksi. Umpikuja. Taeron ei voinut käsittää suunnittelun tarkoitusta. Tila tosiaan sijaitsi talon alapuolella! Outoa huonetta valaisi yksi pidikkeeseen kiinnitetty soihtu, ja yhdessä huoneen nurkkauksessa oli säkki, jonka luokse puolhaltianainen käveli.
”Vihdoinkin!” Nainen sanoi väläyttäen Taeronille olkansa yli virnistyksen. ”Vaikka nautinkin ilolinnun osastani, totuuden nimessä on sanottava: täällähän jäätyy! Ja nyt ne vaatteet...”, hän mutisi kyykistyen ja alkaen penkoa säkkiä, nostaen sieltä sekaisin mytätyn vaatekasan. Tyytyväisenä löydoksiinsä nainen nousi pystyyn ja pyörähti ympäri kohti Taeronia vaatekasa sylissään. Vain löytääksen puoliörkin miekan kärjen kymmenen senttimetrin päässä kasvoistaan. Nainen säpsähti ja pudotti vaatemytyn.
”Ja nyt”, Taeron murahti, ”voitkin alkaa selittää.” Tyydytyksekseen Taeron huomasi viimeinkin hieman järkyttäneensä puolhaltiaa. Nainen pääsi kuitenkin ärsyttävän nopeasti tasapainoon. ”Voi teitä miehiä...Niin kauan kuin nainen on puolipukeissa, niin kaikki menee hyvin, mutta annas olla, kun yrittää pukea päälleen jotain säällistä, niin johan alkavat aseet heilua!”
”Ei kelpaa, ei kelpaa alkuunkaan, neitiseni. Äläpä yritä vaihtaa puheenaihetta”, suurikokoinen soturi murisi kumeasti, miekkaa heilutellen.
”No! Olkoon! Ole hankala!”, nainen napautti niskojaan nakellen. ”Mutta saat luvan odottaa, kun vaihdan nämä naurettavat hepenet lämpimämpiin!”
Suurieleisesti nainen heitti hupullisen viittansa yltään. Taeron huomasi käsivarsien ihon olevan kananlihalla. Nainen alkoi hitaasti napittaa auki paitaansa, puoliörkkiä tiukasti tuijottaen ”Etkö...etkö aio kääntyä selin?”, nainen kysyi epävarmasti. ”Ja tarjoaisin sinulle mahdollisuuden tuikata selkääni rintaliiveihisi kätketyn tikarin? Naurettava ajatus!”, Taeron ärisi.
”Mitä! Sinä olet naurettava, soturi! Näethän omin silmin, ettei näihin rintaliiveihin mahtuisi tikaria mitenkään!” nainen sanoi kimpaantuneena, läväyttäen puseronsa auki. ”Toden totta näen”, Taeron mutisi. ”Rooliin valmistautumisesi on ollut varsin perinpohjaista, nainen.” Huolimatta purevasta kylmyydestä nainen väläytti nopean lämpimän hymy. ”Kokonaisuus rakentuu pienistä yksityiskohdista, puoliörkki! Mutta huomaan nyt surukseni, ettet ole sivistynyt tai herrasmies... Kaiketi minun olisi pitänyt aavistaa tälläisen kuulustelun mahdollisuus. Kiitä onneasi, etten ole pienen kylän ujo maalaistyttö, tai olisimme tässä pattitilanteessa onnettomaan jäätymiskuolemaani saakka.”
Naisen alastomuudessa ei ollut mitään haavoittuvaa, se oli kuin panssari. Hänen liikkeensä pukeutuessa olivat tehokkaan taloudelliset. Saatuaan lopulta paksummat ja käytännöllisemmät, joskin arkisemman näköiset vaatteet ylleen hän kysyi edelleen miekkaansa pitelevältä puoliörkiltä purevasti: ”Piditkö näkemästäsi? Teenkö ehkä vielä uudestaan?” ”Ei tarvetta minun vuokseni”, Taeron vastasi vakaasti, väläyttäen perään susimaisen virnistyksen: ”Jollet sitten välttämättä halua.” Ja heti jälleen vakavoituen: ”Ja nyt: tarinasi, ole hyvä. Ole uskottava.”
”Olen aina uskottava”, nainen sanoi loukkaantuneen kuuloisena, silmät välähtäen. ”Tarinani, siltä osin kuin nyt on oleellista, on nopeasti kerrottu. Nimeni on Vyn'elaeth, Vy useimmille. Työskentelen kirkolle.” Taeronin rypistäessä kulmiaan nainen kohottaa hansikoitua kättään. ”He maksavat minulle! En palvo Katolia. Hän vaikuttaa tylsältä tyypiltä, jos minulta kysytään. Mutta he tarvitsevat palveluksiani, ja minä tarvitsen rahaa, joten...” Puolhaltia kohauttaa olkiaan.
”Tarkalleen ottaen millaisia palveluksia teet heille?”, Taeron kärisi, kuulostaen epäilevältä. Kaikki huumori hävisi Vyn kasvoilta. ”Minä jäljitän ja tapan...olentoja, yhdessä Katolin sotureiden ja pappien kanssa. Pahoja olentoja. Paholaisia. Daemoneja. Demoneita.” Pienen epäröinnin jälkeen nainen lisää hiljaa: ”Joskus myös ihmissusia.” Taeron murisi matalasti, mutta puolhaltianaisen silmissä ei näkynyt merkkiäkään peloista. ” Olet joko hyvin tyhmä tai rohkea kertoassasi tuon minulle, metsästäjä...ja mitä hyötyä sinusta on minulle – nyt?”
”Mitä hyötyä – voi jumalani! Oletko aina näin hidas?!” Vy huudahti silmiään pyöritellen. ”Olen ollut täällä jo kolme vuotta, puoliörkki! Olen noussut erikoisosaamiseni takia niin korkealle kirkon sotilashierarkiassa kuin on kirkkoon kuulumattoman mahdollista nousta. Kulkenut katakombeissa omin päin satoja kertoja! Luonut itselleni *kröhöm* tuttavuuksia, joiden avulla olen saanut tietää paljon sellaista, mitä minun ei kuuluisi tietää! Etsitkö itsellesi ei-katolilaista opasta pelastaaksesi ystäväsi...? Olen vastaus rukouksiisi!”
”Minä en rukoile”, Taeron ärähti. ”Ja kuinka edes tiedät, että ystäväni on vangittu? Ja kuinka tiesit odottaa minua juuri täällä? Sain vaikutelman, että ylösnousemuksestani ei ollut tarkoitus huudella kylän raitilla!”
”Myönnettäköön; sinun suhteesi minulla oli onnea”, Vy sanoo kitkerästi irvistäen, kuin viimeinen sana maistuisi karvaalta hänen suussaan. ”Yhdistin vain tietoni katakombeista tietoihini Baylenin luonteesta ja arvelin, että hän saattaisi laskea sinut ulos täältä. Jos laskisi ollenkaan... Ja ystäviesi vankeus ei ole minulle enää järin uutta tietoa, ovathan he olleet vankilassa jo useita tunteja. Onko sinulla mitään käsitystä, kuinka nopeasti juorut liikkuvat sotilaiden parissa? Tunti on ikuisuus.”
”Mitä syytä minulla on epäillä Baylenia?”, Taeron tiukkasi, edelleen epäilevänä. ”Hän sanoi vapauttavansa ystäväni illan koitteessa. Hän vaikutti naiselta, joka – harvinaista kyllä – pitäisi sanansa.”
”Sanoiko hän todella niin?” Ensimmäistä kertaa sievillä kasvoilla häivähti epävarmuus. ”Noh... Onhan se mahdollista... Joskin se olisi ensimmäinen kerta, kun joku Baylenin vangitsema kävelee ulos...” Nainen puri huultaan, ja tuijottaa mietteliäästi katukivetystä. ”On vain niin, että... että...”
”Kakista ulos jo, nainen!” Taeron ärähti.
Vy madaltaa ääntään: ”Asia on niin, että kirkon soturien joukossa kiertää todella ilkeitä huhuja yhdestä ystävästäsi... Sanotaan, että hän oli kirottu, että hänet surmattiin ja että hänet surmanneita kohtasi hirveä vitsaus. Sen johdosta muutkaan ystäväsi eivät ole juuri nyt erityisen suosittuja kirkon joukkojen keskuudessa. Saattaa olla, että vaikka Baylen nyt olisikin ollut sitä mieltä, että ystäväsi ovat vapautensa ansainneet, voi hän kuitenkin joutua taipumaan soturiensa – tai Mergelin - painostuksen alla päinvastaiselle kannalle.”
Taeron hieroi otsaansa. Politiikka ja juonittelu tuntui aina aiheuttavan hänelle päänsärkyä. Vai oliko tällä vielä tekemistä äskeisen kuolleistapalaamisen kanssa? Oli miten oli, asia ei ollut omiaan parantamaan hänen mielialaansa.
”Hyvä on. Oletetaan, että olet oikeassa, metsästäjä”, soturi mutisi huppunsa syövereistä. ”Lupaan laittaa miekkani takaisin tuppeen, jos vastaat seuraavaan kysymykseeni totuudenmukaisesti. Ei mitään temppuja!”
”Olen järkyttynyt vihjailuistasi!”, puolhaltia sanoi teatraalisesti, avaten silmänsä sepposen selälleen ja räpsytellen ripsiään. ”Milloin olen seurassasi koskaan näyttänyt muita kuin kaikkein aidoimpia tunteitani? Kuinka julma onkaan tämä maailma, joka kaltaisiani viattomia näin suomii!”
”Älä jätä päivätöitäsi näyttelijättären uran vuoksi aivan vielä, ystäväni”, Taeron totesi kuivasti.
”Hyvä on, hyvä on! Kysy kysymyksesi!”
”Kysymys on tämä:” Taeron sanoi, kohdistaen katseensa kiinteästi naisen violetteihin silmiin, ”Miksi teet tämän? Miksi autat meitä?”
”Oletko vakavissasi? Tuo on viimeinen kysymyksesi? Olisit voinut kysyä mitä tahansa, ja valitsit tuon?” Vy vaikutti ainakin puolittain aidosti hämmentyneeltä.
”Kyllä, tämä oli mielessäni päällimmäisenä. Vastaa, äläkä kiemurtele!”
”No...Eikö se ole ilmeistä?”, nainen kysyy sirosti päätään kallistaen. ”Miten sinua ja ystäviäsi täällä kohdellaan, on väärin! Enkä minä piittaa hittojakaan siitä, että väärintekijä on Katolin kirkko, joka on työnantajani. Väärin on väärin, kertakaikkiaan ja ehdottomasti! Minä autan teitä, koska... noh, se puolestaan on oikein. Kuulemani mukaan ystäväsi ovat ehdottomasti vapautensa ansainneet. Lisäksi”, Vy jatkaa, hiljentäen ääntään kuin vaistomaisesti, ”valehtelisin jos väittäisin viihtyväni hyvin Katolin kirkon palveluksessa. Sinulle tämä on ainoa kokemuksesi Katolin joskus...joustavasta... moraalista, mutta voin vakuuttaa, että tapauksia on ollut muitakin. Ja tämä...! Tämä on viimeinen pisara, korsi joka katkaisi kamelin selän! En surisi enää lainkaan, jos minulle tarjoutuisi tilaisuus livahtaa mukananne ulos kaupungista kohti pohjoista. Tai etelää. Kunhan kaupunki vain jäisi selkäni taa!”
Taeron käänteli ja väänteli naisen vastausta mielessään, mutta vaikka hän kuinka yritti, hän ei löytänyt siitä vilppiä, ei säröä, johon tarttua. Vyn’elaeth odotti rauhallisesti kädet puuskassa. Lopulta puoliörkki veti miekkansa loitommalle naisesta ja laittoi sen tuppeen. ”Hyvä on. Uskon sinua. Millainen on suunnitelmasi?”
”Se on yksinkertainen”, nainen sanoi hymyillen, laskien kätensä sivuilleen. ”Me menemme sisään ja vapautamme toverisi. Sitten menemme ulos.”
”Kiva. Kasvatammeko siivet jossain vaiheessa?”
Vyn sointuva iloinen nauru hätkähdytti Taeronia. ”Ei tällä kertaa, puoliörk... Mikä muuten on nimesi? En ollut vielä ehtinyt onkia sitä selville!”
”Taeron.”
”Olet lyhytsanainen miekkonen, ystäväni Taeron”, Vy totesi, silmät edelleen tuikkien. ”Ja mikä on roolisi ryhmässänne, kun kiertelette kaiken sivistyksen tuolla puolen? Osaatko tiedustella?”
”Siitä voit lyödä aseesi vetoa, metsästäjä”, soturi vastasi silmät ja hampaat välkkyen.
”Erinomaista”, nainen mutisi, kävellen samalla kohti säkkiään. ”Siitä tulee olemaan huomattava apu, kun olemme alhaalla...”
”Alas?”, Taeron kysyi korviaan höristäen. ”Pääseekö täältä vielä alemmas?”
”Totta kai, siksi tulimme juuri tänne” Vy ähisi, raahaten samalla säkkinsä syrjään ja paljastaen alla olleen kiviluukun, johon oli upotettu teräsrengas. Notkeasti naisen sormet tarttuivat renkaaseen ja – Taeronin hämmästykseksi – Vy nosti vain lievästi hampaitaan kiristellen luukun pystyasentoon. Sitten nainen yllättävän ketterästi hyppäsi aukolle ja pujahti siitä nopeammin kuin Taeron ehti silmäänsä räpäyttää.
”Ala tulla, Taeron”, aukosta kuului vaativa naisen ääni kaiun vääristämänä. Sitten kuuluu hihitys. ”Vai jäitkö odottamaan siipiesi kasvamista?”
Itsekseen jupisten viittaan pukeutunut soturi harppoi luukun luokse ja pujahti siitä sisään vähintään yhtä ketterästi kuin nainen häntä ennen.
Panhand kuorsasi. Ephasto harkitsi sadatta kertaa menevänsä läiskäisemään puolijättiä olkäpäähän, jotta tämä kääntyisi kyljelleen, mutta mieleen sadannen kerran tulvahtavat mielikuvat niistä sadasta tavasti, jolla puolijätti voisi hätäpäissään murjoa hänet, eivät rohkaisseet toimintaan. Joten: Ephasto valvoi, laskien sellin kattotiiliä. Tämä olisi normaalisti ollut varsin helppoa, mutta täydellinen pimeys esti valitettavasti Ephastoa näkemästä kattoon. Hän ei vieläkään osannut päättää, oliko lopullinen luku nolla vai yksi. Pulmia riittävästi pitämään kenet tahansa hereillä!
Vaikka Panhandin kuorsaus peittikin äänet alleen, Ephasto tiesi, että sekä Liandrin että Joshua nukkuivat. Liandrin oli vaikuttanut lopen uupuneelta jo kertomuksensa aloittaessaan, ja oli Ephastolle käsittämättömästi vaipunut uneen juuri kesken jännittävimmän kohdan: oudon vihreän ja harmaan voiman välähtäessä Thanadarin sellissä paladiinien marssittua sinne. Kuinka kiehtovaa...! Joshua taas oli vain sulkenut silmänsä ja vajonnut uneen saman tien. Ephasto arveli alkemistin jotenkin saavuttaneen jonkinlaisen y-li-luon-nol-li-sen vartalonsa hallinnan. Ephasto muistutti itseään tarkistamaan sanan ’y-li-luon-nol-li-sen’ kirjoitusasun Thanadarilta huomenissa. Sen jälkeen Ephasto muistutti itselleen, että Thanadar olikin kuollut. Sitten Ephasto nukahti.
Ephasto havahtui outoihin äänin. Ensin hän luuli havahtumisensa syyksi Panhandin puuttuvaa kuorsausta, mutta sitten se kuului uudestaan: outo raapina, joka tuntui tulevan sellin ulkopuolella olevan käytävän seinästä. Päätään kääntäessään Ephasto näki Panhandin ja Joshuan jo seisovan kaltereiden luona, hiljaisina kuin aaveet. ”Mitä...?”, Ephasto avasi suutaan kysyäkseen, mutta Joshuan huitaisu ja vihainen ”Ssshhh!” vaiensivat soturin.
Juuri kun Eph oli kömpimässä hitaasti ylös, ääni kuului taas. Tällä kertaa raapimista seurasi kuitenkin outo kitinä ja jyrinä, ja sellissään oleva kolmikko sai todistaa, kuinka pieni osa seinästä liukui syrjään. Valoa virtasi sisään osastolle, ja sen mukana naisellisen matala, voitonriemuinen ääni: ”Näetkö? Sanoinhan, että keksisin miten sen saa auki!
”Niin niin! Väistä nyt ja päästä minut nyt katsomaan tovereitani,” kuului tutunkuuloinen kumea mörähdys. Ephasto kiepahti pystyyn. ”Voisiko se olla...?” Omassa sellissään myös Liadrin havahtui hereille horteestaan ja kömpi pystyyn silmiään hieroen. Hetkeksi koko käytävä pimeni harteikkaan hahmon lähes peittäessä oviaukon, sitten valkeus palasi ja Ephasto tunnisti vaivattomasti tulijan tutuksi puoliörkiksi. ”Taeron!!! He nostattivat sinut!”
”Shhh!!” sähähtivät tällä kertaa niin Joshua, Panhand kuin Taeronkin. ”Kyllä Ephasto, mutta ole nyt hiljempaa, jotta saan autettua teidät täältä pakoon huomaamatta”, Taeron kuiskasi, koetellen samalla erilaisia avaimia käsissään olevasta nipusta sellin lukkoon. Joshuan katsoessa nippua kysyvästi Taeron murahti: ”Haimme nipun läheisestä vartijatuvasta. Oli tyhjillään, en tiedä kuinka kauan... Haa, aukesi! Ja nyt vielä Liandrin...” Liandrin nojasi uupuneen näköisenä otsaansa ovensa kaltereihin, Taeronin koettaessa samaa avainta lukkoon – joka aukesi. ”Naurettavaa! Mikä järki on kaikissa näissä avaimissa, jos – Hei! Lin! Mikä on?” puoliörkki säpsähti yllättyneenä, kun lukon auettua Liandrin lähestulkoon kaatui ovesta puoliörkin käsivarsille. Taeron ravisteli naista. ”Hei! Lin! Huhuu?” Muut liikkuivat huolestuneena lähemmäs.
”Hän meni tajuttomaksi”, Taeron kuiskasi synkistyen. ”Näytähän”, mumisi Joshua kumartuen lähemmäksi. ”Laske hänet alas, Taeron. Hitaasti. ” Alkemisti juoksutti nopeasti käsiään pitkin makaavan Liandrinin vartaloa, ja nosti sen jälkeen synkkänä katseensa. ”Palovammoja. Haavoja. Mustelmia. Hän tarvitsee paran- ” Joshuan lause katkesi salaovesta kuuluvaan naiselliseen kähinään ”Hei siellä! Meillä ei ole paljon aikaa, jos haluamme selvitä täältä uloskin!” Oviaukkoon on ilmestynyt huppupäinen, kaapuun pukeutunut hahmo. Kasvoja on kuitenkin mahdoton erottaa hupun syvyyksistä. Panhand murahti astuen askeleen lähemmäs, jolloin Taeron kuiskasi äkkiä: ”Ei ei, Panhand, hän on ystävä! Tapasin hänet äskeittäin...” Ephastoon ja Joshuaan vilkaisten Taeron jatkaa: ”Ja luulisin, että hän tietää mistä puhuu. Meidän olisi paras liueta.”
”Aletaan mennä sitten”, Ephasto sanoi, nousten ylös, odottaen jo malttamattomana tilaisuutta päästä tutustumaan tähän uuteen ja selvästi naispuoliseen auttajaan. Taeron kaappaasi Liandrinin hervottoman vartalon käsivarsilleen, ja kaikki painuivat sisään salaovesta, Panhandilla oli tässä tosin melkoisesti tekemistä. Kaikkien saavuttua käytävään oviaukon toisella puolella käytävässä seisonut hahmo painoi jotain kohtaa seinässä, ja ovi alkoi liukua hitaasti kiinni. Kun se oli kiinni, huppupäinen hahmo huo’ahti syvään. ”Kuka olisi arvannut, että tämä olisi näin...jännittävää! Niin kovin jännittävää! Olemmeko kaikki tässä? Voimmeko jo lähteä, arvon tiedustelija?”, hahmo kysyi osoittaen sanansa ilmeisesti Taeronille. ”Ei mutta”, nainen sanoi ääni äkkiä vapisten, ”mitä hänelle on tapahtunut?” Liandrinia osoittava käsi vapisi hieman.
”Katolin inkvisitio käytännössä”, Joshua totesi lakonisesti, ilottomasti hymyillen. ”Neito, me tarvitsemme parannusta. Toisin sanoen, tarvitsemme tavaramme. Mahdatteko tietää, missä niitä säilytettäisiin?” ”Tavaranne...? Tavaranne... aivan!”, nainen mumisi, kooten itsensä. ”Kyllä, tiedän paikan, nämä kylmät...PASKIAISET ovat aina niin järjestelmällisiä. Seuratkaa minua!” Yhdessä viitan hulmahduksessa kaapun pukeutunut hahmo singahti taas liikkeelle.
”Minä jotenkin pidän hänestä”, Ephasto mutisi Taeronille seikkailijoiden sännätessä perään.
”Varo vain askeleitasi hänen kanssaan, ystäväni”, puoliörkki puhisi, kannatellen Liandrinia käsivarsillaan. ”Luullakseni hän ei tanssi aivan tavallisimpien askelmerkkien mukaan.”
”Nehän ne juuri ovatkin parhaita tansseja, Taeron”, Ephasto vastasi virnistäen.
”Kuten sanot, ystäväni, kuten sanot”, puoliörkki mutisi puoliääneen.
--- Nainen johdatti heidät läpi yhdestä salaovesta uudelle käytävälle, joka näytti päättyvän umpikujaan. Oikeaa kiveä painamalla päätyseinä kuitenkin aukesi, paljastaen ylöspäin vievät portaat. Nainen nosti sormensa huulilleen vaikenemisen merkiksi ja viittoi Taeronia menemään ylös. Taeron laski Liandrinin hellästi Panhandin huomaan, ja hiipparoi portaat ylös. Portaat päättyivät – puoliörkin mielestä jo lähes yllätyksettömästi - näennäisesti umpikujaan. Viimeisen portaan yläpuolella katto oli kuitenkin enää vain puolentoista metrin korkeudessa, ja katossa oli selvästi havaittava puinen luukku. Taeron kuunteli korvat höröllään: ei mitään. Hän raotti luukkua: kammion lattialla ei näkynyt yhtäkään kenkäparia. Taeron viittoi portaiden alapäässä kärsimättömästi jalkaa naputtavalle naiselle ”kaikki selvää” –merkin ja avasi luukun niin hiljaa kuin kykeni, ponnistaen itsensä sen jälkeen helposti luukusta ylös. Muut seurasivat perästä.
He olivat oikeassa huoneessa, ei epäilystäkään. Kaikkien tavarat olivat siististi omissa nipuissaan omilla pöydillään, kuin odottaen kerääjiään. Ainoastaan Aamunloisto ja Ephaston kaksi Portin toiselta puolelta tuomaa aamutähteä olivat erillisellä pöydällä.
Ephasto lähes hihkaisi onnesta saadessaan jälleen sapelinsa vyölleen, mukaan lukien Aamunloiston. Myös Panhand myhäili tyytyväisenä saadessaan Harkinin ja verentahriman hansikkaansa jälleen takaisin. Joshua antoi ensi töikseen Liandrinille viimeisiä jäljelläolevia parantavia uutteitaan, ennen kuin siirtyi takaisin oman pöytänsä luo järjestelemään pommejaan vyölleen. Taeronin helpotukseksi uute auttoi: Liandrin alkoi räpytellä silmiään ja tuli tajuihinsa.
”Missä olen?”, hän kysyi puuroisella äänellä Taeronin auttaessa häntä istuma-asentoon. ”Turvassa juuri nyt, Lin” puoliörkki vastasi matalalla ja rauhoittavalla äänellä. ”Mutta sinun täytyy tulla hakemaan varusteesi. Tulehan. Minä autan sinua.”
Liandrin seurasi Taeronia kuin unissakävelijä, soturin johdattaessa naisen varusteidensa luokse. Jatkuvasti Liandrinille rauhottavasti jutellen Taeron puki naisen ylle tämän haarniskan ja vyötti aseen tämän kupeille. Saatuan kaiken valmiiksi Taeron astahti taaksepäin ja totesi: ”Valmista tuli, Lin.”
Liandrin vaikutti edelleen hieman eksyneeltä, mutta katse ei ole enää aivan niin harhaileva, mistä Taeron oli kiitollinen. ”Kiitos”, hento nainen sanoi epävarmasti Taeroniin katsoen. ”Kiitos, Taeron. Kiitos ihan todel-”.
”SHHHHH!!!”, sähisi huppupäinen nainen äkkiä, säpsäyttäen kaikkia. Jok’ikinen jähmettyi. Ja sitten he kaikki kuulivat sen: huoneen kolmesta ovesta yhden takaa kuuluu selvästi matalia miesääniä. Jotka lähestyivät.
Taeron toimi vaistonvaraisesti. Liikkuen kuin varjo puoliörkki nappasi toisen aamutähdistä Ephaston edellä olevalta pöydältä ja iski aseen varren säpiksi oveen. Melkoisen jysäyksen kera. Oven toisella puolella tuli täysin hiljaista. Sitten kuului askeleita, jonka jälkeen ovea yritettiin kiskaista auki – voimallisesti. Uudestaan. Ja uudestaan. ”Vartijaaaat!” –huutoja. Tässä vaiheessa kuului toinen jysäys. Sankareiden kääntyessä katsomaan huomaavat he huppupäisen naisen iskeneen toisen aamutähden säpiksi toiseen oveen. ”Ei ole syytä tehdä tätä heille turhan helpoksi”, nainen sanoi ääni vapisten. ”Tästä ovesta he yrittävät ensin. Tulkaa! Nopeus ja tavanomaiset reitit ovat nyt ainoa toivomme, salakäytävät ovat tuota pikaa täynnä vartiostoa ja sotureita. Seuratkaa!” Joukkio säntäsi epätoivoiseen juoksuun kolmannesta ovesta. ”Tämä olikin jo liian hyvää ollakseen totta”, Taeron mutisi kiroillen, vahtien samalla Liandrinin askeleita edellään.
Heidän oppaansa johti heitä halki katakombin, vauhdikkaasti ja mutkitellen. Tai siltä Ephastosta ainakin tuntui. Monta kertaa tuntui kuin Katolin uskollisten joukkojen äänet olisivat kuuluneet aivan nurkan takaa, mutta aina yhä uudelleen ja uudelleen välissä oli yksi seinä liikaa. He seisahtuivat jälleen tasaamaan henkeään. Ei ollut muuta vaihtoehtoa.
”Kuinka paljon vielä, Vy? ”, Taeron kysyi läähättäen. Vierellä Liandrin ja Ephasto haukkoivat henkeään.
”Ei...enää...pitkästi...mutta...mutta...he ovat liian lähellä! He ovat jo melkein täällä!”, kuului naisen itkuinen vastaus. Taeron olikin ollut huomaavinaan jahtaajiensa äänten voimistuvan viime minuuttien aikana huomattavasti. ”Ja minä...minä en...jaksa! Me tarvitsemme...jotain... harhautuksen...tai viivytyksen.”
”Ja paskat”, Taeron murahti, nousten pystyyn reisiensä vastalauseista huolimatta. ”En piru vieköön aio kuolla kaupungin muurien sisäpuolella. EI! Ephasto, Liandrin! Ylös! Nyt juostaan kuin ei koskaan ennen!” Ephasto löysi jostain voimia kiskoa itsensä pystyyn kiroillen, hilaten samalla Liandrinin pystyasentoon. Molemmat lähtivät hoippumaan yhtä epävarmasti etenevän oppaan perään. ”Kaiken kaikkiaan”, Taeron arvioi heidän perässään juostessaan, ”olemme varmasti kirotun surullinen näky!
Yhtä aikaa Taeronin kanssa seisomaan noussut Panhand katsoi kysyvästi maassa edelleen istuvaa Joshuaa. ”Josh? Ollaanks me menos? Noi on kohta jo kaukana! ”
Joshua viittoi uupuneesti kädellään, liian hengästyneenä puhumaan. Vasempaa rintaa koski ennenkokemattoman pahasti. Hitaasti ja irvistäen alkemisti kampesi itsensä pystyasentoon.
”Josh?” Panhandin matala ääni värisi. ”Oot sä kunnossa? Mä voin kyl kantaa sua jos et sä jaksa.”
”Paremmassa kuin koskaan, ystäväni, paremmassa kuin koskaan”, alkemisti puuskutti. ”Minäpä kerron, mitä nyt tehdään. Koska minulla on selvästi liikaa painolastia, aion hankkiutua eroon näistä” – Joshua osoitti vyöllään olevia pommeja – ” ja samalla noista”, jatkoi alkemisti osoittaen peukalollaan yhä lähenevien äänien suuntaan, aavemaisesti hymyillen.
”Pommeja? Sä meinaat pommittaa niitä? Mutta enks mä vois jäädä kattoo?”, Panhand kysyi. ”Ei ole mitään syytä, ystäväni, ei mitään syytä. Juokse mieluummin nopeine jalkoinesi noiden muiden luokse, ja sano, että tulen kohta perästä. Saatpa nähdä, että”, Joshua karautti kurkkuaan, ”että...ilman pommejani olen kevyt kuin höyhen!”
”Okei, mut tuut sitten kanssa”, Panhand sanoi, kulmiaan rypistäen, kuulostaen aavistuksen murjottavalta. ”Mulla ei ole ollenkaan niin kivaa noiden muiden kaa!”
”Tuota pikaa, aivan tuota pikaa... Menehän jo!” Joshua hoputtaa. Äänet ovat jo todella lähellä. Muu seurue kääntyi juuri kaukana käytävän toisessa päässä olevan kulman taa. Luoden vielä viimeisen epäilevän silmäyksen puolhaltiaan puolijätti lähti juoksemaan eteenpäin käytävää, rauhallista ja kevyttä 30 kilometrin tuntivauhtia - noin suunnilleen, Joshuan arvion mukaan.
Alkemisti kaivoi vyöstään pommin kumpaankin käteensä, alkaen hitaasti vaappua kohti takanaan ollutta nelihaaraista risteystä. Ääniä kuului kaikista muusta kolmesta haarasta.
Harhautus.
Viivytys.
Jos et voi ostaa aikaa millään muulla, ostat sitä hengelläsi.
”Kevyt kuin höyhen”, Joshua kuiskasi hiljaa ja pehmeästi. Jopa rintakipu tuntui hävinneen jonnekin taustalle.
Jononsa ensimmäisenä risteykseen tuleva paladiini ehti vielä nähdä alkemistin seisomassa paikoillaan kuin patsas. Vain silmissä palava outo, synkkä tuli kertoi elävästä olennosta. Sitten puolhaltia räjähti liikkeelle.
”ALLMAAAAAX!!!”
Katakombi vavahteli hetken. Ja tyyntyi sitten.
Mekanismin wiki pyörii PmWikin päällä ulkoasunaan UnStrapped
